Tutustuin Leonard Coheniin ensin ideana, sitten vasta hänen musiikkiinsa. Cohen kuului niihin ns. vanhemman polven artisteihin, joita 1980-luvun alussa kuului diggailla. Kun sitten sain hankituksi ensimmäisen levyni – kokoelmaksi harvinaisen arvostetun, keltakantisen Greatest Hitsin – ymmärsin kyllä, miksi mies on niin maineessa. Vähän myöhemmin satuin näkemään televisiosta tuoreen ”Hallelujahin” videon, ja kappale upposi minuun jotakuinkin laakista. Se oli kokoelman introverttejä ja synkkiä kitaraballadeja sovitetumpi ja valoisampikin, mutta (etenkin sitten kun sain tekstin eteeni) yhtä kaikki herkullisen ironinen, julmakin.
Sittemmin Cohen-suhteeni on ollut hieman satunnainen – pääosin arvostava, mutta joskus välinpitämätön. I’m Your Man tuli hankittua tuoreeltaan Various Positionsin diggailun jäljiltä, The Future jäi oikeastaan kokonaan väliin, Ten New Songs tuli Rumban arvostelukappaleena, sai minulta vähän välinpitämättömän käsittelyn ja lähti arvion kirjoittamisen jälkeen divariin (joskin hankin sen taannoin uudestaan, kun kohtuuhintaan sain). Tulin nähneeksi Cohenin bändeineen Roskildessa joskus 1990-luvun alkupuolella. Setti jäi mieleen ”ihan kivana” ja siitä, että Cohen yritti laulaa bluesia, johon hänen äänialansa ei oikein yltänyt. (Hänen pianistinsa sai setissä hyvin tilaa ja lauloi loistavasti bluesia – lieneekö hän ollut Cohenin kanssa edelleenkin yhteistyötä tekevä Sharon Robinson?) Diggailuaste alkoi kuitenkin sitten kohota niin paljon, että parin vuoden takaisen Helsingin konsertin missaaminen nyppi tosi pahasti – niin pahasti, että hankimme Sipin kanssa liput Cohenin konserttiin Lissabonin Atlântico-salissa viime heinäkuun lopussa.
(Kyseinen konsertti on sikäli harvinainen viime vuosien live-kokemuksistani, etten kirjoittanut siitä mitään blogiin. Tämä johtui ennen kaikkea äidin kuolemasta pari päivää aikaisemmin. Sanottakoon nyt, että konsertti oli odotusten veroinen, hieno kokemus – joskin lievästi sanottuna vähän yllätyksetön sen jälkeen kun olimme nähneet hienon Live in London -dvd:n. Ainoa yllätys oli tallenteella kovin hauraalta näyttävän Cohenin ilmeisen hyvä kunto: lavalle tullessaan tai sieltä poistuessaan hän juoksi, hypähteli, tanssahtelikin.)
Cohen on vaikuttanut aina kiinnostavan ristiriitaiselta persoonalta: Juutalainen zen-munkki. Arvostelumenestyksiä kirjoittava kanadalaisen kirjallisuuden nouseva tähti, joka kolmekymmentä täytettyään luopui valokuvamallityttöystävästään ja asumisesta Hydran saarella ryhtyäkseen laulaja/lauluntekijäksi. Ira B. Nadelin kirjan Leonard Cohen – Elämäkerta (Various Positions – A Life of Leonard Cohen; suom. Tarja Lipponen, Johnny Kniga 2010) jälkeen hänen hahmonsa tuntuu entistäkin ristiriitaisemmalta. Kuuban vallankumouksen entisestä ihailijasta kasvoi välillä pasifisti, välillä Israelin äärioikeistolaisen väkivaltapolitiikan avoin tukija. Naisilleen nöyriä, itsetutkiskelevia rakkauslauluja kirjoittanut trubaduuri tuntuu olevan oikeassa elämässä lähes perverssi seksimaanikko – joka on toisinaan pyytänyt häntä haastattelevia naistoimittajia riisuuntumaan tai edes näyttämään tissinsä – ja täysin kyvytön ylläpitämään minkäänlaisia naissuhteita kuin pakon (esimerkiksi yhteisten lasten) sanelemana. Cohen ei tunnu pystyvän nauttimaan kunnolla edes menestyksestään, tapahtui se sitten kirjallisella tai musiikillisella puolella.
Nadelin elämäkerta ei ole mikään Goldman-tyylinen roskatunkioiden rääppimisteos. Se on tehty yhteistyössä Cohenin kanssa, ja Cohen on sekä pyytänyt lähipiiriään puhumaan Nadelin kanssa että antanut tämän käyttöön julkaisemattomia kirjoituksiaan. Päähenkilö on ollut mukana myös toimitusvaiheessa. Ilmeisesti hän on itsekin pohtinut omaa minäänsä ja sen monia, yhteensopimattomia puolia, joten tällainen ristiriitaisen ja monisärmäisen kuvan antava teos saattaa olla hänelle hyvinkin mieleen. Nadel ei yritä selittää kaikkea lapsuuden traumoilla (kuten isän vakavalla sairaudella ja kuolemalla Leonardin ollessa vasta yhdeksän) tai Cohenin eri aikakausien päihderiippuvuuksilla (ei, kyse ei todellakaan ole ollut pelkästään punaviinistä).
Monissa suhteissa kirja poukkoilee vähintäänkin yhtä paljon kuin Cohenin hämmentävä ura, mikä tekee kronologian seuraamisen joskus ns. haastavaksi. Elämäkerta on kirjoitettu alkuaan jo vuonna 1997, minkä jälkeen Nadel on tehnyt siihen laajan täydennyksen vuonna 2006, jolloin edelleen jatkuva konserttikiertueiden sarja oli vasta suunnitteluvaiheessa. Cohenin viimeisten puolentoistakymmenen vuoden musiikille hyvin keskeinen henkilö Sharon Robinson jää myöskin näiden jälkisanojen sivuhuomautukseksi. Kun kerran yhden yön suhteitakin on kerrottu nimiä myöten, olisi ollut kiinnostavaa tietää onko perää siinä, että Robinsonin ja Cohenin suhde olisi muutakin kuin ammatillinen (mikä olisi kirjan teemojen suhteen sikäli mielenkiintoista, että kyseessä olisi ilmeisesti Cohenin elämän ensimmäinen edes jotenkin toimiva pitkäaikainen suhde…)
Kaikkine puutteineenkin Nadelin elämäkerta on antoisaa luettavaa, etenkin meille jotka parhaillaan odottavat Cohenin uutta Helsingin keikkaa aivan tuossa lähitulevaisuudessa.
