Olen viime aikoina tullut lukeneeksi melkoisen monta ”tämä pitäisi lopultakin lukea” -pinon klassikkoa. Leena Krohnin Tainaron (Teos, vuoden 2006 täydennetty painos) poistui lopultakin pinosta.
Tainaron ei ole spekulatiivista fiktiota. Sen tyyli, kerrontatapa ja ajattelu on peräisin ajalta, jolloin ns. realistinen kirjallisuus ei ollut vielä korottanut itseään muista elämän käsittelytapoja ylemmäksi omilla keinotekoisilla ja kyseenalaisilla kriteereillään, se on peräisin ajalta jolloin kaikki kirjallisuus oli yhtä lailla epäilyttävää, vaarallista ja halveksittavaa kuin räminämusiikki 1960-luvulla, videot 1980-luvulla tai tietokonepelit 2000-luvulla.
Nimetön kertoja lähettää kirjeitä yhtä nimettömäksi jäävälle vastaanottajalle, joka ei koskaan kirjoita takaisin, eikä kertoja voi olla edes varma, että vastaanottaja on saanut hänen kirjeitään. Kertoja on matkustanut merentakaiseen Tainaronin kaupunkiin, jota asuttavat hyönteismäiset ja hämähäkkimäiset kansalaiset. Kirjeissään hän kertoo uuden kotikaupunkinsa asukkien kummallisesta elämästä, joka ei pohjimmiltaan ole lainkaan niin kummallista. Tässäkin suhteessa ollaan lähellä 1600–1700-lukujen kirjallista perinnettä, josta Jonathan Swiftin Gulliverin retket (1726) on vain tunnetuin esimerkki. Krohn ei ole yhtä läpinäkyvä, räävitön eikä ilkeä satiirikko kuin pastori Swift, mutta pohjimmiltaan Tainaronkin pohdiskelee, omalla hiljaisella, puolihuolimattomalla tavallaan, meidän maailmaamme. Tuloksena on pieni, haikeankaunis matka toiseuden samankaltaisuuteen.
