Heinäkuun puolella, matkalla Maarianhaminaan, yövyimme perinteikkäässä Bore-laivahotellissa, joka nykyään kuuluu Forum marinum -nimiseen merimuseokokonaisuuteen. Koska seuraavien päivien suunnitelmiin kuului Ahvenanmaan loistava Sjöfartsmuseet ja Pommern, vilkaisimme Aurajoen rantaan kiinnitetyt museoalukset vain pintapuolisesti ja menimme sitten syömään museokokonaisuuden laidalla olevaan Göran-nimiseen ravintolaan. Ravintolasalin toisessa laidassa oli kymmenmetrinen, iäkkään näköinen purjevene selvästikin sille rakennetussa tilassa, mastot pystyssä ja purjeet nostettuina. Daphne!
Göran Schildtin (1917–2003) mainekkaiden merimatkakirjojen veneklassikko oli minulle nimenä tuttu jo kaukaa. Minähän olen viettänyt puolet nuoruuttani meri- ja merimatkakirjallisuuden ääressä: jostakin syystä en kuitenkaan ollut koskaan tarttunut Daphne-kirjoihin, siitäkään huolimatta että niitä oli omassakin hyllyssä kaksin kappalein äidinperintönä.
Kotiin päästyä tuli tunne, että sivistyksen puute oli aika korjata. Niinpä kirjastokortti pääsi laulamaan.
Tällä erää sain haalittua Schildtin tuotannosta seitsemän kirjan setin:
- Lainasiivin – nuoruudenmuistelmat (Med lånade vingar 1995, suomentanut Raija Mattila 1995)
- Toivematka (Önskeresan 1950, Lauri Hirvensalon alkuperäissuomennoksesta tarkistanut ja ajanmukaistanut Raija Mattila, 1996)
- Daphnen lokikirja läntisellä Välimerellä 1949 (Daphnes logbok 2003, suomentanut Raija Mattila 2003)
- Odysseuksen vanavedessä (I Odysseus kölvatten 1951, tekijän lyhentämä ja täydentämä laitos, Lauri Hirvensalon suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava, 1997)
- Ikaroksen meri (Ikaros’ hav 1957, suomentanut Eero Ahmavaara 1959)
- Aurinkolaiva (Solbåten 1956, Eero Ahmavaaran suomennoksen tarkistanut Jaakko Anhava 1998)
- Purjehdukseni Daphnella (Farväl Daphne: 38 års segelfärder i sydliga vatten 1987, suomentanut Kalle Salo 1987)
Kirjoja olisi vielä toinen mokoma, suomennoksiakin lukuisia, mutta ehkä myöhemmin… Lainasiivin on, alaotsikkonsa mukaisesti, Schildtin muistelmat nuoruusvuosista, siitä kehityksestä joka johti siihen että hän päätyi vuonna 1946 ostamaan kymmenkunta vuotta vanhan Daphne-veneen toteuttaakseen haaveilemansa matkan Välimerelle Ranskan jokia ja kanavia myöten (josta Toivematka sitten kertoo). Taustalla oli taidehistorian ja psykologian opintoja, vanhan ajan säätyläispoikien grand tourin tyylinen Saksan, Ranskan ja Italian matka opiskelutoveri Georg Henrik von Wrightin kanssa – sekä talvisodan loppuvaiheissa saatu sotavamma, josta toipumisen aikana Schildt sai sekä tutkinnon suoritettua että kirjoitettua esikoisromaaninsa Önskelekenin (1943).
(Nivusiin osunut räjähtävä luoti vei Schildtiltä lisääntymiskyvyn, mutta ei sitten monien leikkausten jälkeen ilmeisesti vaikuttanut ns. mieskuntoon, libidosta puhumattakaan.)
Nykykirjailija voi vain kateellisena lukea, kuinka Schildt saattoi jo esikoisromaanin julkaisun jälkeen uskoa, että hänellä oli edessään turvattu tulevaisuus kirjailijana. Daphnen ostamiseen tarvittiin sopivasti kohdalle sattunut perintö, mutta matkakirjojen kirjoittaminen mahdollisti sitten uusien, parhaimmillaan yhdeksänkuukautiseksi venyneiden Välimeren-purjehdusten rahoittamisen. Toki Schildt teki muutakin kuin purjehti ja matkakirjoitti: hänen tuotantoonsa kuuluu lukuisten muiden romaanien lisäksi taidehistorian tutkimusta sekä mm. nobelkirjailija André Giden ja hänen hyvän ystävänsä Alvar Aallon elämäkerrat.
Alunperin Schildtin ja hänen lasitaiteilijavaimonsa Mona Moralesin tarkoituksena oli viedä Daphne Välimerelle yhtenä kesänä ja tuoda se takaisin seuraavana. Mutta hyvän telakkapaikan löytäminen sai ruokahalun kasvamaan, ja Daphne vietti seuraavat 39 vuotta Välimerellä, 1960-luvun puolivälistä lähtien Leroksen saarella, josta Schildt ja hänen toinen vaimonsa Christine olivat hankkineet kakkosasunnon. Tässä vaiheessa pitkät matkapurjehdukset jäivät ja Daphnea käytettiin enintään viikon retkiin Kreikan itäisille saarille ja Turkin etelärannikolle.
Mutta Daphnen ja Schildtin purjehdusten maine lepää tietysti ensisijaisesti 1940–1950-lukujen pitkien purjehdusten ja niistä tehtyjen matkakertomusten varassa. Nykylukijan silmin on hetkittäin jopa hätkähdyttävää huomata, miten erilainen maailma on ollut tuolloin, vain muutama vuosikymmen sitten. Purjehdusreittejä jouduttiin suunnittelemaan ottaen visusti huomioon, missä oli vielä purkamattomia miinakenttiä, ja Ranskan jokien penkoilla saattoi nähdä muutama vuosi aikaisemmin päättyneen sodan jäljiltä tuhottujen panssarivaunujen hylkyjä. Monissa paikoissa – ja maissa – Daphne oli ensimmäinen moneen vuosikymmeneen nähty huvialus, ehkä ensimmäinen koskaan. Pitkällä Niilin purjehduksellaan (Aurinkolaiva) Schildt pääsi näkemään jotakin joka oli jo tuhoutumassa: jo Assuanin vanhan padon korottaminen oli nostanut veden tuhoamaan Ylä-Egyptin nuubialaiskylien palmuviljelmiä, ja Gamal Abdel Nasserin suuriin projekteihin kuulunut uusi Assuanin pato tuhosi ne kokonaan.
Tähän aikaan Välimerellä ei myöskään ollut juuri minkäänlaista infrastruktuuria huvialuksille, puhumattakaan siitä että eri maiden viranomaiset olisivat tienneet mitä tehdä kummallista lippua perässään heiluttelevalle pienelle veneelle. Monissa paikoissa Daphnen miehistön ainoana oppaana rannikkoiden purjehdusolosuhteisiin ovat englantilaisten sotalaivojen 1800-luvun alussa laatimat kartat ja kommentaarit. Näistä syistä – ja osittain myös Schildtin melkoisesta yltiöoptimismista, varomattomuudesta ja huolimattomuudesta johtuen – vene ja sen miehistöineen oli monta kertaa aikamoisten katastrofien partaalla. Aurinkolaivan kuvaama purjehdus köliveneellä Niiliä pitkin aina Pohjois-Sudaniin ja sieltä takaisin Port Saidiin on ehkä ääriesimerkki. Tämän kirjan luettuaan ei ihmettele lainkaan, miksi egyptiläiset eivät aikoinaan keksineet sellaista mainiota laivanosaa kuin ”köli”: Niili on täynnä petollisia, jatkuvasti muuttuvia hiekkasärkkiä eikä siellä ole mitään järkeä kulkea muuta kuin matalapohjaisilla aluksilla. Puolentoista metrin syväyksen Daphne juuttui monia kertoja päivässä särkkiin ja välillä irrottamiseen saattoi mennä melkein valvotun vuorokauden ja lukuisten paikallisten auttajien (ja jokihinaajien) avun verran.
Silti Schildtillä tuntuu olleen retkillään itse asiassa aivan mieletön onni. Lukemattomista ”vähältä piti” -tilanteista huolimatta kukaan miehistöstä ei kuole eikä edes loukkaannu (pintakolhuja lukuun ottamatta) ja venekin pysyy ainakin korjattavassa kunnossa. Eräänlainen ääriesimerkki on Aurinkolaivassa: Assuanin vanhan padon suluissa venemoottorin särkkävaurioiden vuoksi jo moneen kertaan korjailtu potkuriakseli hajoaa lopullisesti ja vettä alkaa tulvia kovaa vauhtia sisään. Mutta kas kummaa, heille huikataan rannalta – ruotsiksi: käy ilmi että muutaman sadan metrin päässä sattuu olemaan ruotsalainen konepaja, jonka väli tuntee Daphnen ja sen tarinat ja on valmis korjaamaan veneen sen kummemmitta korvauksitta.
Ikä näkyy myös Schildtin teksteissä. Monia hänen kommenttejaan ”kansanluonteista” ja rodullisista ominaisuuksista – ”neekeri”-sanan käytöstä tietysti puhumattakaan – voi pitää nykyvinkkelistä avoimen rasistisina. Sitä ne toki ovatkin, mutta muistan toki että samanlaista tekstiä löytyi omista maantiedon koulukirjoistani vielä 1970-luvun alkupuolella. Schildtin puolustukseksi – ja kunniaksi – on kuitenkin ehdottomasti mainittava, että hän on aivan valmis korjaamaan käsityksiään aina, jos todellisuus kertoo jotakin muuta kuin mitä hän on etukäteen kuvitellut. Ja niitä kertoja on totisesti paljon. Hänen pohdiskelunsa eri uskontojen eri haarojen erilaisten ajattelutapojen synnystä seutujen luonnonolojen vaikutuksesta ovat toki kiinnostavia. Joissakin toisissa suhteissa Schildt on sitten taas huomattavankin moderni: asiaan epäilemättä vaikutti, että aikaansa nähden huomattavan avoimesti biseksuaali Vivica von Frenckell (myöh. Bandler) kuului sekä lapsuudenystäviin että Daphne-purjehduskavereihin.
Välillä taidehistorioitsija-Schildt tuntuu kyllä olevan kiinnostuneempi raunioista kuin ihmisistä. Niidenkin suhteen hän korjaa moneen kertaan käsityksiään siitä, mikä on saattanut vaikuttaa mihin, ja mitä merkitystä milläkin (temppelien, kirkkojen tai moskeijoiden) rakentamisen tavalla saattaa olla. Erityisesti helsinkiläisenä Alvar Aallon arkkitehtuurin huonoimmista puolista (silloin tällöin) kärsimään joutuvana lukijana voi vain valitella, että Alvar ja Elissa Aalto purjehtivat Daphnen mukana juuri Niilillä: kouluttamatonkin silmä toki huomaa, että Aallon marmoritöherrykset sopivat paljon paremmin Välimeren eteläpuolen ilmastoon kuin tänne Arktiksen kynnykselle.
Daphne-kirjoista viimeinen, Purjehdukseni Daphnella, on eräänlainen Greatest Hits -kokoelma: siihen Schildt on koonnut katkelmia aikaisempien purjehdusten merkittävistä hetkistä sekä joitakin uusia kirjoituksia sen jälkeen kun hän myi veneen saksalaisperheelle vuonna 1984. He purjehtivat veneen lopulta Karibialle, missä hurrikaani runteli sen vuonna 1995 hylkykuntoon. Pro Daphne -yhdistys sai ostettua sen, mutta matkalla Suomeen veneenromu jäi vielä Floridassa lastikontin alle. Turun Göran-ravintolassa nykyään nähtävä vene onkin aikamoisen ja hyvin kunnioitettavan restaurointityön tulosta.
En olekaan vähään aikaan lukenut merikirjallisuutta: nuorena haaveilin itsekin avomerikelpoisesta veneestä ja maailmalla (tai sen ympäri) purjehtimisesta. Voi kuitenkin olla, että minulle sopii parhaiten näiden seitsemän kirjan kaltainen sohvapurjehtiminen. Schildt on sen verran tasokas kirjailija, että aikamoinen sivumäärä on kulunut sujuvasti ja miellyttävästi. Kääntäjätkin ovat tehneet enimmäkseen erinomaista työtä, hieman heittelehtivää purjehdustermistöä lukuun ottamatta: tietty vanhahtavuus on säilytettu uudistetuissakin laitoksissa. Seitsemän kirjan jälkeen kyllä tuntee purjehtineensa, ja vieläpä maailmassa joka ei ole enää tavoitettavissa kuin kirjoissa ja niiden valokuvissa.
