Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.
Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?
Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:
Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.
Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:
Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)
Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.
Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.
Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.
Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.
Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.
Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.
Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.