Joskus 1980-luvun lopulla tulin ostaneeksi Scientific American -lehden ihan vain siksi, että yksi kannen otsikoista kuului ”Altruism in (would you believe it?) vampire bats”. Lehden juttu kuvaili tutkimusta, jossa osoitettiin kiistattomasti, että vampyyrilepakot jakavat lehmistä (ja muista nisäkkäistä) keräämänsä veriaterian saaliitta jääneiden lajikumppaneidensa kanssa silloinkin, kun kyseinen lajikumppani ei ole sukulainen. Myös silloin, kun oman ravintomäärän väheneminen vaikeuttaa omaa selviytymistä. Lisäksi vampyyrit adoptoivat orvoksi jääneitä ei-sukulaispoikasia ja kasvattavat kuin omiaan.
Elämä ei ole pelkkää itsekkäiden geenien yritystä levittää kopioitaan kaikista muista välittämättä. Ei ihmisillä eikä vampyyreilla. Eikä monilla muillakaan eläimillä: tutkimukset ovat osoittaneet, että eläinten altruismi, empatia ja oikeudentunto saattavat toisinaan ylittää jopa lajien välisen kuilun.
Jos nimittäin uskoo, että eläimet – tarkemmin sanottuna muut eläimet kuin eräs tietty kädellislaji – voivat olla moraalisia toimijoita, jotka voivat toimia altruistisesti, tuntea empatiaa tai joilla voi olla käsityksiä oikeudenmukaisuudesta. Kaikki eivät ole samaa mieltä, ja näköjään eläinten kyvyttömyyttä moraaliin on käytetty jopa perusteluna siihen, miksi lihansyönti on ihmiselle moraalitonta mutta (muille) eläimille ei.
Etologi Mark Bekoffin ja moraalifilosofi Jessica Piercen kirja Wild Justice: The Moral Lives of Animals (University of Chicago Press 2009) luotaa ennen kaikkea sitä, miten hämmentävän kiistanalaista eläinten kyky moraaliin on jopa alan tutkimuksen parissa. ”Moraalin” ja ”empatian” kaltaiset sanat haluttaisiin varata ainoastaan ihmilajia koskeviksi. Ilmeisesti kyseessä on ainakin osittain ajatus (muista) eläimistä eräänlaisina lisääntyvinä koneina, joiden toiminta on yksinomaan geenien määräämää – siitäkin huolimatta, että tapakulttuurin geenimutaatioista riippumattomasta kehityksestä on kiistattomia todisteita ainakin kädellisten kohdalla.
(Jokainen koiran tai kissan omistaja voi sitä paitsi omasta kokemuksestaan todistaa, että nämä eläimet kykenevät tuntemaan empatiaa ja syyllisyydentuntoa – jälkimmäistä silloinkin, kun odotettavissa ei ole rangaistusta ja paheksuttavasta teosta on kulunut jo tovi.)
Osittain tässä ”ne eivät toimi kuten me” -ajattelussa on myös kyse eräänlaisesta henkisestä itsesuojelusta. Eläinten käyttäytymistä tutkivassa etologiassa koejärjestelyt ovat joskus paljon julmempia kuin Milgramin kuuluisassa ihmisille tehdyssä tottelevaisuuskokeessa. (Samantyyppistä koejärjestelyä on kyllä käytetty Bekoffin ja Piercen mukaan osoittamaan, että laboratoriorotat eivät syö ruokaa, jos näkevät että toinen rotta saa sähköiskuja silloin jos ne itse painavat nappia, jolla ruokaa tulee.) Osittain kyse saattaa olla myös joidenkin piirien edelleen suosimasta käsityksestä, että vasta uskonnot synnyttivät moraalin: jos eläimillä ei ole uskontoa (mitä ei toki ole pystytty osoittamaan puoleen tai toiseen), niillä ei voi olla myöskään moraalia.*
Silti ainakin minusta tuntuisi äärimmäisen epäuskottavalta, että jokin niin mutkikas ja yhteisöjen selviytymisen kannalta hyödyllinen ilmiö olisi kehittynyt vain kerran, vain yhdelle eläinlajille, ja niin lyhyessä ajassa simpansseista ja bonoboista erkaantumisen jälkeen. Bekoff ja Pierce ovat pitkälti samaa mieltä, omista lähtökohdistaan käsin. Reilusti alle kaksisataasivuinen Wild Justice onkin pitkälti tarkoitettu avoimen keskustelun avaukseksi: ”Meillä on runsaasti havaintotuloksia, joita on hyvin vaikeaa selittää muilla teorioilla kuin eläinten oikeudentunnolla. Nyt tutkimaan ja analysoimaan, arvon kollegat!”
___
* Lisäongelmana on eläinten ”luonnollisen” käyttäytymisen tutkimuksen tavaton vaikeus. Eläintarhoissa ja labroissa tehtävä käyttäytymis- ja moraalitutkimus on epäilemättä täsmälleen yhtä luotettavaa kuin sellainen ihmisten käyttäytymisen ja filosofian tutkimus, jonka ainoana aineistona ovat rangaistusvangit.
”Tuo vaan, kyllä ne kaikki menee”, nyökytteli kirjastotäti sattuessaan korin ääreen muutamaa päivää myöhemmin tuodessani lisää kirjoja. Ja olen noudattanut kehotusta. Yleensä aamu-uinnille lähtiessäni repussa on viiden–kuuden kirjan pino, joka jää kirjastoon ja jatkaa sieltä matkaansa… jonkun kotiin.
Hyvä kokemus aiheutti sen, että myös tuore Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike (WSOY 2012) tuli taloon nimenomaan äänikirjana.
Tainaron ei ole spekulatiivista fiktiota. Sen tyyli, kerrontatapa ja ajattelu on peräisin ajalta, jolloin ns. realistinen kirjallisuus ei ollut vielä korottanut itseään muista elämän käsittelytapoja ylemmäksi omilla keinotekoisilla ja kyseenalaisilla kriteereillään, se on peräisin ajalta jolloin kaikki kirjallisuus oli yhtä lailla epäilyttävää, vaarallista ja halveksittavaa kuin räminämusiikki 1960-luvulla, videot 1980-luvulla tai tietokonepelit 2000-luvulla.
Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suom. Matti Brotherus 1988) on kirjoittajalleen tyypillinen romaani siinäkin mielessä, että loppuratkaisun voisi vapaasti kertoa viemättä kertomuksen lumoa vähääkään: tämän kirjakerhopainoksen takakansi oikeastaan kertookin, miten kirjassa käy. Mutta ei se ole oleellista. Oleellisempaa on eloisa, herkullinen ja väliin räävitönkin kuvaus kauan sitten kadonneesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karibialaisesta kaupungista ja sen säätyläisistä, joiden elämä ei tiukoista muodollisuuksista huolimatta ole aina kovinkaan hyvin synkassa edes oman aikansa moraalin kanssa, nykymoraalista puhumattakaan: García Márquez ei haikaile menneitä aikoja, sillä hän tuntee kotiseutunsa historiaa aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei menneisyydessä ole juuri mitään haikailemisen arvoista, koreanromanttisesta pintakiillosta huolimatta. Rakkautta koleran aikaan sivuaa monia Sadan vuoden yksinäisyyteenkin upotettuja tositapahtumia banaanityöläisten joukkomurhasta alkaen, mutta pitää kaiken realistisemman historiallisen romaanin kontekstissa maagisen realismin sijaan.
trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.
melkein kaikki ovat kuolleet, maailma on pelkkää tuhkaa, muumioituneita ruumiita ja harmaata taivasta. Harvat jäljelle jääneet kamppailevat vanhoista säilykkeistä ja muista katastrofia edeltävän ajan ruokatavaroiden rippeistä. Isä ja poika vaeltavat etelään tuhkan peittämiä autioita teitä, hylättyjen kaupunkien läpi, peläten kaltaisiaan.