Kategoria: maailmankaikkeus

Geometrialla avaruuteen

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Uutta viiniä vanhassa leilissä

Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics (Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.

(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)

Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.

Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.

Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.

(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)

”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.

Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.

Missä kaikki ovat nyt, 40 vuotta myöhemmin?

Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa? (Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.

Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.

(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)

Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.

Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.

Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.

Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.

Näkymättömän tähystäjät

Tiedekirjallisuus on parhaimmillaan silloin, kun se ei yritä väittää tarjoavansa valmiita ratkaisuja tai ikuisia totuuksia, sillä valmiit ratkaisut ja ikuiset totuudet kuuluvat uskonnollisen kirjallisuuden piiriin (eivätkä mieluiten edes sinne). Hyvä tiedekirjallisuus saa lukijan ajattelemaan, että ”onpa kiinnostava ongelma, tätähän voisi yrittää ratkaista vaikka työkseen”. Tai: ”Vau. Onneksi onneksi saan elää näin jännittäviä aikoja – tulevina aikoina on tiedoissa huikeita, yllättäviä löytöjä.”

Niin sanottu ”pimeä aine” on kiistämättä jotakin, jonka suhteen ei ole tarjolla valmiita ratkaisuja eikä ikuisia totuuksia. Ursan tänä vuonna julkaiseman Pimeän aineen arvoitus -kirjan kirjoittaja Tommi Tenkanen on itse niitä, joka on ratkaisemattomien kysymysten edessä heittäytynyt tutkijaksi, ja tutkijan innostus näkyy myös kirjassa.

Perusasetelma on hyvin yksinkertainen: tutkittaessa galaksien liikkeitä toistensa suhteen tai tähtien liikkeitä galakseissaan havaitaan, että niiden nopeudet eivät sovi yhteen tuntemiemme gravitaatioteorioiden (ts. Newtonin gravitaatioteorian eivätkä Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian) kanssa: liike on liian vauhdikasta, aivan kuin kohteisiin vaikuttaisi paljon enemmän massaa kuin millään havaintomenetelmällämme on havaittavissa. On toki mahdollista, että vika on teorioissa, ja tällä tiellä on koetettu kehittää mm. niin sanottua MOND-teoriaa, vähän huonoin tuloksin. Vaikuttaisi siis siltä, että galakseissa (ja galaksijoukoissa) on runsain määrin sellaista ainetta, jota emme näe: kuten Tenkanen toteaa, se ei ole varsinaisesti ”pimeää”, vaan pikemminkin ”läpinäkyvää”.

On kehitetty lukuisia hypoteeseja siitä, mitä tämä salaperäinen aine voisi olla: alkuräjähdyksen myötä syntyneitä mustia aukkoja, jonkinlaisia meidän tuntemillemme vuorovaikutusmenetelmille (paitsi gravitaatiolle) immuuneja hiukkasia, mitä? Lukuisten eri hiukkasteorioiden todentamista hankaloittaa, että on vaikeaa keksiä havaintolaitteistoja, joilla havaita hiukkasia jotka eivät vuorovaikuta havaintolaitteistojen kanssa, vaan sujahtavat ”tavallisesta” aineesta läpi tuosta vain. Niinpä ei voida olla varmoja edes siitä, onko pimeää ainetta oman aurinkokuntamme alueella vai ei – olemmeko mahdollisesti sattumalta päätyneet Auringon kiertäessä Linnunrataa sellaiseen kohtaan, jossa sattuu olemaan hiljaisempaa? Vai emmekö vain havaitse sitä, tai sitä on niin vähän ettei se vaikuta mitenkään havaittavasti aurinkokuntamme kappaleiden liikkeisiin.

(Itselläni on ollut toisinaan tapana ajatella kaikenlaisia uusien hiukkaisten sun sensellaisten olemassaololla spekuloivia hypoteeseja eräänlaisina uudemman ajan ”episyklihypoteeseina”, tarpeena tehdä hyvin paljon isompia ja perustavanlaatuisempia remontteja fysiikan perusteorioihin. Mutta minä olen amatööri ja kiinnostunut harrastelija, ja minun näkemykseni perustuu perin pintapuoliseen tietämykseen.)

Tenkanen on mainio, selkeä kirjoittaja, joka osaa johdatella hankalaan ja monisyiseen aiheeseen ainakin fysiikan, tähtitieteen ja kosmologian perusasioista perillä olevan lukijan. Tätä nimenomaista lukijaa hieman häiritsi joidenkin lukujen jossain määrin lehtiartikkelimainen tyyli, jossa poukkoiltiin yleisemmältä tasolta Tenkasen omiin muistoihin eri yliopistoista ja tutkimuslaitoksista tai tutkijahaastatteluihin. Ehkä tämän sinänsä arvokkaan ja antoisan henkilökohtaisen panoksen olisi voinut toimittaa teoksen kokonaisuuteen vähän jouhevammin? Mutta tämä on silkkaa nipotusta pääosin hyvinkin antoisasta lukukokemuksesta – joka kannattaa lukea mahdollisimman pian: pimeän aineen tutkimus on sen verran aktiivinen ala, että kaikenlaista uutta voi ilmetä hyvinkin taajaan.

Halleyn komennossa

Olli Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) oli toinen kahdesta suosikistani vuodentakaisessa Finlandia-kisassa (siis kahdesta niistä viidestä F-ehdokista joita en itse kirjoittanut). Osittain tämä johtui toki siitä että kirjan aiheet – tähtitieteen ja merenkulun historia – ovat olleet itsellenikin merkittäviä kiinnostuksen kohteita. Taivaanpallon jatko-osa Merenpeitto (Otava 2019) kuuluikin näitä pohjilta ”ensi tilassa” -luettaviin.

Taivaanpallo kertoi köyhän sainthelenalaisen yksinhuoltajaäidin pojan, ”Kuolleenpuun-Angusin” päätymisestä varhaisen valistuksen ajan merkittävimpiin englantilaisiin tiedemiehiin kuuluneen Edmond Halleyn (1656–1742) apulaiseksi ensin Saint Helenan saarella ja sitten, Halleyn yllätykseksi, Lontoossa, jonne Angus matkustaa jäniksenä Intian kauppakomppanian laivalla kuvitellessaan, että Halley on hänet sinne kutsunut. Merenpeitto jatkaa Angusin tarinaa. Hän on osa Halleyn taloutta, mutta ei perheenjäsenenä eikä oikeastaan palvelijanakaan, koska hänelle ei makseta palkkaa, vain elatus ja joskus pientä taskurahaa. Hänellä alkaa olla säätyläisen sivistys, mutta alhaissyntyisenä ei säätyläisen asemaa. Lisäksi herra Halleylla ei tunnu olevan juurikaan tunnontuskia ottaa Angusin havaintoja ja keksintöjä omiin nimiinsä. Aikuistuvan pojan vähittäinen turhautuminen epäselvään tilanteeseen vailla kunnollisia tulevaisuudennäkymiä saa (osaltaan) hänet sortumaan hetken mielijohteesta isoon erheeseen, jolla on vakavia fyysisiä(kin) seurauksia. Tämäkin saa lukijan miettimään: ”Tämä tarina ei muuten pääty hyvin.”

Siinä missä Angus oli Taivaanpallossa Halleyn apulainen nimenomaan tähtitieteen tutkimuksessa, Merenpeitossa – kuten nimestä voi arvata – ollaan enemmän tekemisissä veden kanssa. Aikansa luonnonfilosofien tapaan Edmond Halley teki monipuolista ja monialaista tutkimusta, ja navigoinnin osalta tähtitiede ja merenkulku tietenkin lomittuivat keskeisiltä osiltaan yhteen. Merkittävässä osassa kakkososassa ovat Halleyn kehittelemät sukelluskellot – sekä Paramour-aluksella tehdyt Atlantin laajuiset tutkimusmatkat.

Ensimmäistä osaa lukiessa kesti jokusen luvun ennen kuin Jalosen omintakeinen kirjoitustyyli alkoi tuntua luontevalta luettavalta: se sinänsä toimii oikein hyvin kuvaamaan kouluja käymättömän mutta Halleylta ja pastori Burchilta runsasta yksityisopetusta saaneen Angusin kasvua. Tähtitieteen ja merenkulun historian tuntemus epäilemättä auttavat saamaan romaaneista enemmän irti. Toisaalta ne saavat kiinnittämään huomiota tekstin (sinänsä vähäpätöisiin ja merkityksettömiin) detaljeihin, jotka ainakin ensi lukemalta vaikuttavat virheiltä tai epätarkkuuksilta: sitrushedelmien käyttö laivamatkoilla keripukin torjumiseen tuntuu puoli vuosisataa liaan aikaiselta (joskaan kirjat eivät missään nimessä väitä että tämä olisi ollut yleinen käytäntö jo 1600-luvun loppupuolella) ja jossakin kohtaa Jalonen kirjoittaa laivasta nimeltä Pink Paramour, kun kyseessä on pinkki-runkotyypin alus nimeltä Paramour.

(Asia erikseen on, että ainakin 1700- ja 1800-luvuilla sana laivaship – tarkoitti kookasta, vähintään kolmimastoista täystakiloitua purjealusta, ei vesillä kulkevaa alusta yleensä. En ole lainkaan varma, laskettiinko 1600-luvun pinkit omana aikoinaan ”laivoiksi”.)

Epäoleellisista nipotuksista huolimatta Taivaanpallon ja Merenpeiton muodostama romaanikokonaisuus on ollut nautinnollista, joskin verkkaista luettavaa. Se saa kiinnostumaan Edmond Halleyn vaikuttavasta elämäntyöstä ja tarjoaa siinä sivussa historiallista sosiaalista realismia. Toisin kuin joissakin vaiheissa kakkososaa kuvittelin, tarinan ei välttämättä tarvitsisi päättyä siihen mihin se Merenpeiton lopussa päättyy, mutta en tosiaan tiedä onko Jalosella aikeita jatkaa kertomusta enää edemmäksi.

Pieni askel

Vuorokautta vaille viisikymmentä vuotta sitten minut, seitsenvuotias, herätettiin keskellä yötä katsomaan viisituntista suoraa lähetystä. Joitakin aikoja myöhemmin, ainakin oman muistini mukaan joskus loppusyksystä tai talvella, jonotimme isän kanssa ulkosalla tuntikausilta tuntuneen ajan päästäksemme katselemaan pientä hiekkakasaa, niin pientä että sen eteen, lasivitriinin alle, oli laitettu suurennuslasi. Neljäkymmentä vuotta myöhemmin minä, neljäkymmentäseitsemänvuotias, valvoin yöllä katsoen saman suoran lähetyksen viisituntista tallennetta hädin tuskin tuolilla pysyen, ja luultavasti teen samoin lauantaina.

Apollo 11:n lento, ensimmäinen miehitetyn aluksen laskeutuminen toisen taivaankappaleen pinnalle, oli toki nykysilmin katsottuna sekä tieteellisesti suhteellisen vähäantinen että poliittisesti motivoitunut propagandatemppu. Tästä kaikesta olen tietoinen. Mutta ei sillä ole väliä. Minun silmissäni – silloin ja nykyään – kyseessä oli jotakin mitä ihmisen kuuluukin tehdä, jotakin ihmiselle luontaista.

Samalla asiassa on jotakin eittämättömän romanttista.

Minun, kuten muidenkin kanssaihmisteni, sukujuuret yltävät itäiseen Afrikkaan, mutta esi-isäni ovat lähteneet sieltä jo kauan sitten: heitä ajoi matkaan, epäilemättä monen muun asian ohella, ajatus: Mitähän tuon kukkulan takana on? Uteliaisuus on meillä perimässä, oli kyseinen osa perimää sitten geneettistä, epigeneettistä tai kulttuurillista.

Olen saanut ensimmäisen etunimeni Jyrin ihmiskunnan ensimmäisen avaruuslentäjän Juri Gagarinin kunniaksi. Sittemmin menin kouluun vuotta etuajassa, kuusivuotiaana, ja olin oppinut lukemaan jo hyvän aikaa sitä ennen. 1970-luvun alkupuolella julkaistiin Apollo-ohjelman ja muun ajan avaruustoiminnan innoittamana kasapäin kirjallisuutta, joissa kovin monissa oltiin kovin suureellisesti ”valloittamassa” Kuuta tai jopa (koko) avaruutta. Samaan aikaan luin paljon myös ns. löytöretkistä: vanhempana ja lukeneempana toki tiedän että kovin monet löytöretket johtivat – joskus jopa perustuivat – lievästi sanottuna sadistisiin kansanmurhiin. Silti tunnistan niissäkin saman perimmäisen, romanttisen uteliaisuuden: Mitähän tuon meren takana on?

Ei tietenkään ole sattumaa, että samaan aikaan aloin lukea myös tieteiskirjallisuutta. ”Avaruusajan” aamunkoitto sai monet kustantajat suomennuttamaan kauan odottaneita klassikoita, Arthur C. Clarkesta ja Isaac Asimovista Stanislaw Lemiin ja Ursula K. Le Guiniin. Eikä, tietenkään, ole sattumaa sekään että aloin vähitellen itsekin kehitellä ajatuksia tieteiskertomuksiksi (historiallisten seikkailujen ohella): Mitähän tuolla päin galaksia voisi olla jos sinne päästäisiin joskus katsomaan?

”Avaruusajasta” ja ”avaruuden valloittamisesta” puhuminen hiipui sitten pikku hiljaa 70- ja 80-lukujen mittaan, mutta se ei tarkoittanut sitä että olisi jääty istumaan tänne omalle planeetalle. Avaruustoiminnasta Maan kiertoradalla tuli vähitellen arkista rutiinia viimeistään Kansainvälisen avaruusaseman ISS:n myötä. Vuonna 1977, varsin vaitonaisesti, laukaistiin matkaan kaksi Voyager-luotainta, jotka seuraavien kymmenen vuoden mittaan lähettivät (kirjaimellisesti) ennennäkemättömiä kuvia aurinkokuntamme ulompien osien jättiläisplaneetoista. Osa luotainten laitteista toimii edelleenkin ja niistä on tullut ensimmäisiä ihmisen rakentamia kapineita, jotka ovat päässeet aurinkokuntamme ulkopuolelle.

Vaikeasti tavoitettavien paikkojen tutkiminen on nyttemmin pitkälti delegoitu erilaisille kauko-ohjattaville* roboteille, joiden (eräitä) kantaisiä olivat 1970-luvulla Neuvostoliiton Lunahod-kuukulkijat. Tämä on yksinomaan järkevää, tai oikeastaan pakon sanelemaa: oikeiden ihmisten ja kaiken heidän monivuotisella reissulla tarvitsemansa tavaran lähettäminen Kuuta kauemmaksi vaatisi aivan toisen kokoluokan raketteja ja elossapitoratkaisuja kuin mitä ihmiskunnalla on tällä hetkellä käytettävissään.

Silti miehitetyistä avaruuslennoista Kuuhun ja Marsiin on alettu pitkän hiljaisuuden jälkeen jälleen puhua. Etenkin Marsin tapauksessa tieteellinen hyöty ”oikeiden” tutkijoiden saamisesta paikan päälle saattaisi jopa olla ihan kohtuullisen merkittävä. Propagandamerkitys olisi tietysti taas kerran vallan varteenotettava asia: Neuvostoliittoa ei enää ole eikä Venäjäkään ole kovin kaksisessa kunnossa, mutta Yhdysvaltain rinnalle avaruustekniikan merkittävinä kehittäjinä ovat nousseet Intia, Kiina, Japani ja Eurooppa. Ainakin kaksi ensimmäistä ovat ymmärtääkseni suunnitelleet miehitettyjä lentoja Kuuta(kin) kauemmaksi. Kirjoitin kymmenen vuotta sitten:

”Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan. ”

Tämä pätee edelleenkin. Yhdysvaltain, Kiinan, Intian tai minkä tahansa muun maan saavutukset tieteissä ovat yhtä lailla ihmiskunnan yhteisiä saavutuksia, jotka kannattaa ehdottomasti kaapata pois nationalistien, despoottien ja muun roskaväen käsistä yhteiseksi iloksemme.

Ja miehitetyissä lennoissa on edelleen huikeaa romantiikkaa, sellaista joka jää mieleen ja sieluun. Monessakin suhteessa olen hyvin onnellinen siitä että minun lapsuuteni merkittävin mediaelämys oli nimenomaan kuulento eikä esimerkiksi Biafran sota. Siksi minulle oli seitsemän vuotta sitten niin mielettömän upea elämys nähdä valtava Saturn V -raketti – vaikka se olikin (tietysti!) koskaan lentämätön yksilö kyljellään hangaarissa.

Ja, jonotettuani seitsenvuotiaana kylmässä ja märässä Helsingissä nähdäkseni geologi Birger Wiikin saamat Apollo 11:n Maahan tuomat kuukivinäytteet, oli aika makeata päästä lopulta peräti koskettamaan Kuuta: edes pientä palasta siitä.

___
* Koska jo Marsin etäisyydeltä radio- ja muiden sähkömagneettisten signaalien saapuminen Maahan kestää vähintäänkin kymmeniä minuutteja, täytyy näillä laitteilla olla jonkin verran autonomisiakin kykyjä.