On tapahtunut katastrofi, 
melkein kaikki ovat kuolleet, maailma on pelkkää tuhkaa, muumioituneita ruumiita ja harmaata taivasta. Harvat jäljelle jääneet kamppailevat vanhoista säilykkeistä ja muista katastrofia edeltävän ajan ruokatavaroiden rippeistä. Isä ja poika vaeltavat etelään tuhkan peittämiä autioita teitä, hylättyjen kaupunkien läpi, peläten kaltaisiaan.
Cormac McCarthyn Tien (suom. Kaijamari Sivill 2008) perusasetelma lienee useimmille tuttu – ja onhan siitä tehty lukutaidottomia varten elokuvakin – mutta vaikka kirjan asetelman ja tunnelmat tietää, se on silti vaikuttava huolimatta siitä, miten vähän toivoa siinä pilkahtelee. Rakenne tukee tarinaa: Ei erillisiä lukuja, vaan epämääräisen mittaisia katkelmia, hajamielistä dialogia, matkaa joka jatkuu jatkumistaan, samanlaisena, harmaana, toivottomana. Isällä ja pojalla on onnea, sillä he pysyvät hengissä. Heillä on myös toivonkipinä, jonka luonnetta lukija jää miettimään. Se selviää kirjan lopussa, tavallaan. Tavallaan lopussa näkyy myös pikkuriikkinen toivon kajastus ainakin tilapäisesti. Isä ja poika elävät maailmassa jossa tilapäistä pysyvämpää ei ole pitkään aikaan ollut. Siinä mielessä loppua voi pitää melkein onnellisena.
Kirja oli itsessään äärettömän vaikuttava alkuperäiskielellä. Briljeeraus sikseen (luen kirjat tietysti englanniksi…), mutta miten käännös on mielestäsi onnistunut taltioimaan McCarthyn karun kieliasun?
Jankka,
en ole itse lukenut kirjaa englanniksi, joten en pysty vertaamaan. Suomennos kuitenkin tuntui toimivan hyvin luonteikkaan niukalla ilmaisulla, ainakin minun silmääni.