Kategoria: maailmankaikkeus

Oliko vai eikö ollut? Kas siitä riita.

·

Syksyllä 2017 Havaijilla sijaitsevan Pan-STARRS1-observatorion järjestelmät tallensivat kuvia poikkeuksellisesta kappaleesta, jonka todettiin liikkuvan niin kovaa vauhtia ja sellaisella radalla, että sen on täytynyt saapua aurinkokuntamme ulkopuolelta, ja että se oli jo hyvää vauhtia matkalla pois aurinkokunnastamme. Eikä tässä vielä kaikki. Osoittautui että sen vauhti kiihtyi tavalla, jota Auringon painovoimakentässä kiepahtaminen ei voinut aiheuttaa, minkä lisäksi siitä ei havaittu esimerkiksi purkautuvan kaasuja tai muutakaan, mikä olisi voinut aiheuttaa nopeusmuutosta. Sitä paitsi kappaleen heijastama auringonvalo sykki säännöllisesti, joten se ilmeisesti kieppui akselinsa ympäri, ja oli mahdollisesti pitkä ja kapea tai levymäinen. Koska ensi havainnot tehtiin Havaijilla, kappale sai havaijinkielisen nimen ’Oumuamua, joka tarkoittaa suunnilleen ”sanansaattajaa.”

Sattui niin, että Harvardin astronomian professori Avi Loeb oli juuri vähää aikaisemmin ollut mukana suunnittelemassa miljonääri Juri Milnerin Breakthrough Starshot -hanketta, jossa kehiteltiin laserin kiihdyttämien, pienten valopurjeluotainten lähettämistä kohti Alfa Centaurin kolmoistähteä reilun neljän valovuoden päässä aurinkokunnastamme. Loeb olikin ensimmäisiä, joka tuli julkisesti ehdottaneeksi, että ’Oumuamua voisi hyvinkin olla jonkun toisen sivilisaation vastaavanlaisen hankkeen luotain, joka ehkä oli rikkoutunut pitkällä matkallaan… jostakin toisesta aurinkokunnasta, ehkä Vegan suunnalta, josta se meille saapui.

Ilmeisesti Loeb on kokenut saaneensa hypoteesistaan asiatonta pilkkaa, sillä hänen suomeksi(kin) julkaistusta populaaritieteellisestä kirjastaan Elämää avaruudessa – miksi on todennäköistä ettemme ole yksin maailmankaikkeudessa (suom. Nina Mäki-Kihniä 2021) huokuu loukkaantuneisuus.

Kepeästi kulkevassa kirjassa on runsaasti kiinnostavaa asiaa, mutta kovin usein Loeb suhtautuu hypoteesiinsa kuten se olisi jo kiistattomien havaintojen vahvistama teoria, eikä pelkkä (kiinnostava ja ihan varteenotettava) hypoteesi. Lukeminen menee myötähäpeän puolelle aina kun Loeb heittää tiskiin klassisen ”kyllähän Galileolle ja Einsteinillekin naurettiin heidän elinaikanaan” -latteuden tai vaatii tiedeyhteisöltä nöyryyttä, jota hän ei selvästikään itse kykene tuntemaan. Miksi pitäisi, hän tuntuu ajattelevan, kun kerran itse Stephen Hawking on käynyt hänen kotonaan päivällisellä? (Juu, estoton namedroppailu kuuluu sekin Loebin retoriseen keinovalikoimaan.) Kuitenkin Avi Loeb on aiheesta erittäin arvostettu, palkittu ja kunnioitettu astrofyysikko, joten hänellä ei kuvittelisi olevan mitään tarvetta tuollaiseen marianordinmaiseen itkupotkuraivariretoriikkaan.

Itselläni ei tietenkään ole tiedelehtien harrastelijalukijana samanlaisia rahkeita arvioida ja analysoida ’Oumuamua-havaintoja kuin Loebilla. Lukemani perusteella pidän kyllä melkoisen varmana että muuallakin kuin Maassa (ja aurinkokunnassamme) on elämää, joskin on aivan toinen asia onko siellä kehittynyt samankaltaisia ”sivilisaatioita” kuin täällä meillä, ja jos on, ovatko ne ehtineet elinaikanaan lähetellä tähtienvälisiä luotaimia ennen kuin ovat onnistuneet hukuttautumaan omiin jätöksiinsä kuten me täällä näytämme parhaillaan olevan tekemässä. Nähdäkseni on ihan mahdollista että ’Oumuamua tosiaan oli jostakin muualta tullut keinotekoinen luotain, ja olisi todella kiehtovaa jos näin todella olisi: mitään kunnollisia todisteita asiasta on kuitenkin (enää) mahdotonta hankkia: se havaittiin vasta kun se oli jo poistumassa aurinkokuntamme sisäosista sellaista vauhtia, jota mikään meidän kehittämämme laite ei pysty (ainakaan vielä nykyään) saavuttamaan.

Sääli. Täytyy vain toivoa, että jos ’Oumuamuan lähetti jokin muukalaisporukka, he ovat lähettäneet vastaavia laitteita lisääkin, ja jos ovat, täytyy toivoa etteivät ne muut ole ehtineet livahtaa ohitsemme meidän havaitsemattamme. Tämä on niin kiinnostava aihe, etten totisesti toivo että sen suhteen jäädään pelkästään kiukuttelukirjallisuuden varaan.

Olisi myös mukava, ettei tähtitiedettä (ja avaruustekniikkaa) käsittelevän kirjallisuuden kuvitusta ja kaavioita sullottaisi karkealle paperille mikroskooppiseen kokoon, vaan että niille annettaisiin sen verran tilaa että niitä pystyisivät tarkastelemaan muutkin kuin me likinäköiset nenä jokseenkin kirjaimellisesti kirjassa kiinni.


Vain viikko Coniin!

·

Ensi perjantaista alkaen Espoon Otaniemen suunnalla liikkuu kiinnostavaa porukkaa, sillä kahden pakollisen taukovuoden jälkeen Finncon on taas vauhdissa Aalto-yliopiston kandidaattikeskuksessa! Ohjelmakartasta voi tarkempi–parkempi huomata, että minäkin pääsen virallisesti ääneen, sillä puhun lauantaiaamukymmeneltä suomalaisesta avaruusscifistä C-salissa yhdessä Lucilla Linin, Janne Kellarin ja Mikko Rauhalan kanssa. Ja pyörin paikalla toki muutenkin.

Tapahtuma on, perinteisesti, ilmainen. Suosittelen!

Geometrialla avaruuteen

·

Isän vakava katse kertoi sanojen painavuudesta:
”Sinä olet ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin tässä kaupungissa”, hän sanoi tiiraillessaan uteliaita pikku kasvojani. ”Mutta et sinä parempi ole.”

Erinomainen elämänohje kenelle tahansa lapselle, mutta neuvo saa erityistä painoarvoa, kun neuvo on annettu 1920-luvun Yhdysvalloissa ja sekä isä että tytär olivat niitä jotka edelleenkin luokitellaan amerikkalaisen perverssin ja epätieteellisen järjestelmän mukaan ”mustiksi”. Onneksi varhaiskypsä, matemaattisesti ja kielellisesti lahjakas koulutyttö otti onkeensa tämänkin neuvon, samoin opettajien myöhemmät opit ja kannustukset. Hänestä tuli matemaatikko, ja korvaamattoman tärkeä tekijä niissä taustavoimissa, joiden ansiosta amerikkalaiset Mercury-, Gemini-, Apollo- ja sukkula-astronautit kykenivät lentämään avaruuteen ja palaamaan sieltä turvallisesti takaisin maan pinnalle. Katherine G. Johnsonin (1918 – 2020) nimen pitäisi olla tuttu ainakin niille jotka ovat nähneet mainion Hidden Figures -elokuvan (tai lukeneet kirjan, johon elokuva perustuu). Hän oli Yhdysvaltain ilmailu- ja avaruushallinnon mustista ”ihmislaskukoneista” (human computers) myös se, joka eli riittävän pitkään saadakseen myös virallisia, julkisia tunnustuksia: hänen läheisimmät kollegansa elivät hekin yli yhdeksänkymppisiksi, mutta ehtivät kuolla vain muutamaa vuotta ennen Hidden Figuresia ja valtavirtajulkisuutta. Kahden tyttärensä avulla hän ehti myös kirjoittaa muistelmansa, vaikka ehtikin kuolla 101-vuotiaana ennen niiden julkaisua.

My Remarkable Journey; a memoir (Amistad/HarperCollins) on parisataasivuisena varsin tiivis kuvaus sadan vuoden elämänkaaresta ja kaikesta siitä kehityksestä, mitä etenkin ”mustien” amerikkalaisten elämässä on niinä vuosikymmeninä tapahtunut. Johnsonin isoisovanhempien sukupolvi oli syntynyt orjuudessa ja itse asiassa yksi hänen isoisoisistään piti kahta perhettä, virallista ”valkoista” ja epävirallista ”mustaa”. Isänisä kuului puolestaan Amerikan alkuperäiskansoihin. Siinä missä orjuusaikana lukutaito oli ”mustilta” kielletty, Johnsonin vanhemmat olivat saaneet ajankohtaan nähden varsin hyvän koulutuksen ja hänen äitinsä työskenteli opettajana. Tästäkin syystä perheen neljää lasta kannustettiin opiskelemaan, ja niin he tekivät. Jo kauan ennen koulun alkua laskemaan ja lukemaan oppinut kuopus-Katherine hyppäsi pari kertaa luokkien yli ja astui jo 18-vuotiaana ensimmäiseen työpaikkaansa opettajana. Sittemmin hän väitteli tohtoriksi ja päätyi lopulta avaruusgeometrian opintojensa ansiosta ”ihmislaskukoneeksi” NACA:n Langleyn tutkimuskeskukseen. Kun työnantajan nimi oli vuosia myöhemmin muuttunut NASA:ksi, hänet oli siirretty toisiin tehtäviin laskemaan tulevien miehitettyjen avaruuslentojen turvallisia kiertoratoja. Muistelmissaan Johnson antaa ymmärtää todeksi elokuvan kohtauksen, jonka mukaan John Glenn ei suostunut nousemaan Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”se tyttö” oli tarkistanut tietokoneilla tehdyt ratalaskelmat.

Fiktiota sen sijaan on kolmen ”ihmislaskukoneen” yhteisten työmatkojen ohella kohtaus, jonka mukaan Johnson olisi joutunut juoksemaan Langleyn alueen toisella laidalla olevaan rakennukseen, jossa oli ainoa ”värillisten” vessa. Johnsonin itsensä mukaan ”värillisten” vessoja oli myös siinä rakennuksessa jossa hän työskenteli, ja sitä paitsi hän käytti suhteellisen vapaasti myös ”valkoisille” tarkoitettuja vessoja: siinä auttoi hänen melkoisen vaalea ihonvärinsä, joten oman työryhmän ulkopuoliset eivät välttämättä edes tajunneet, että hänet luokiteltiin virallisesti ”mustaksi”.

”Se tyttö” oli Glennin (amerikkalaisten ensimmäisen Maata kiertävälle radalle yltäneen) lennon aikaan 44-vuotias leski ja kolmen tyttären yksinhuoltaja (kuten elokuvakin kertoi). Hänen työnsä NASA:ssa ei ollut kuitenkaan aivan niin salailtua kuin joskus on annettu ymmärtää: ”mustille” suunnatut lehdet, kuten Ebony ja Jet, tekivät hänestä laajoja juttuja, ja hän kävi usein kertomassa työstään (”mustien”) kouluissa ja kannustamassa (erityisesti ”mustia” naisia) opiskelemaan luonnontieteitä ja tekniikkaa. Tätä työtä hän jatkoi vielä jäätyään eläkkeelle 1980-luvulla, yli yhdeksänkymppiseksi asti.

My Remarkable Journey painottaa matkan alkuosaa: Apollo 11:n kuulennon jälkeiset ajat – loput viisi Apollo-lentoa, Skylab ja avaruussukkula – sivuutetaan lähes maininnalla. Hidden Figures -elokuvan tuoma Hollywood-julkisuus sekä presidentti Obaman vuonna 2015 myöntämä Vapausmitali sentään mainitaan ja hehkutellaan kirjan johdantoluvussa. Tärkeimmäksi asiaksi Johnsonin tekstissä nousee hänen saamansa kannustus, ensin perheeltään, sitten opettajiltaan, sitten työtovereiltaan ja jälleen perheeltään. Tätä positiivista kannustusta hän pyrki parhaansa mukaan jakamaan itsekin ympärilleen. Hän myös arvelee saaneensa erinomaiset kortit jo lapsena: perheen kannustuksen lisäksi hän sattui kasvamaan Länsi-Virginian osavaltiossa (”West, by God, Virginia!”) joka oli aikoinaan eronnut Virginian osavaltiosta liittyäkseen sisällissodassa Unionin puolelle, ja missä rasismi ja rotuerottelu oli edelleenkin paljon vähäisempää (muttei olematonta) kuin konfederaattiin juuttuneessa naapurivaltiossa. Hän myös korostaa työryhmiensä arvoa ja toteaa tehneensä vain työtään: innostuneena, omistautuneena ja parhaansa mukaan, toki, mutta laiminlyömättä lapsiaankaan (jotka saivat kyllä tuekseen myös omistautuneen isäpuolen jo Mercury-lentojen aikoihin).

Johnsonin muistelmat korjaavat montakin väärää tietoa NASA:n ”ihmislaskukoneista” joita tulin itse esittäneeksi neljän vuoden takaisessa ”Ihmistietokoneet”-bloggauksessa. Niin kuuluukin.

Vaihtoehtoja tulevaisuudesta

·

Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:

Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.

Hengen jättiläisiä(kin), historian kääpiöitä(kin)

·

Muistelen joskus nuoruusvuosina lukeneeni useitakin kirjoja, johon oli koottu erilaisten tavalla tai toisella merkittävien historiallisten henkilöiden pienoselämäkertoja. Ainoa joka tulee nimenä mieleen on Georg Poppin Hengen jättiläiset (WSOY 1960) – ynnä, tietenkin, tavallaan, Marke Ahosen suomentama Diogenes Laertioksen Merkittävien filosofien elämät ja opit 200-luvulta jKr. (Summa 2002).

Tyypillisesti tämän tapaisissa pienoiselämäkertakokoelmissa on käsitelty enimmäkseen miehiä, oli kysymys sitten esikuvallisista hahmoista – tutkijoista, taiteilijoista, löytöretkeilijöistä – tai vähemmän esikuvallisista roistoista tai seikkailijoista. Luultavasti Marie Curie on ollut niitä harvoja tällaisiin kirjoihin päässeitä tiedenaisia, mistä voi aina lohkaista että naisen täytyy saada ainakin kaksi tiedenobelia saadakseen yhtä paljon kunnioitusta kuin mies yhdellä tai ei ainoallakaan.

Toimittaja Maria Pettersson rupesi joskus muistaakseni viime vuoden puolella korjaamaan tätä historian vääristymää perustamalla merkittäviä ja/tai kiinnostavia edesmenneitä naisia käsittelevän facebook-ryhmän ja joukkorahoituskampanjan, johon itsekin osallistuin. Tuloksena on tänä syksynä Atenan kustantamana ilmestynyt komea, viisisataasivuinen Historian jännät naiset -kirja.

Muutamien sivujen mittaiset pienoiselämäkerrat ovat olleet varsin mukavaa iltaluettavaa, huolimatta siitä että jotkut kirjaan päässeiden henkilöiden kohtalot – tai heidän omat toimensa – ovat olleet niin aikalaisten kuin meidän jälkiviisastelevien polvienkin mielestä kammottavia ja pöyristyttäviä. Kirjassa ei tosiaankaan esitetä pelkästään ”hengen jättiläisiä” tai muuten jaloja sieluja: esimerkiksi kolumbialainen huumeparonitar ja lukemattomia murhatöitä vähintäänkin tilannut Griselda Blanco oli pelkästään vastenmielinen roisto.

Joissakin arvosteluissa on valitettu lähdeviitteiden puuttumista: perässä on ainoastaan lyhyt luettelo suomenkielellä julkaistuista jänniä naisia käsittelevistä kirjoista. Tavallaan lähteitä kaipailisikin, monet kirjan esittelemät hahmot houkuttelisivat perehtymään heidän tarinaansa, aikaansa ja ympäristöönsä paljon tarkemmin. Tämä kirja nimittäin toimii (myös) nykyhetken sulkeutuneeseen korona-aikaan sopivan eskapistisena retkeilynä toisenlaisiin maailmoihin. Kirjan kuvailemissa henkilöissä on myös kiitettävästi muitakin kuin vain eurooppalaistaustaisia suunnilleen kaikilla mukana olevilla elämänaloilla. Siinä(kin) mielessä se on hyvä ja aiheellinen perillinen nuorna luetuille pienoiselämäkertakokoelmille, joiden sukupuoli- tai maantieteelliseen vääristyneisyyteen ei silloin kiinnittänyt huomiota.

Uutta viiniä vanhassa leilissä

·

Jim Al-Khalilin tänä vuonna ilmestynyt kirja The World According to Physics (Princeton University Press) näyttää siltä kuin se olisi voinut ilmestyä kuusikymmentä vuotta sitten – hopeavärillä painettuine kangaskansineen ja väljine, kiireettömine taittoineen se näyttää ja tuntuu juuri sellaiselta kirjalta, jonka olisin saattanut löytää kotimme kirjahyllystä joulusiivousta tehdessä joskus 1970-luvun loppupuolella, ja joka olisi saanut minut kiinnostumaan ajatuksesta hakea opiskelemaan fyysikoksi.

(Näinhän todella tapahtui, mutta ala oli tähtitiede ja kirja oli Patrick Mooren Tähtitaivas, vähän nuhjaantunut ja pehmeäkantinen painos.)

Vanhahtava ulkoasu hämää: Surreyn yliopiston teoreettisen fysiikan professori ja tunnettu tiedeohjelmien toimittaja, irakilaissyntyinen englantilainen Jameel Sadik ”Jim” Al-Khalili esittelee kolmessasadassa sivussa sen, missä tilassa fysiikan suurien teorioiden tutkimus on alkuvuonna 2020. Hän esittää sen ymmärrettävästi, yhtälöittä ja paikoitellen minulle – fyysikkohaaveiden haihtumisen jälkeenkin eksakteista luonnontieteistä paljon lukeneelle – mukavan uusista kulmista. Populaaritieteellisissä kirjoissa on lisäksi aina ilahduttavaa havaita, ettei kirjoittaja kuvittele esittävänsä valmiita, täydellisiä ja ikuisia totuuksia. Sellaiset höpinät kuuluvat (joihinkin) uskontoihin. Tiede on jatkuvasti kehittyvä, jatkuvasti itseään korjaava asia, jossa laajalti hyväksytty teoria voi lentää historian romukoppaan heti jos yksikin huolella tehty ja pätevästi tulkittu, vertaisarvioitu havaintotutkimus osoittaa, etteivät teorian tuottamat ennusteet pidäkään paikkansa.

Al-Khalili nostaa esityksensä perusteiksi modernin fysiikan kolme kivijalkaa: suhteellisuusteorian, kvanttifysiikan ja termodynamiikan. Kaikki kolme ”suurta” teoriaa ovat keskeisiltä osiltaan kestäneet jo jotakuinkin sata vuotta, niitä on täydennetty tarpeen ja havaintojen mukaan, mutta perustuksiltaan ne ovat kestäneet jokaisen havaintotutkimuksen ja jokaisen koesarjan. Ongelmana on tietysti, että monissa suhteissa nämä kolme isoa teoriaa eivät sovi yhteen toistensa kanssa. Esimerkiksi ”avaruutta” ja ”aikaa” kukin käsittelee aivan omalla, keskenään ristiriitaisella tavalla.

Al-Khalili välittää sitä riemuisaa odotusta, jolla monet fysiikan teoreetikot ennustelevat jotakin uutta havaintoa tai koetta, joka antaisi viitteitä jostakin uudesta, kattavammasta teoriasta, johon nykyinen kolmikko sisältyisi jonkinlaisina erikoistapauksina, tiettyjen alkuehtojen vallitessa. Tällä tavallahan Newtonin liikeoppi on tavallaan suhteellisuusteorian erityistapaus, joka pätee silloin jos nopeudet ovat huomattavan pieniä valonnopeuteen verrattuna eikä painovoimakenttää tarvitse huomioida. Kuten Al-Khalili toteaa, muun muassa jokapäiväisessä käytössämme oleva GPS-paikannusjärjestelmä vaatii sekä suhteellisuusteorian että kvanttifysiikan huomioimista toimiakseen: mikäli ei esimerkiksi otettaisi huomioon, että GPS-satelliitit kiertävät Maata hieman heikommassa painovoimakentässä kuin Maan pinnalla vallitsee, ja näin niiden kellot käyvät hivenen nopeammin, GPS-paikannuksen tarkkuus olisi kilometrejä, ei metrejä.

(Minun mielelleni kiintoisa knoppitieto: Koska Maapallon ydin sijaitsee syvemmässä gravitaatiopotentiaalikuopassa kuin Maan pinta, siellä kellot käyvät vielä hitaammin. Niinpä Maapallon ydin on, planeettamme synnystä kuluneiden yli neljän miljardin vuoden aikana, ikääntynyt parisen vuotta vähemmän kuin ylemmät kerrokset.)

”Suurta yhtenäisteoriaa” ei kuitenkaan ole löytynyt, yli puolen vuosisadan sinnikkäistä ja turhauttavista yrityksistä huolimatta. Tämä on yksi niistä seikoista joka saattaa saada lukijan innostumaan fysiikasta: fyysikon uralla ei joudu vain kevyesti pölyttämään vanhojen mestareiden kiveen hakattuja teorioita, vaan on mahdollisuus keksiä ja/tai havaita jotakin aivan uutta.

Jim Al-Khalili on erinomainen tieteen popularisoija, ja tämän mainion yleisesityksen soisi päätyvän myös jonkun suomenkielisen kirjallisuuden kustantajan rosteriin. Mieluiten tietysti samankaltaiseen, sympaattisen vanhahtavaan ulkoasuun paketoituna.

Missä kaikki ovat nyt, 40 vuotta myöhemmin?

·

Nils Mustelinin mainio Elämää maailmankaikkeudessa? (Liv bland miljarder stjärnor, suom. Olli Siltanen, WSOY 1980) tuli aikoinaan luettua erinäisiä kertoja ja säilytettyä kirjahyllyssä. Mainiosta Professorsrundan-ohjelmastakin tuttu suomenruotsalainen fyysikko ja astronomi Mustelin (1931–2004) selosti kirjassa erinomaisen yleistajuisella, mutta syvällä otteella sen, mitä tiedettiin elämän mahdollisuuksista Maan ulkopuolella.

Neljäkymmentä vuotta on pitkä aika, ja astrofysiikassa viimeiset neljäkymmentä vuotta ovat olleet todella pitkä aika. Molekyyli- ja astrobiologi Kirsi Lehdon viime syksynä ilmestynyt Astrobiologia: Elämän edellytyksiä etsimässä (Ursa 2019) onkin aiheellinen päivitys.

Mustelinin aikaan Voyager-luotaimet olivat ehtineet jo tehdä huikeat havaintonsa Jupiterista, mutta olivat vasta matkalla kohti Saturnusta, Uranusta ja Neptunusta. Näistä planeetoista – ja niiden kuista – tiedettiin vain Maasta tehtyjen havaintojen perusteella. Hubble-avaruuskaukoputki oli vasta pilke budjetinlaatijoiden silmässä (ja astrofyysikoiden märkä uni). Ja maailmankaikkeudessa tiedettiin varmuudella olevan vain yhdeksän planeettaa: toki niitä arveltiin olevan muitakin tähtiä kiertämässä, mutta ensimmäiset varmat havainnot tehtiin vasta puolitoista vuosikymmentä myöhemmin.

(Kuten Mustelin kertoo, aivan lähimpään naapurustoomme kuuluvalla Barnardin tähdellä arveltiin sen rataliikkeen häiriöiden perusteella olevan yksi tai useampia planeettoja, mutta spekulaatiota parempaa varmuutta asiasta alkoi tulla vasta toissa vuonna.)

Kaikesta kasvaneesta tietomäärästä, edistyneemmistä havaintolaitteista ja aivan uudenlaisista tutkimusmenetelmistä huolimatta tunnemme täsmälleen yhtä monta elollisia olentoja synnyttänyttä maailmaa kuin vuonna 1980: yhden. Omasta aurinkokunnastamme on löytynyt useampikin ehkä-kandidaatti ainakin jonkinlaiselle (luultavasti korkeintaan yksisoluiselle) elämälle, mutta ehkä on sitkeästi pysynyt ehkänä.

Sekä Lehto että Mustelin käyttävätkin suurimman osan kirjojaan kuvaillakseen kaikkea sitä, mitä tiedämme (tai voimme perustellusti olettaa) Maan elämän synnystä, kehityksestä sekä sen vaatimista olosuhteista astro- ja planeettafysiikan ja kemian osalta. Koska ainoat tuntemamme elämänmuodot perustuvat veden ja hiilen (sekä muutaman muun Maassa yleisen alkuaineen) kemiaan, kirjailijat keskittyvät ymmärrettävästi siihen: teoreettisista spekuloinneista muunkinlaisista elämänmuodoista mainitaan, mutta lähinnä ohimennen. Tämä on järkevä rajaus. Evoluutiotutkimuskin on kehittynyt neljänkymmenen vuoden aikana, ja biologina Lehdolla on enemmän annettavaa (Maan) evoluution biokemian ja itse evoluution osalta. Toki hänkin myöntää (kuten kuuluukin), ettemme edelleenkään tiedä miten Maan elämä on oikein saanut alkunsa. Perusteltuja hypoteeseja voidaan esittää, ja Lehto perustelee esittämänsä hypoteesit uskottavasti.

Jo se mitä tiedämme ja pystymme perustellusti päättelemään elämän edellytyksistä ja evoluution sattumanvaraisesta kulusta riittää synnyttämään epäilyksiä, ettei elämän synty tai kehittyminen edes yksisoluisten tasolle selviämään hengissä ole mitenkään ihan yksinkertainen juttu. Niinpä vastaus Enrico Fermin klassiseen kysymykseen Missä kaikki ovat? voi olla masentavankin yksinkertainen: niin harvassa ja niin kaukana, ettei heitä ja heidän mahdollisia kommunikaatioyrityksiään ole mahdollista täältä, meidän alkeellisilla havaintovehkeillämme, huomata. Tai jos kommunikaatioon ja avaruustutkimukseen asti yltävät sivilisaatiot ovat yhtä törppöjä ympäristönsä suhteen, voi olla ettei niiden elinikä jää kuin joihinkin satoihin vuosiin – heidät (tai meidät) havaitakseen täytyy olla epätodennäköisen oikeassa paikassa pikkuriikkisen pienellä oikealla hetkellä.

Neljänkymmenen vuoden päästä tiedämme asioista taatusti aika tavalla enemmän. Siihen asti Kirsi Lehdon Astrobiologia antaa vallan hyvän ja sujuvasti luettavan perustietopaketin tämänhetkisestä tietämyksestämme.