Hakutulokset: haihatus

Jokakesäinen Haihatus-viesti

· 2 kommenttia ·

Finnconista oli sutjakkaa jatkaa ystävän kesämökille Oittilaan, ja Oittilasta puolestaan Joutsan keskustaan. Haihatus-näyttelystä on tullut jokakesäisen mökkivierailun vakio-ohjelmanumero. Violetin talon ja sen laajan pihamaan teoksissa kukkii hervottoman huumorin lisäksi oivaltava, äkkiväärä suhtautuminen ympäröivään todellisuuteen ja sen ilmiöihin.

Tämänvuotinen näyttely on saanut tavallista enemmän huomiota valtakunnanlehdistössä, ennen kaikkea kahden ”Erittäin salainen” -teeman sisäistäneen taiteilijan ansiosta. Orimattilalainen Marko Suomi on, käytyään pitsinnypläyskurssin, ottanut mallia ns. miestenlehtien seuranhakuilmoituksista ja niihin liitetyistä kuvista, jotka eivät esitä seuranhakijan kasvoja vaan nivusia. Klassisistisiin kehyksiin yhdistettynä nyplätyt pippelit olivat pikkuhauskaa ideaansa paljon, paljon vaikuttavampia. Itse en ole kyvykäs arvioimaan pitsin laatua, mutta tekstiilialan artesaaniksi valmistunut Sippi piti työnjälkeä oikein hyvänä.

Johannes Heinosen työt oli suljettu Haihatuksen perinteisestä ”shopping paradise” -myymälästä erotettuun, lukittuun konttiin. Avaimen sai lippukassalta, tosin ainakin meidän kohdallamme avain ojennettiin tullessa ilman että sitä olisi tarvinnut erikseen kysellä.

Heinosen tapauksessa tämä muka-sensurointi epäilemättä nostaa teosten huomioarvoa. Töiden teknisestä korkeatasoisuudesta huolimatta hänen tapansa leikitellä poliitikkojen mediakasvoilla ei ehkä ole sittenkään maailman terävimmästä päästä: Sauli Niinistö Jokerina on ehkä pikkunokkela, Timo Soini hitlerviiksissä aivan liian ilmeinen, halpa ja korni.

Minua koskettivat ennen kaikkea Heinosen viittaukset Suomen Suuriin Isänmaallisiin sotiin – epäilemättä siksikin, että olen näitä sotia pohdiskellut viime aikoina Muurahaispuu-kirjaprojektin kannalta. Kypäräpäinen pikkupoika kyselemässä Mannerheimilta ”Koska isä tulee?” on väistämättä pysäyttävä.

Myös isomman kuvan detaljina nähty mukaelma erilaisten ”isänmaallisten” nuorten harrastamasta lapsellisesta ”Kiitos 1939–45” -paidasta teki vaikutuksen.

En usko lukeneeni näyttelystä etukäteen niin paljoa, että media olisi päässyt vaikuttamaan käsitykseeni tämän vuoden annista. Suomi ja Heinonen kuitenkin jäivät parhaiten mieleen, ehkäpä violetin talon katolle nousseen, kesän kellastaman uretaanitäysikuun ohella. Ja Tiina Vehkaperän ”Skandaali”-teoksen eri puolille aluetta sijoitettujen, iltalehtishokeeraavien nännien ohella.

Jokaheinäkuinen Haihatus-viesti

· 3 kommenttia ·

Tänä vuonna Haihatus-näyttely leviää Kulttuurin kiertotien nimissä muuallekin (Keski-)Suomeen. Taiteeseen voi pahaa-aavistamatta törmätä vaikkapa jyväskyläläisen sillan alla…

… tai Kärkistensalmen sillan pilarissa…

Minuun teki kuitenkin suurimman vaikutuksen pääpaikalla Joutsassa leijuva Aino Kajaniemen teos Airam-Maria.

Vesa Väänäsen harpunsoittoon herennyt teräsmuurahainen edustaa toisaalta sitä irvivää, leppoisaa huumoria joka minua jaksaa Haihatuksessa viehättää vuodesta toiseen.

Kiitokset Maaritille, joka taas kerran kestitsi meitä mökillään Haihatuksen seudulla!

Taas violetissa talossa

·

Joutsan keskustan kupeessa toimiva taidelaitos Haihatus on kuulunut kesäkohteisiin jo hyvinkin toistakymmentä vuotta, kuten tämänkin blogin kirjoituksista on voinut päätellä. Parina viime kesänä Keski-Suomen reissu on kuitenkin jäänyt väliin, ja Haihatuksenkin kohtalo on ollut vaakalaudalla. Taidelaitoksen perustajat ja sitä kaiken aikaa vetäneet Merja Metsänen ja Raimo Auvinen menehtyivät vain reilun puolen vuoden välein, ja koko Haihatuksen toiminta ehdittiin päättää lakkauttaa.

Mutta kaikeksi onneksi mikään ei loppunutkaan. Mm. Cleaning Womenissa toimiva taiteilija ja muusikko Risto Puurunen osti perintörahoillaan Haihatuksen, nimesi itsensä tirehtööriksi ja polkaisi toiminnan uuteen alkuun. Ja miten!

Merjan ja Raimon viimeisinä vuosina Haihatus tuntui välillä vähän väsähtäneeltä, ja ensimmäisten käyntikertojen riemukas, luova hulluus tuntui vähän hiipuneen. En sinänsä ihmettele: pariskunta joutui hakkaamaan niin kauan päätään seinään Joutsan kunnan ja muiden tahojen suhteen, että olisi ollut aikamoinen ihme ellei mitään väsähtämistä olisi tapahtunut. Jo pelkästään kesänäyttelyiden suunnitteleminen ja rakentaminen on ympärivuotista, raskasta työtä, kaikesta muusta toiminnasta puhumattakaan.

Puurusella tuntuu olevan vauhti päällä: kesänäyttelyn luova hulluus kukoistaa, ja paikallisten yrittäjien kanssa on solmittu yhteistyösopimuksia. Kuva- ja muuta taidetta täydentävät Musasunnuntait, jolloin violetin talon pihamaan lavalle astelee nimekkäitäkin artisteja.

Ei voi kuin toivoa, että into jatkuu. Haihatus on niin upea paikka/tapahtuma, että sinne palaisi mielellään vuodesta toiseen. Kuin kummalliseen, eksentriseen mummolaan.

Tämän kesän Avantgardevekkula-näyttely jatkuu elokuun puoleenväliin asti, eivätkä tapahtumat siihen pääty. Suosittelen!

Kirjava kesäkulttuurikierros

·

Heinäkuun viimeiset päivät tuli kulutettua Länsi- ja Keski-Suomessa.

Turun ensimmäinen nähtävyys oli Europeade-kansantanssitapahtuman värikäs kulkue, jota olisi voinut seurata kauemminkin. Hyväntuulista, värikästä tanssikansaa nimittäin piisasi. Osa otti kulkueessakin tanssiaskeleita ja -pyörähdyksiä, osa vain marssi siistinä rivistönä eteenpäin meille ohikulkijoille vilkutellen.

Varsinainen syy lauantaipäivän vietolle Turussa oli kuitenkin yksipäiväinen Ilmiö-festivaali Uittamon paviljongin ympäristössä. Ilmiötä on helppo diggailla ajatuksena: rento päivätapahtuma, paljon valtavirran ulkopuolisia esiintyjiä, hyvin epävaltavirtaista musiikkia ja muuta esittävää taidetta. Ilmakin sattui aurinkoiseksi.

Käytännön toteutus tosin sitten mätti muutamassakin suhteessa. Uittamon sokkeloinen paviljonkialue täyttyi 2000 maksaneesta katsojista äärimmilleen ja kaikkialle oli tungosta. Oli sinänsä viehättävä idea sijoittaa pari lavaa varsinaisen festarialueen ulkopuolelle myös muiden kuin maksaneiden ulottuville. Ulkopuolelle oli sijoitettu myös festivaalien kaikki ruokatarjonta, laskujeni mukaan neljä tai viisi pikkukojua. Voi hyvin arvata, että niille oli kymmenien metrien hitaasti tai ei lainkaan liikkuvat jonot. Nälkäisinä ja vähän tympääntyneinä poistuimmekin alueelta paljon olettamaamme aikaisemmin, vain muutaman tunnin festarivisiitin jälkeen. Harmi. Paremmalla yleisömitoituksella ja logistiikalla tapahtuma olisi ollut oikein mukavan leppoisa ja viihtyisä vaihtoehto-iltapäivätapahtuma.

Sunnuntaina, kun kerran Turussa oltiin, tuli sitten käytyä kaksikin ehdottoman näkemisen arvoista kuvataidenäyttelyä. Wäinö Aaltosen museota täyttivät Jacob Hashimoton Giants and Uncertain Atmospheres -näyttelyn mobilemaiset teokset. Muistan nähneeni näyttelystä televisiouutisissa, mutta televisioruutu tai valokuvat eivät tee millään oikeutta näiden teosten mittakaavalle, moniulotteisuudelle ja elävyydelle. Käykää ihmeessä katsomassa itse: aikaa on syyskuun loppupuolelle saakka.

Samalla reissulla kannattaa tutustua (kuluvan kuun loppupuolelle saakka) Turun Taidemuseossa esillä olevaan kokoelmaan Robert Doisneaun valokuvia. Doisneaun enimmäkseen mustavalkoinen kuvaustyyli tuo vahvasti mieleen hänen aikalaisensa ja hengenheimolaisensa, pari vuotta sitten Ateneumissa esillä olleen Henri Cartier-Bressonin. Molemmat ovat taitavia kuvanrakentajia jotka saattavat asettua odottamaan geometrisesti oivaan kohtaan odottamaan, että ovesta kulkee joku tai että paikallaolijat tekevät jotakin mitä vangita filmille, molemmat ovat – monien valokuvaajien ja meidän kirjailijoidenkin tavoin – ujoja syrjästäkatsojia. Tai, jos tarkkoja ollaan, tällainen vaikutelma heistä syntyy. Doisneaun näyttelyssä pyörinyt pitkä dokumenttivideo paljasti, että todellisuudessa Doisneaulla ei ollut lainkaan estoja tarvittaessa lavastaa ”realistisia” valokuviaan. Hänen tunnetuimmassa valokuvassaan suutelevat kaksi näyttelijää, joita Doisneau kierrätti eri puolilla Pariisia suutelemassa toisiaan. Kas, tähän aikaan – 1940–50-lukujen vaihteessa – Ranskassa ei ollut tapana suudella julkisesti.

Matka jatkui jo perinteiseen tapaan ystävän mökille Päijänteen rannalle, ja perinteiseen tapaan matkakohteisiin kuului tietysti Haihatuksen kesänäyttely.

Olen ennenkin tainnut mainita, että sitä mukaa kun Haihatus on etabloitunut ITE-tapahtumasta merkittäväksi valtavirran kesänäyttelyksi, se on menettänyt osan alkuaikojen räjähtäneestä riemukkuudestaan, vakavoitunut. Mutta eihän se ole kaikilta osiltaan huono asia. Haihatus-talossa ja puutarhassa on edelleenkin tilaa vinkeydelle ja raa’alle oivallukselle siinä missä syvemmälle, pohdiskelevammalle työlle.

En yleensä hirveästi välitä videoteoksista, mutta tämän vuoden Haihatuksen vaikuttavin työ oli Ulu Braunin videoteos ”Puisto”, yhtä aikaa vakava ja riemastuttava kollaasi kuviteltuja kaupunkipuistomaisemia ja niiden käyttäjiä, visuaalisesti vaikuttavalla tavalla toteutettuna.

Mutta yhtä lailla kesäperinteisiin kuuluu tuijotella auringonlaskua Päijänteellä, kuunnella kuikkaa hiljaisessa illassa.

Kaksi kaupunkia, kaksi näyttelyä

· 2 kommenttia ·

Jokakesäinen Keski-Suomen reissumme ajoittui tällä kertaa vasta elokuulle. Ystävän mökillä rentoutumisen (kiitos, Maarit!) ohella ajelimme soraisia ja kestopäällystettyjä teitä pitkin kahteen suuntaan, kahteen perin erilaiseen ympäristöön, kahteen kuvataiteen kannalta mielenkiintoiseen kohteeseen.

En tiedä, olenko koskaan ennen käynyt Mänttä-Vilppulassa, mutta aika varma olen siitä etten ole käynyt koskaan Serlachius-museioissa, missään niistä. Tämänkertaisen kohteemme, Gösta-museon puitteita ei voi kuin ihailla: 1930-luvulla rakennetun Joenniemen kartanon viereen on noussut valtaisa paviljonki, joka antoi reilusti tilaa kesän näyttelytähden, englantilaisen Mark Wallingerin teoksille.

Tilaa Wallinger vaatiikin. Isoimmin esillä olivat mustetahramaisten teosten sarja sekä Wallingerin tunnetuimpiin teossarjoihin kuuluva sarja mustavalkoteoksia englannin minä-sanasta (”I”) eri kirjasinleikkauksilla ja tyyleillä esitettynä. Oma suosikkini oli hieman syrjäisemmästä eriöstä löytynyt videoteos, jossa kolme rakennusmiestä kasasi meren rannalle geometrista rakennustelineasetelmaa, taputteli toisiaan selkään sen valmistuttua ja sitten purki sen.

(Okei, myönnetään: en katsonut sitä kokonaan, osan vain. Kokonaispituus lienee jokunen tunti.)

Scifin ystäviä tietysti ilahduttaa myös kauniisti kromattu Tardis.

Toki kävimme katsomassa myös Taiteen tähtitaivaat -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarkastelee sitä, miten erilaiset ja eri aikojen taiteilijat ovat käyttäneet avaruudellisia asioita teoksissaan. Itseäni viehätti tavattomasti tämä Penelope Umbricon seinänmittainen valokuvakollaasi Flickristä kerätyistä auringonlaskukuvista.

Kolmas näyttely oli Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti, runsaasti oivalluksia ja huumoria sisältävä kooste tutunnäköisten ja arkistenkin asioiden tarkastelusta hieman vinonkierosta kulmasta. ”Karvainen kasvio” on tietenkin näyttelyn huomiotaherättävin teossarja, jonka kuvat näyttävät ensi vilkaisulla vanhojen kouluvihkojen välistä pudonneilta kuivuneilta kasveilta, mutta jotka on tehty (taiteilijan ja lahjoittajien) keholla kasvaneista karvoista. Itselläni on taipumusta pitää etenkin naisten kohdalla kovin muodikasta ihokarvojen ajeluvimmaa jokseenkin perverssinä – ja häpykarvojen tapauksessa myös pedofiilisenä – touhuna, joten arvostan tätä kommenttia.

Gösta-museon toista puolta, Joenniemen kartanoa, ei kannata jättää väliin. Suomalaisen kuvataiteen ”kultakaudelle” 1900-luvun alkuun keskittyvä kokoelma on asetettu näytteille komeasti, hienosti teemoitellen ja oivaltavasti kommentoiden Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä.

Parikin tuntia Mäntässä saa tajuamaan, miten vahvasti kaupunki on ollut yhden ainoan suvun ja sen bisnesten jatke. Serlachiuksilla on ollut kaupungissa lukuisia kartanoita paperitehtaidensa ympäristössä: niihin on kuulunut myös nykyään Kauko Sorjosen säätiölle kuuluva taidekeskus Honkahovi kuuluisine maisemaikkunoineen. Ehkä pitäisi perehtyä paremmin Mäntän, Serlachiusten ja suomalaisten metsäteollisuussukujen historiaan.

Pari päivää aikaisemmin vietimme taiteentäyteistä iltapäivää perin toisenlaisessa miljöössä.

Kahden joutsalaisen talon pihapiiriin ja viereiselle kesantopellolle levittyvän taidekeskus Haihatuksen kesänäyttely on kuulunut jokakesäisiin seremonioihin niin kauan kuin olemme kesäisin Maaritin mökillä käyneet. Sinä aikana homma on laajentunut ja ammattimaistunut: hetkittäin on tuntunut että alkuaikojen rosoinen ja hillitön ITE-meininki on päässyt katoamaan ja tilalle on tullut ammattimaisempaa, itsevarmempaa ja, valitettavasti, tosikompaa tuotantoa.

Tänä vuonna olin aistivinani vanhaa kunnon rosoista räväkkyyttä enemmän kuin muutamana viime vuonna, vaikkapa Emma Helteen töissä.

Oma lempparini oli kuitenkin Elina Kataran teos ”Introvertin takki”, koska… koska sellaisia me introvertit olemme. Tunnistin itseni, ja aika monta ystävääni, tuttavaani, virkasisartani ja -veljeäni, meitä joilta ei kannata kysyä ”mitä sinä oikein mietit?”, koska vastaus on joko ”kaikenlaista” tai pitkä, omituinen ja polveileva.

Mainiona täydennyksenä kesänäyttelyyn toimii Rytmirinki-kollektiivin Keijo Puumalaisen lyömäsoitinnäyttely Rummuta itte! perkussioineen ja mainioine partituureineen.

Mutta hei, Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä ensi sunnuntaihin! Kannattaa käydä, vaikkei olisikaan muuta asiaa Joutsan tienoille. Samalla reissulla voi sitten käydä nauttimassa Karoliinan kestikievarin herkuista.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Jokaheinäkuinen

·

Palasimme eilen helteisestä Keski-Suomesta (kiitos jälleen kerran, Maarit!) helteiseen syvään etelään, kotiin. Reissun perinteisiä kohokohteita oli jälleen kerran Haihatuksen mainio kesänäyttely. Vuosien mittaan entisestä ITE-näyttelystä on kehittynyt vallan varteenotettava ja arvostettava ”oikea” taidenäyttely, jonka tekijöistä iso osa on nimekkäitä ammattilaisia.

Heikki ”Morgan” Hämäläinen on sentään yhä mukana vanhasta vakiojengistä. Tyhjennetyn kaljakorin ympärille rakennettu ”Mitä kuuluu Marja-Leena” vetosi tällä kertaa minuun, luultavasti aivan ymmärrettävistä syistä.

Pekka Purhosen ”Sohvaan sopiva maalaus” perustuu idealle, jonka eri variaatioita on tehty maailman sivu ja joissa on jotakuinkin aina se ongelma, että ne toimivat paremmin valokuvina (tai jos katsoja on yksisilmäinen).

Joudutte luottamaan sanaani siitä, että tällä kertaa homma toimi huomattavan hyvin ihan kolmedeenäkin. Jos ette usko, käykää ihmeessä itse katsomassa.

Kauniisti kolmiulotteisuudella pelasivat myös Raija Jokisen tekstiilityöt.

Johtuiko sitten taannoisesta reissusta Vienanmerelle ja Solovetskin luostarisaarelle, että Hanni Haapaniemen ikonien kuvakieltä vahvasti lainailevat ja mukavan epäortodoksisiin suuntiin kehittävät, kauniin punaruskealla keraamiseen pintaan piirretyt työt vetosivat niin paljon. Saattaa, olla, että kyse oli vain niiden miellyttävän rauhallisesta, mietteliäästä tunnelmasta, joka joissakin kuvissa kyllä eteni hyvinkin lihalliseen mytologiaan. Näitä voisin hyvin pitää seinälläkin, eikä minua kiusaa lainkaan, että tiedän kauniin värin olevan kuukautisverta. Myyttisiin töihin materiaali sopii monessakin mielessä: veri lienee ollut tärkeä väriaine jo luolamaalausten aikakaudella.

Tokihan minuun vetosi myös näyttelyn myymälätilasta löytynyt rintanappi. Totuuden sanoja.

Ja hei, Haihatuksen kesänäyttely on avoinna 17. elokuuta saakka. Kannattaa ehdottomasti tehdä asiaa Joutsaan.

Samalla reissulla tulimme piipahtaneeksi mainioilla Naamat-festareilla, vaikkakin vain kolmen bändin ajan. Tämä kesätapahtumahan on kuuluisa siitä että liput myydään loppuun muutamassa minuutissa, kauan ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu. Maatalon pihapiiriin ei mahdu kovin montaa ihmistä nauttimaan hyvästä meiningistä ja yllättävistä(kin) esiintyjävalinnoista. Homma halutaan pitää näin pienenä ja hyvä niin.

The Escapist soitti jotakuinkin peruspunkkia. Homma oli hyvin hanskassa ja soitosta/asenteesta tuli mukavasti mieleen vanha kunnon The Clash, mutta kuten niin kovin usein, englanninkielisyys soi pahan kerran tehoa julistukselta ja kommunikaatiolta. Hopeajärvi olikin sitten vinkeämpi tapaus. Nimi toi tietenkin mieleen yhden varhaisnuoruuden suosikkikirjoista. Bändin musiikista puhuttaessa tunnutaan yleensä heitettävän peliin Sielun Veljet ja Radiopuhelimet. Jälkimmäistä en ole jostakin kumman syystä koskaan oikein kuunnellut, joten heitän omana verrokkeinani peliin Raine ”Hyvä paha rock’n’roll” Salon, häneltä paljon vaikutteita saaneen Sata lasta -yhtyeen sekä Vando Suvannon vähän myöhemmän Sue Van Doe -yhtyeen. Soitto lonksotti juuri minun makuuni sopivan kulmikkaana ja kiihkeänä ”pakko juosta eteenpäin ettei kaadu nenälleen” -paahtona. Tekstit vaikuttivat vähän korneilta, mutta jahka se puoli saadaan kuntoon tässä on vallan kiinnostava tapaus seurattavaksi.

Hopeajärven jälkeen Asa yhtyeineen kuulosti hyvin raffinoidulta ja ammattitaitoiselta soitannalta. Soundimaailmaltaan rikkaat ja kiinnostavilla kuvioilla alkaneet biisit jäivät kuitenkin (minun mielestäni) järjestään pahan kerran junnaamaan niiden parin hyvän musiikillisen idean loputonta toistoa, eivätkä Asan tekstitkään jaksaneet suuremmin pitää mielenkiintoa yllä. Viihdyttävä, mutta kokonaisuutena hieman ikävystyttävä ja tasapaksu keikka.

Kotiin palattua minua ilahdutti suuresti EK:n tiedotuslehtisen juttu kumpulalaisessa kellarissa treenaavasta nuorten naisten bändistä. Mielen täytti tyytyväinen hyrinä, nostalgian häivähdyksillä höystettynä. Sattuu nimittäin niin, että juuri samaisen kumpulalaistalon samaisessa kellarissa treenaili aika tarkkaan kolmekymmentä vuotta sitten minun ensimmäinen bändini, nimeltään Kumpula-projekti. Meistä viidestä ei kenestäkään tullut sittemmin rocklegendaa eikä -tähteä, ja bändi hajosi vuoden kuluttua tehtyään kolmisen keikkaa, mutta on hienoa kuulla että perinteitä pidetään yllä.

Tämän kesän annos keskisuomalaista kulttuuria

·

Ystävällä on erittäin miellyttävä tapa kutsua meidät joka kesä muutamaksi päiväksi mökilleen Päijänteen rannalle.* Näille reissuille on jo muodostunut perinteitä, ennen kaikkea vierailu Haihatus-näyttelyssä Joutsassa. Koska Maarit sattuu tutkimaan suomalaisia festivaaleja matkailun näkökulmasta, tämän kesän ohjelmaan lisättiin suorastaan legendaarisena pidetty Naamat-festivaali, se joka myydään säännönmukaisesti loppuun ennen kuin ensimmäistäkään esiintyjää on julkistettu.

En ole Naamoissa ennen käynytkään. Tapahtuma on pysynyt tietoisen pienenä – festivaalikansan pitää mahtua vanhan maatilan pihapiiriin – ja ilmeisen leppoisana. Järjestysmiehillä ei näyttänyt olevan juurikaan tekemistä: ainoa ulostalutettu känninen oli nimeltämainitsemattoman, kovin Jallusta innostuneen latvialaisbändin muusikko. Kyse on edelleenkin monessa suhteessa enemmänkin rennoista bileistä kaukana kaikesta kuin varsinaisesta musiikkitapahtumasta.

Ei sillä etteikö hyvää elävää musiikkiakin olisi kuultu. Seuraan, hah!, nykymusiikkia niin heikosti, että useimpien näkemiemme esiintyjien musiikkiin tapahtui täydellinen ensikosketus. The Splits oli vinkeä tapaus: bändin musiikin ja ulkoisen olemuksen antama vaikutelma oli – etenkin laulaja/kitaristin kohdalla – että hyvin toimeentulevat ammattilaiset tarvitsevat silloin tällöin purkautumiskeinon, joten he soittavat ja HUUTAVAT punkkia. Varmuuden vuoksi englanniksi, luulisin: sanoista oli aika vaikeaa saada selvää. Bändin yhteissoitto oli kyllä todella kunnioitettavan tiukkaa. Rita Stienis muistutti liikaa Gogol Bordelloa ollakseen musiikillisesti suunnattoman innostava, mutta hauskaa herrain keikan aikana oli. Lauantain stand up -setti aiheutti kyllä välillä hauskuuden sijaan melkoista myötähäpeää etenkin yhden esiintyjän jotakuinkin typerän ja infantiilin nivusaluepakkomielteen vuoksi.

Dxxxa D & Nukkehallitus olikin sitten aikamoinen yllätys freejazz-säesteisine, improvisoituine beat-runoiluineen. Setti ei ehkä toiminut ihan täydellisesti – noin vahvasti improon perustuva juttu on aina väistämättä hasardihommaa – mutta Dxxxan tajunnanvirta pysyi sen verran huumorintajuisena ja hauskana että setin kyllä jaksoi kuunnella leppoisasti nurmella istuen. Samae Koskisen Korvalääke tarjosi perään paljon normaalimpaa ja normimpaa suomalaista iskelmärockia. Hyvin tarjosi, ei siinä mitään. Päätösesiintyjä Aino Venna vastasi hienosta esikoisalbumista syntynyttä kuvaa. Vähän pätkittäisen alueella pyörimisen – kävimme välillä aiken kaikkiaan loistava festari, menen toistekin jos vain saan lippuja. Ja Maarit jaksaa majoittaa.

Naamojen jälkeen oli vuorossa Haihatuksen tuttu violetti talo ja viimeistä viikkoaan viettävä Muu maa -kesänäyttely. Nykyään paikalla on ympärivuotista toimintaa ja taiteilijaresidenssejä, seuraava näyttely puskee päälle jo ensi viikolla. Haihatushan on aina sekoittanut mainiosti ammattilaisten ja ITE-taiteilijoiden tuotantoa. Viime talvena alkanut residenssitoiminta on jossain määrin ammattilaistanut myös kesänäyttelyn otetta, vieraat olivat hyvin esillä.

Etukäteen lähinnä niljakkaalta vaikuttanut Franco Bubanin ”Women Bedroom” -teos – valokuvasarja naisten makuuhuoneista – osoittautui omin silmin nähden yllättävän hienoksi teokseksi. Tirkistelystä ei sitten lopultakaan ollut kyse. Jotenkin itseeni vetosi eniten Kalle Turakka Purhosen valokuvateos ETM – Elämäni Tekniikan Maailmassa. Ehkä siksi, että olen lukenut Tekniikan Maailmaa melkoisen osan nuoruuttani.**

Purhosen isä avusti pitkään Tekniikan Maailmaa ja Rakennusmaailmaa, joten perheenjäsenet pääsivät kerran toisensa jälkeen juttujen kuviin. Vanhimmissa teokseen valituissa kuvissa Purhonen oli kymmenvuotias, tuoreimmissa kymmenvuotiaan isä.***

Tämä kuvakokonaisuus on melkoisen hyvä esimerkki siitä, ettei ole mielekästä (aina) kysyä mikä on taidetta?, vaan että mielekkäämpi kysymys on milloin on taidetta? Alkuperäisten lehtijuttujen yhteydessä nämä kuvat eivät olleet taidetta, Haihatuksen näyttelyn kuvagalleria taas on taidetta. Ja hienoa taidetta ovatkin, ainakin minun mielestäni. Haihatus on aina ollut hyvä tarjoamaan oivalluksia eikä tämäkään vuosi pettänyt.

Ehkäpä tämänvuotinen keskisuomalainen kulttuuripläjäys osaltaan aiheutti paluumatkan aikaisen ideointipuuskan, jossa kaksi romaani-ideaa – tai pikemminkin yksi romaani-idea ja toinen, siihen liittymätön lupaus romaaniksi – tuntuivat sulautuvan yhdeksi romaani-ideaksi. Katsotaan, mitä kehitelmälle tapahtuu jatkossa.

___
* Jos Helsingin juomavesi on viime päivinä maistunut erityisen hyvälle, voitte siis kiittää meitä. Uimiset jäivät veden viileyden takia pikemminkin kastautumisiksi, mutta kyllä uitua tuli.
** Kokeilin tilata lehteä tovin muutama vuosi sitten, vuosikymmenien jälkeen, mutta joko lehden pitäisi muuttaa nimensä Autoilun Maailmaksi tai sitten minun kiinnostukseni ovat vain etääntyneet yksityisautoilusta tekniikan ja tieteen mielenkiintoisemmille ja vastuullisemmille alueille.
*** Kahden toimittajan lapsena minäkin olen lapsena poseerannut joissakuissa jutuissa, ja äiti jopa kirjoitti aikoinaan pakinasarjaa esikoisensa – minun – syntymästä. Valokuvamalliura ei kuitenkaan jatkunut yhtä tuotteliaana kuin Purhosella, joten huippuhetkeksi jäävät hienot mustavalkokuvat minusta, pikkusiskostani ja serkkupojastani 1960-luvun jutussa nimeltä ”Lapsen työkalut”, joka julkaistiin… ööö… olisiko ollut Kodin kuvalehdessä? Jutun muistan, mutta julkaisua en.