Kategoria: kirjallisuus

”Ja hän kuiskaa minulle, kuiskaa minulle…”

· 5 kommenttia ·

Patti Smithiltä on ilmestynyt uusi albumi Banga. Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella voin suositella teosta lämpimästi: levy on vahva, rikas ja sävykäs. Suosittelen myös levyn Special Edition -version hankkimista. Bonusraita ”Just Kids” on vallan mainio ja hyvin Patti-mainen, minkä lisäksi mukana on tekijän itsensä kirjoittamaa tarinaa kappaleiden syntyhistoriasta. Spesiaalipainos on sitä paitsi esineenä viehättävä, kuin runokirja – mikä tietenkin sopii loistavasti nimenomaan Patti Smithille, jonka väkevää runoutta on julkaistu ja painettu kauemmin kuin hänen musiikkiaan.

En löytänyt tähän hätään videoita Bangan kappaleista, joten joudutte tänä sunnuntaina tyytymään viiden vuoden takaiseen tulkintaan klassikosta, joka oikeastaan summaa (edelleenkin) erinomaisesti, mistä Patti Smith on peräisin. Huikean Horses-esikoisalbumin avausraita ”Gloria (In Excelsio Deo)” alkaa hänen omalla runollaan ”Oath” ja muuntautuu vähitellen raa’aksi coverversioksi Van Morrisonin 1960-luvun Them-yhtyeen suurimmasta hitistä, aikanaan pahennusta herättäneestä ”Gloriasta”.

.

Voi vain toivoa, että olisi itsekin yhtä elinvoimainen reilun kymmenen vuoden päästä.

Ja sitten se toinen

·

Äidillä oli silloin tällöin tapana antaa minulle joulu- tai syntymäpäivälahjoiksi lapsen ja hänen isänsä tai äitinsä suhdetta perkaavia kirjoja. Hannu Mäkelän Isä, Javier Tomeon Rakas hirviö. Sitä rataa. Lukematta ne ovat jääneet: ilmeisesti minun isä- tai äitisuhteeni ei ole kovin traumaattinen, tai sitten ongelmat ovat niin pahoja etten pysty ja naamioin ongelmat välinpitämättömyydeksi. Alison Bechdelin Are You My Mother? -sarjakuvamuistelmateoksen (Jonathan Cape 2012) ostin kuitenkin ihan itse tuoreeltaan ja luin saman tien. En siksi, että se pui tyttären ja äidin suhdetta, vaan siksi että Dykes to Watch Out Forin äiti Bechdel on ehdottomasti yksi mielisarjakuvantekijöitäni.

Bechdelin edellinen sarjakuvakirja Hautuukoti (Fun Home) pui kirjoittajan suhdetta isäänsä, pienen paikkakunnan opettajaan, joka salaili homoseksualisuuttaan ja päätyi lopulta (todennäköisesti) itsemurhaan vain vähän sen jälkeen kun Alison-tytär itse oli tullut kaapista vanhemmilleen. Mother kääntää katseen, arvattavasti, toiseen vanhempaan: (näennäisesti) tyynempään, (näennäisesti) tasaisempaan, monessa suhteessa vaikeammin ymmärrettävään ja edelleen elossa olevaan opettajatar-harrastelijanäyttelijätär-äitiin.

Tämä miltei kolmesataasivuinen teos on paljon fragmentaarisempi kuin Hautuukoti, joka sekin pelaili monella aikatasolla, assosiaatioilla ja kirjallisilla sitaateilla. Melkein suosittelisin ensin edellisen kirjan lukemista, sillä Mother tuntuu paikka paikoin melkein kommentaarilta. Tarinan peruspuitteet kerrottiin Hautuukodissa eikä niihin palata sen tarkemmin. Mother on, kuten sen kohde loppupuolella toteaakin, metakirja, joka kertoo siitä miten Alison Bechdel yrittää tehdä sarjakuvamuistelmateosta äidistään. Amerikkalaisälykköjen tapaan Bechdel on psykoanalyytikoiden vakioasiakas, ja hänen omien muistojensa lomaan sekoittuu pitkiä sitaatteja ja elämäkertatietoja myös Donald Winnicottilta, Adrienne Richiltä ja Virginia Woolfilta. Niin, ja tietysti Freudilta. Behcdel käyttää heitä, kuten psykoanalyytikkojaan – ynnä  äitiään sekä tämän näytelmärooleja – peilaamaan omaa itseanalyysiaan. Peileinä. Siinä missä Hautuukoti oli muistelmateos lapsuudesta, Mother on pikemminkin pohdiskelua siitä, mitä Alison Bechdel on nyt. Hänen bloginsa puolisäännölliselle lukijalle tulee hetkittäin melkein kiusaantunut olo tästä uudesta, sisäänpäinkääntyneemmästä näkökulmasta fanittamansa sarjakuvataiteilijan elämään.

Mother on vielä Hautuukotiakin kirjallisempi, ja kuka tulevan suomennoksen sitten tekeekin, tulee luultavasti kiroamaan kerran jos toisenkin hommaan ryhtymistään. Sarjakuvakäännösten normaaleilla sivupalkkioilla tämän kirjan kanssa ei todellakaan pääse edes Roope-sedän tarjoamille tuntipalkoille. Silti olen iloinen siitä, että tämä (ilmeisesti) suomennetaan. Are You My Mother? on ehdottomasti kääntämisen ja lukemisen arvoinen teos.

Kirja antaa myös, valitettavasti, ymmärtää, että sen tekemisen ajaksi tauolle jäänyt Dykes To Watch Out For -sarja ei luultavasti enää jatku. Surullinen tieto, vaikka toisaalta on helppo ymmärtää, millaiseksi meren äijäksi pitkälti yli kaksikymmentäviisi vuotta jatkuneen, jatkuvajuonisen sarjakuvan säännöllinen vääntäminen on muodostunut. Mutta sen hahmoista on ehtinyt tulla tuttavia, joiden kuulumisia tulee ikävä.

Epäinhimillistä oikeudentuntoa

· Yksi kommentti ·

Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.

Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.

Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.

Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.

(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)

Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*

Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”

___

* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.

Kiertoliikuntaa

· 2 kommenttia ·

Olen katsellut Malmin kirjaston ovensuussa olevaa koripunosarkkua jo hyvän tovin, itse arkkua ja sen kanteen kiinnitettyä lappua ”Kierrätyskirjoja – saa ottaa”. Muutama viikko sitten uskaltauduin lopulta toimimaan.

Talomme ullakolla on nimittäin ollut monta isoa muovilaatikollista kirjoja. Ne ovat hyvää, erinomaisen hyvässä kunnossa olevaa tavaraa, enimmäkseen peräisin äitivainaan kirjahyllyistä ja säilytetty sittemmin kosteudelta ja pölyltä suojassa. Lisäksi mukana on ollut jonkun verran kirjoja, joita emme ole sittenkään katsoneet tarvitsevamme. Joukosta on poimittu ne, joille tuntui löytyvän käyttöä ja/tai sija meidän kirjahyllyssämme. Muita on kaupiteltu useammallakin eri kirpparilla. Määrä on vähentynyt pikkuhiljaa, mutta silti niitä on paljon.

Eräänä aamuna, käydessäni viereisessä rakennuksessa aamu-uinnilla, pakkasin reppuun muutaman kirjan ja jätin ne vaivihkaa koripunosarkkuun. Seuraavana aamuna vilkaisin muina miehinä laatikkoa, jossa ei näkynyt enää yhtään edellisellä reissulla tuomaani teosta. ”Tuo vaan, kyllä ne kaikki  menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.

Tässä kierrätyksessä kaikki voittavat. Lukijat saavat luettavaa, kirjat pääsevät lukeviin käsiin ja meidän ullakkomme palokuorma pienenee. Osa kirjoista on epäilemättä sellaisia, joita on vaikeaa muualta saada, kun painokset ovat aikaa sitten loppuneet tai menneet kustantamon varastosta makkeliin. Ajatus kirjojen tunkemisesta roskikseen tai (pehmeäkantisten tapauksessa) edes paperinkeräykseen on tuntunut niin vastenmieliseltä, etten ole siihen ryhtynyt. Nyt kirjat voivat jatkaa elämäänsä. Osa ehkä palaa samaan kierrätyskoriin ja sieltä jonkun toisen käsiin. Ehkäpä joku päätyy jopa kirjaston omiin kokoelmiin.

En ole selvästikään ainoa Malmin kirjaston korin ruokkija, ja Malmi ei ole varmastikaan ainoa kirjasto jossa kierrätyskori on. Minulle se on kuitenkin sujuvasti vakioreitin varrella, ja noita kirjoja on tuolla vielä jokunen odottamassa…

Nälkäisen ääni korvessa

· 2 kommenttia ·

Olen kehuskellut aiemminkin Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan mainioutta pipodiskossa kuunneltavana kirjallisuutena. Hyvä kokemus aiheutti sen, että myös tuore Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012) tuli taloon nimenomaan äänikirjana.

Ensimmäinen Mielensäpahoittaja toimi enimmäkseen vallan hyvin sattumanvaraisessa lukujärjestyksessä (tai kuuntelujärjestyksessä), koska tarinoiden jatkuvuus oli (Helsingin-matkan kaltaisia poikkeuksia lukuun ottamatta) varsin kevyttä luokkaa. Ruskeakastike on selkeämmin jatkuva tarina: peräkkäiset luvut saattavat alkaa ajallisesti aivan toistensa jälkeen. Alkuperäinen ajatus yleisönosastoihin kirjoittavasta jäärästä onkin hieman hämärtynyt. Tässä kirjeessä mieli pahoittuu lähinnä pahoittajan omassa mielessä.

Tarinoiden painopiste on, nimen mukaisesti, ruoassa: dementoitunut emäntä on edelleen sairaalan kroonikko-osastolla ja kunta antoi potkut rumalle mutta osaavalle venäläiselle kodinhoitajalle Raisalle. Kahdeksankymppinen vanha herra joutuu nyt, ensimmäistä kertaa elämässään, laittamaan omat ruokansa. Kaapista löytyneen emännän vanhan reseptikokoelman ja terveen järjen voimin syntyy pieniä voittoja, suurempiakin, sekä ruoanlaitossa että suhteessa sukulaisiin, naapureihin että viranomaisiin. Mielen pahoittaminen muuttuu monta kertaa mielen ilahduttamiseksi. Kolmesta cd-levystä viimeinen oikeastaan hukkaa jatkuvajuonisen tarinan, sillä luku toisensa jälkeen vanha herra julistaa oman ruokailunäkemyksensä moraalista, terveydellistä ja ravitsemuksellista ylivertaisuutta aivan yhtä vakuuttuneena ja vakuuttavasti kuin joka ikinen oman ruokavalionsa saarnaaja Antti Nylénistä Aki Yrjänään.

Antti Litja lukee tekstiä kärttyisellä äijä-äänellään niin vakuuttavasti, että paperilta luetutkin Mielensäpahoittaja-tarinat kuulee nykyään mielessä Litjan lausumana. Erinomainen tapa nauttia kirjallisuudesta vaikkapa kävellessä.

Puhuva pingviini

·

Jostakin syystä viehätyin 1990-luvun puolivälissä Berkeley Breathedin edellisellä vuosikymmenellä piirtämästä Bloom County -strippisarjakuvasta. Sarjaa ja sen jatkoversioita Outland ja Opus on julkaistu melkoisesti albumeina, mutta yleensä pelkkinä valikoimina. Täydelliset julkaisut alkoivat vasta pari vuotta sitten paksuina, sidottuina The Complete Library -albumeina, ja vanhoja strippejä julkaistaan myös netissä. Toistaiseksi olen tullut hankkineeksi vasta ensimmäisen osan, joka kattaa vuodet 1980–82.

Bloom County  rakentui teksasilaisessa yliopistolehdessä julkaistun The Academia Waltz -sarjakuvan pohjalle, kun Breathed sai työlleen valtakunnallisen sanomalehtisyndikoinnin. Tekijä on itsekin myöntänyt, että aluksi sarja oli kömpelöhkö mukaelma Garry Trudeaun klassisesta, edelleenkin ilmestyvästä Doonesburysta. Molempia yhdisti myös 1980-luvun oikeistolaisen Amerikan arvoja pilkkaava vasemmistoliberaalius. Vähitellen Bloom County alkoi kuitenkin löytää oman ilmeensä. Oman kertomansa mukaan Breathed ei tiennyt, ettei sarjakuvissa saa esittää eläimiä puhumassa ihmisten kanssa. Hänen sarjakuvassaan niin tapahtui. Ensin ääneen pääsi (Academia Waltzista periytyneen) machojuristi Steve Dallasin Rabies-koira, mutta koko sarja löysi keskushenkilönsä ja suuntansa vasta sitten – toista vuotta ilmestyttyään – kun strippeihin ilmestyi puhuva pingviini. Alkuun kyse oli pelkästä kertakäyttövitsistä – nössömäinen Mike Binkley yritti ilahduttaa isäänsä hankkimalla lemmiksiksi machokoiran, mutta erehtyi eläinlajista – mutta, näiden koottujen strippien kertoman mukaan perin pitkän ajan päästä, pingviini muuttui vakiohahmoksi ja sai nimen Opus.

Opus säilyi kantavana voimina myös Bloom Countyn myöhemmissä jatkoversioissa. Tässä kokoelmassa Breathed kertoo, että siitä suunniteltiin jokunen vuosi sitten myös animaatioelokuvaa, mutta homma kaatui pieneen, kummalliseen seikkaan: elokuvapomot eivät voineet millään hyväksyä animaatiota, jossa eläin puhuisi ihmisten kanssa.  Breathed ei suostunut muuttamaan asetelmaa eikä elokuvaväki soveliaisuuskäsityksiään. Se siitä sitten.

Bloom County – The Complete Library volume one: 1980–1982 on hieno paketti ajankuvaa, oivalluksia, ilkeilyä ja lämpöä. Epäilemättä sarjan seuraavatkin volyymit tulee aikaa myöten hankittua.

Kaukana on peili

·

Olen viime aikoina tullut lukeneeksi melkoisen monta ”tämä pitäisi lopultakin lukea” -pinon klassikkoa. Leena Krohnin Tainaron (Teos, vuoden 2006 täydennetty painos) poistui lopultakin pinosta.

Tainaron ei ole spekulatiivista fiktiota. Sen tyyli, kerrontatapa ja ajattelu on peräisin ajalta, jolloin ns. realistinen kirjallisuus ei ollut vielä korottanut itseään muista elämän käsittelytapoja ylemmäksi omilla keinotekoisilla ja kyseenalaisilla kriteereillään, se on peräisin ajalta jolloin kaikki kirjallisuus oli yhtä lailla epäilyttävää, vaarallista ja halveksittavaa kuin räminämusiikki 1960-luvulla, videot 1980-luvulla tai tietokonepelit 2000-luvulla.

Nimetön kertoja lähettää kirjeitä yhtä nimettömäksi jäävälle vastaanottajalle, joka ei koskaan kirjoita takaisin, eikä kertoja voi olla edes varma, että vastaanottaja on saanut hänen kirjeitään. Kertoja on matkustanut merentakaiseen Tainaronin kaupunkiin, jota asuttavat hyönteismäiset ja hämähäkkimäiset kansalaiset. Kirjeissään hän kertoo uuden kotikaupunkinsa asukkien kummallisesta elämästä, joka ei pohjimmiltaan ole lainkaan niin kummallista. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä 1600–1700-lukujen kirjallista perinnettä, josta Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726) on vain tunnetuin esimerkki. Krohn ei ole yhtä läpinäkyvä, räävitön eikä ilkeä satiirikko kuin pastori Swift, mutta pohjimmiltaan Tainaronkin pohdiskelee, omalla hiljaisella, puolihuolimattomalla tavallaan, meidän maailmaamme. Tuloksena on pieni, haikeankaunis matka toiseuden samankaltaisuuteen.

Elämän mittainen odotus

·

Arvostettu lääkäri kuolee tapaturmaisesti. Hautajaisten jälkeisenä iltana 72-vuotiaan lesken ovelle ilmestyy hänen nuoruudenrakastettunsa, jonka kanssa rouva on hädin tuskin vaihtanut muutaman sanan sen jälkeen kun hän oli ilmoittanut tälle ettei menekään tämän kanssa naimisiin, yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Nuoruudenrakastettu ilmoittaa yksinkertaisesti, että hänen silloinen valansa ikuisesta rakkaudesta on yhä voimassa.

Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suom. Matti Brotherus 1988) on kirjoittajalleen tyypillinen romaani siinäkin mielessä, että loppuratkaisun voisi vapaasti kertoa viemättä kertomuksen lumoa vähääkään: tämän kirjakerhopainoksen takakansi oikeastaan kertookin, miten kirjassa käy. Mutta ei se ole oleellista. Oleellisempaa on eloisa, herkullinen ja väliin räävitönkin kuvaus kauan sitten kadonneesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karibialaisesta kaupungista ja sen säätyläisistä, joiden elämä ei tiukoista muodollisuuksista huolimatta ole aina kovinkaan hyvin synkassa edes oman aikansa moraalin kanssa, nykymoraalista puhumattakaan: García Márquez ei haikaile menneitä aikoja, sillä hän tuntee kotiseutunsa historiaa aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei menneisyydessä ole juuri mitään haikailemisen arvoista, koreanromanttisesta pintakiillosta huolimatta. Rakkautta koleran aikaan sivuaa monia Sadan vuoden yksinäisyyteenkin upotettuja tositapahtumia banaanityöläisten joukkomurhasta alkaen, mutta pitää kaiken realistisemman historiallisen romaanin kontekstissa maagisen realismin sijaan.

Ei ehkä minun kannaltani katsottuna Gabriel García Márquezin paras (minun lukemani) romaani – Kuulutetun kuoleman kronikan tai edes Sadan vuoden yksinäisyyden tasolle on vaikeaa päästä – mutta hyvinkin lukemisen arvoinen yhtä kaikki.