Äänittäjätuttavat alkoivat puhua Mixermanin blogimerkinnöistä joskus loppukesästä 2002. Foorumeilta tuttu, ilmeisen asiantunteva ja ilmeisen monissa nimiprojekteissa mukana ollut äänittäjä/tuottaja/miksaaja oli ruvennut dokumentoimaan uutta projektiaan, josta vaikutti kehittyvän kiintoisaan suuntaan. Blogissa ”Bitch Slap” -salanimellä kulkenut kvartetti oli kiinnitetty pari vuotta aikaisemmin isolle levymerkille ja käsketty säveltämään uutta materiaalia. Nyt materiaalia oli, ja bändi pääsi lopultakin studiohommiin. Hankkeesta oli jo alkuvaiheissaan tullut todellakin… kiintoisa, ennen kaikkea siksi, miten moni asia oli jo ehtinyt mennä kunnolla pieleen. Eikä se siihen jäänyt.
Monen muun tavoin hekottelin Mixermanin lähes päivittäisiä merkintöjä omista, Bitch Slapin, tuottajan, A&R-väen, studiohenkilökunnan sun muiden tyyppien tekemisistä, toilailuista ja tollouksista, ynnä odottelin joka ikinen aamu päästäkseni lukemaan uusista seikkailuista. Muiden lukijoiden kanssa spekuloitiin myös, mikä bändi Bitch Slap oikeasti on. (Metallica oli yksi suosikkiarvaus, ennen kaikkea siksi että Bitch Slapinkin rumpali ”Dumb Ass” eli ”Cotton” vaikutti hieman… toistaitoiselta.)
Noin vuotta myöhemmin The Daily Adventures of Mixerman ilmestyi myös omakustannekirjana, josta puuttui joitakin alkuperäisessä blogissa ilmestyneitä juttuja (mm. studioavustaja ”Lance Nephew’n” merkinnät) mutta joka kertoi Bitch Slapin tarinan loppuun… tai ainakin siihen, mihin se luultavasti jämähti useammaksi vuodeksi. Myöhemmin musiikkikirjallisuutta kustantava Backbeat Books on julkaissut kirjan useampaankin kertaan, joten se on helposti saatavilla.
Sittemmin Mixerman on paljastanut oikean nimensä (Eric Sarafin) ja ilmoittanut, että Bitch Slapia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Kaikki on keksittyä. Tosin asia on ilmoitettu niin, että lukijalle jää helposti mieleen ajatus, että josko sittenkin… ehkä Sarafin joutui vain varmistamaan selustansa oikeuskanteilta… ehkä Bitch Slap on sittenkin totta? Ehkä äänilevyteollisuus tosiaan toimii näin käsittämättömän naurettavasti?
Mitä minuun tulee, en usko että Bitch Slapia on koskaan ollut olemassakaan. Toisaalta uskon vahvasti, että kaikki kirjassa esitetyt tapaukset, kommellukset ja päättömyydet ovat totta. Ne eivät vain sattuneet samassa projektissa, samalle bändille, samoille ihmisille. Sarafinin diskografia on sen verran laaja, että aika iso osa jutuista on epäilemättä sattunut hänen omissa projekteissaan. Tai hänen hyville ystävilleen.
Joka tapauksessa kirja kuuluu ehdottomasti lukulistalle kaikille niille, jotka ovat ikinä soittaneet bändissä, äänittäneet musiikkia tai edes haaveilleet jommastakummasta. Se on hillittömän hauskaa luettavaa myös jokaiselle musiikista ja sen tekemisestä ylipäänsä kiinnostuneelle. Kannen Spinal Tap -viittaus ei ole ihan tuulesta temmattu. Tässä on samaa henkeä: satiirin ja parodian ylettömyyksistä huolimatta Mixermanilla on taito ymmärtää ja jopa arvostaa sitä, mitä hän satirisoi.
