Arvostettu lääkäri kuolee tapaturmaisesti. Hautajaisten jälkeisenä iltana 72-vuotiaan lesken ovelle ilmestyy hänen nuoruudenrakastettunsa, jonka kanssa rouva on hädin tuskin vaihtanut muutaman sanan sen jälkeen kun hän oli ilmoittanut tälle ettei menekään tämän kanssa naimisiin, yli viisikymmentä vuotta aikaisemmin. Nuoruudenrakastettu ilmoittaa yksinkertaisesti, että hänen silloinen valansa ikuisesta rakkaudesta on yhä voimassa.
Gabriel García Márquezin Rakkautta koleran aikaan (1985, suom. Matti Brotherus 1988) on kirjoittajalleen tyypillinen romaani siinäkin mielessä, että loppuratkaisun voisi vapaasti kertoa viemättä kertomuksen lumoa vähääkään: tämän kirjakerhopainoksen takakansi oikeastaan kertookin, miten kirjassa käy. Mutta ei se ole oleellista. Oleellisempaa on eloisa, herkullinen ja väliin räävitönkin kuvaus kauan sitten kadonneesta 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun karibialaisesta kaupungista ja sen säätyläisistä, joiden elämä ei tiukoista muodollisuuksista huolimatta ole aina kovinkaan hyvin synkassa edes oman aikansa moraalin kanssa, nykymoraalista puhumattakaan: García Márquez ei haikaile menneitä aikoja, sillä hän tuntee kotiseutunsa historiaa aivan riittävän hyvin tietääkseen, ettei menneisyydessä ole juuri mitään haikailemisen arvoista, koreanromanttisesta pintakiillosta huolimatta. Rakkautta koleran aikaan sivuaa monia Sadan vuoden yksinäisyyteenkin upotettuja tositapahtumia banaanityöläisten joukkomurhasta alkaen, mutta pitää kaiken realistisemman historiallisen romaanin kontekstissa maagisen realismin sijaan.
Ei ehkä minun kannaltani katsottuna Gabriel García Márquezin paras (minun lukemani) romaani – Kuulutetun kuoleman kronikan tai edes Sadan vuoden yksinäisyyden tasolle on vaikeaa päästä – mutta hyvinkin lukemisen arvoinen yhtä kaikki.
