Maailma kylässä -tapahtumassa kuukausi sitten oli toki paljon muutakin kuin vain musiikkia, muun muassa iso teltta täynnä kirjakauppiaita. Minun käteeni tarttui sieltä jotakin kertakaikkisen eeppistä – kirjaimellisesti.
Kuninkaiden kirja on Iranin kansalliseepos – tai, tarkkaan ottaen, tämä Jaakko Hämeen-Anttiln suomentama ja Heli Hiedan kuvittama Kuninkaiden kirja (Otava 2016) on proosamuotoinen lyhennelmä Abul-Qasim Firdausin (n. 940–1020 j.a.a) kirjoittamasta Shahname-runoelmasta, joka on puolestaan eräänlainen Lönnrot-henkinen ”rekonstruktio” zarathustralaisessa Iranissa noin 500-luvulla j.a.a. kootusta (ja sittemmin kadonneesta) Kuninkaiden kirjasta, johon oli koottu Iranin hallitsijoiden tarina aina maailman synnystä asti. Lyhennelmä jättää pois runoelman loppuosan, joka Hämeen-Anttilan mukaan on ”kuivakkaampaa historiallista kerrontaa”, ja lisäksi muutamia erillisjaksoja on esitetty lyhyinä tiivistelminä [jotka on tekstiin merkitty hakasulkeilla].
”En minä ole maljojen ja levon mies. Näitä harteita ja kouria ei ole luotu ylellisyyteen. Taistelun tuoksinassa Jumala on kanssani, ja kohtaloni on voittaa. Saat nähdä, millainen minä olen sodassa, kun kahlaan veressä raudikkoni kanssa, kädessäni nuija, hohtava kuin pilvi, joka sataa verta. Se välähtelee kirkkaana kuin tulenlieska ja murskaa kallon norsultakin. Kun pukeudn panssaripaitaan, kohtalokin kavahtaa nuoliani.”
Kuninkaiden kirjan suurin sankari on Rostam, jättiläiskokoinen soturi, satojen vuosien ikään elävä (kuten moni muukin) supersankari, joka pystyy painamaan täysikokoisen hevosen maata vasten yhdellä kädellä ja jonka Iranin kuninkaat hakevat apuun aina kun naapurimaiden hallitsijat – tai noitavoimat – käyvät heidän maansa tai omaisuutensa kimppuun. Ei Rostam kuitenkaan ole täydellinen, kuten eivät muutkaan eepoksen keskeiset henkilöt. Kovin usein he sortuvat virheisiin, väärinkäsityksiin, itsekkäisiin pyrintöihinsä tai seuraavat vääriä neuvoja tai suoranaisia valheita, traagisin seurauksin: Rostam itse tappaa kaksintaistelussa nuorukaisen, ja saa vasta liian myöhään selville että tämä oli hänen oma poikansa.
Tämä on nimenomaan miesten kertomus: naiset jäävät usein nimettömiksi, ja nimetytkin naiset vilahtavat enimmäkseen vain ohimennen jonkun puolisona, jalkavaimona tai äitinä. (No, yksi taisteleva ja siinä lajissa varsin pätevä nainen on mukana.) Rostamkin suhtautuu paljon mustasukkaisemmin hevoseensa kuin naisiin.
Eepoksen mittasuhteet ovat eeppiset: sotaan lähtee satojentuhansien miesten armeijoita, joiden marssin nostattama pöly pimentää auringon. Lieneeköhän muuan herra Martin ottanut tästä esimerkkiä, sillä Kuninkaiden kirjassakaan ei koskaan viljellä mitään: mieslukuisten sotureiden pöytään ruoka tulee joko sankarien kaatamana riistana tai ilmestyy tyhjästä.
Suomenkielinen versio Kuninkaiden kirjasta on vaatimatonta kahta ja puoltasataa sivuaan näyttävämpi. Heli Hiedan vaikuttava kuvitus tuo minulle mieleen 1970-luvulla painetut kuvitetut Kalevalat ja muut eepokset, ja laadukkaalle paperille painettu jälki on erinomaista. Näin teos käy mainiosti kahvipöytäkirjasta, mutta on samalla sujuvaa luettavaa – joskin ainaiset verileikit, sankaruudet ja taistelut alkavat pikku hiljaa puuduttaa.
