Kategoria: kulttuuri

Jalat (ja niillä seisominen)

·

Menimme katsomaan Jacques Audiardin ohjaamaa elokuvaa Luihin ja ytimiin (2012) oikeastaan kahdesta syystä. Toinen oli ranskanopettajamme suositus: paitsi että ranskankielisen puheen kuunteleminen kehittää kielitaitoa (silloinkin kun asiasisällön lukee tekstityksestä), elokuva oli myös hänen mielestään erinomainen. Toinen syy oli, että elokuva tapahtuu Antibesissa, jossa isäni asui viimeiset vuotensa ja jossa mekin kävimme useita kertoja.

(Ja ei: olimme kyllä tietoisia siitä, ettei tämä elokuva perustu Ralf Königin mainioon sarjakuvaromaaniin.  😎 )

Elokuva kerii henkilöhahmojaan auki kiireettömästi ja särmikkäästi. On Belgiasta saapunut, pienen poikansa kanssa entistä elämäänsä pakeneva Alain eli Ali (Matthias Schoenarts), joka saa töitä ensin yökerhon portsarina ja sitten yövartijana. Alkuun sympaattisesta rassukasta kuoriutuu ensin väkivaltainen, itsekeskeinen mulkku – joka tekee hyvää tiliä moraalisesti kyseenalaisen sivutyön lisäksi vedonlyöntitappeluiden nyrkkisankarina – ja sitten… jotakin muuta. On Alin kapakkatappelun keskeltä pelastama Marineland-merieläintarhan miekkavalaskouluttaja Stéphanie (Marion Cotillard), joka vaikuttaa ensin itsekeskeiseltä, vain omaa kauneuttaan rakastavalta mulkulta, sitten – traagisen työpaikkaonnettomuuden jälkeen – omaan surkeuteensa käpertyneeltä, apua tarvitsevalta lähimmäiseltä, sitten… joltakin muulta. Kaksikko kohtaa toisensa uudelleen ja auttaa toisiaan selviämään, eikä aina ihan sellaisilla tavoilla joita odottaisi.

Kuulostaako imelältä? Niin minustakin. Itse elokuva onnistuu välttämään imelyyden varsin tehokkaasti. Se on (monessakin mielessä) selviämistarina, traaginen tarina, elämänhalua ja optimismia hehkuva tarina, mutta imelä se ei ole. Ali ja Stéphanie ovat molemmat ihmisiä, joita katsojakin saattaa elokuvan mittaan oppia ymmärtämään vähän paremmin, ja joiden luonteiden yhtäläisyydet ja erot onnistuvat tukemaan heitä toisiaan, mutta enpä voi sanoa että haluaisin kummankaan kaltaisia kaveripiiriini. Silti heidän tarinansa koskettivat, ja Stéphanien uusi tapaaminen miekkavalashoidokkinsa kanssa sai palan kurkkuun.

Alkuun miltei juonettomalta tuntunut elokuva toimi lopulta komeasti. Se toimi myös visuaalisesti: huonosti näyttelijöitä tuntevana olin koko elokuvan ajan ihan varma, että Marion Cotillard on oikeasti jalkansa menettänyt näyttelijä, ja mietin miten alun kohtaukset (jossa hänellä näytti olevan ihan normaalit jalat) oli toteutettu. Cotillardin tietoja tarkastellessa sitten selvisi, että hänellä on kiistattomasti kaksi tervettä jalkaa, joten elokuvan kaikki ne kohtaukset, joissa hänen jalkansa päättyivät polviin tai hän käveli Kaisa Leka -tyylisillä hiilikuituproteeseilla, olivat trikkikuvauksia. Melkoinen suoritus, ottaen huomioon että Stéphanien jalatonta kehoa ja ihoa näytettiin elokuvan mittaan varsin paljon, ja erinäisiä kertoja myös jotakuinkin alastomana.

(Jos elokuvan menisi katsomaan uudelleen, saattaisi huomio kiinnittyä turhankin paljon sen tutkiskeluun, miten kukin kohtaus oli toteutettu. Jos trikit oli tehty CGI:llä, olipahan harvinaisen tyylikästä CGI:n käyttöä. IMDb:n keskusteluissa tosin jotkut veikkailivat, että Cotillard, kovan luokan metodinäyttelijänä, oli tietenkin leikkauttanut jalkansa pois tätä elokuvaa varten ja kasvattanut ne uudestaan Yön ritarin paluuseen…)

Antibesin maisemien takia tätä elokuvaa ei kyllä olisi kannattanut mennä katsomaan. Niitä näytettiin suhteellisen vähän, vaikka liikkuvasta autosta kuvattu hiekkaranta ja rantatie olivatkin kovin tuttuja. Marinelandissa on tullut itsekin käytyä, ja kun vilkaisimme kahdentoista ja puolen vuoden takaisen häämatkan kuvia, olemme näköjään olleet ihan saman show-altaan ääressä katsomassa luultavasti ihan samoja miekkavalaita jotka näyttelivät tässä elokuvassa. Tarinana, elokuvana, Luihin ja ytimiin on kyllä erittäin suositeltava. Kannattaa valita paikat vähän taaemmilta riveiltä, tämä elokuva ei oikein hyödy siitä että katsoja joutuu kääntelemään päätään nähdäkseen koko valkokankaan.

Bardin sananvapaudesta

· 2 kommenttia ·

Uusi Kirjailija-lehti putosi perjantaina postiluukusta. Tämä Kirjailijaliiton jäsenlehti on saatavana muillekin hyvin varustetuista lehtipisteistä, ja yleensä se on hyvinkin vaivan arvoinen, laadukas kulttuuri- ja kirjallisuusjulkaisu. Tässä numerossa oli valitettavasti useampikin perin kiusaannuttava juttu: ensinnäkin Arto Virtasen kankealla, anglististen lauserakenteiden höystämällä pölkkysuomenkielellä amatöörikääntämä Pete Dexterin The Paperboy -romaanin alku, sitten Torsti Lehtisen äärimmäisen valikoidun kömpelöillä esimerkeillä kirjakielen köyhtymistä todisteleva kirjoitus ”Tasapäisyyden kalpea retoriikka”, ja vielä Markku Kaskelan kirjaama  ”Kirjailijan vapaus” -niminen juttu, jossa Riikka Ala-Harja, Helena Sinervo ja Antero Viinikainen keskustelevat, niin, kirjailijan ilmaisunvapaudesta.

Valitettavan usein tällaiset jutut pysyvät pinnallisella ”Eiks oo kauheeta?” ”Joo, niin on!” -tasolla, eikä tämäkään kolmikko syvemmälle pääse. Kaupallisten toimijoiden aiheuttamia paineita kirjoittajien tekstille on tietysti tärkeää pohtia näinä päivinä, jolloin päätoimittaja myöntää aivan avoimesti, että kansainvälinen kosmetiikkajätti sanelee, mitä Sanoma Magazinesin lehdessä saa julkaista, mutta silti sormi tarttuu sananparren suolanokareeseen välittömästi rouvien ja herrojen alkaessa kritiikittömästi ylistää menneen ajan sananvapaussankareita:

… – Ja siihen liittyy kirjailijan vapaus, Viinikainen nyökkää. – Meillä on positiivinen länsimainen perintö, me käytämme sitä hyväksemme, mutta se myös velvoittaa. Ei Shakespeareakaan kutsuttu itsenäisyyspäivän juhlille. Kirjoittamisellaan hän kompromenttoi itsensä, asettui joukkoon joka kyseenalaisti vallitsevan ja purki sen paperille…

Tällainen romanttinen huuhaa suorastaan pakottaa lukijan toteamaan kalsean sarkastisesti: ”Aivan niin, Shakespearea ei kutsuttu eliitin juhliin, koska siihen aikaan eliitin juhliin ei kutsuttu ketään joka ei ollut jalosukuinen eikä totisesti ainakaan mitään halpaa markkinanäytelmämaakaria.” Taiteilijoiden, Shakespearenkin, arvostus on peräisin vasta naiivien taideromantikkojen halveksimilta nykyajoilta.

En ole varmaankaan ainoa, jonka mieleen tulee Shakespearesta ja sananvapaudesta puhuttaessa ensimmäisenä Bardin varhainen tragedianäytelmä Rikhard III – etenkin nyt kun näytelmän pääosaan nostettu Englannin lyhytaikainen kuningas on ajankohtainen siksikin, että hänen maalliset jäännöksensä on löydetty vain muutama päivä sitten leicesteriläisen parkkipaikan alta tehdyissä kaivauksissa.

Rikhard III (1452 – 1485, kuninkaana 1483–5) oli viimeinen Vilhelm Valloittajasta periytyvän Plantagenet-suvun edustaja Englannin valtaistuimella ja tämän suvun kahden haaran, Yorkien ja Lancasterien välillä käydyn, ”ruusujen sotana” tunnetun sisällissodan uhri. Shakespeare kuvailee hänet macchiavellimaisen vallanjanoiseksi pyrkyriksi, joka ei kaihtanut veljenpoikiensa (tai kenenkään muunkaan) murhaamista saadakseen valtaistuimen. Pelkuria Shakespeare ei hänestä sentään tee – siihen hän on liian hyvä tarinankertoja – vaan antaa hänen kuolla urhollisesti Bosworthin taistelussa.

Shakespearen antama kuva vastaa varsin hyvin historiaa – sitä historiaa, jota kirjoitettiin Shakespearen omana aikana. Tällöin itsevaltaa piti käsissään Rikhardin jälkeen valtaistuimelle nousseen Henrik VII:n Tudor-suku. Rikhardin omana aikana kirjoitetut kuvaukset, samoin kuin modernimpi historiantutkimus, ovat kertoneet hieman toista. Vaikuttaa siltä, että Rikhardista olisi saattanut kehittyä varsin pätevä ja köyhemmätkin alamaisensa huomioon ottava hallitsija, ellei hänen valtakautensa olisi sattunut osumaan keskelle sisällissotaa ja jäämään niin lyhyeksi. Hänen seuraajastaan Henrik VII:stä ei ole erimielisyyksiä: hän oli verenhimoinen, macchiavellimaisen vallanjanoinen pyrkyri, joka ei kaihtanut murhiakaan raivatakseen oman ja sukunsa tien valtaistuimelle. (Tässä suhteessa hän ei juurikaan poikennut muista ajan hallitsijoista.)

Shakespearen näytelmän käsitys Rikhard III:n luonteesta ei ollut millään tavoin ristiriidassa hänen aikansa vallanpitäjien suosiman näkemyksen kanssa. Päinvastoin se oli jyrkästi ja jämäkästi juuri sellainen, jollaisena vallanpitäjät halusivat sata vuotta aikaisemmin kuolleen kuninkaan esitettävän.

On mahdollista, ettei Shakespearella ollut asiasta muutakaan tietoa. Sata vuotta oli tuohon aikaan paljon pidempi aika kuin nykyään, ja Tudorin aikana yleisön saatavilla oleva historiankirjoitus oli väistämättä juuri sellaista, jollaisena Tudorit sallivat historiaa kirjoitettavan. Tudorit eivät tunteneet sanaa ”sananvapaus” ja jos olisivat tunteneetkin, heidän nöyrät palvelijansa olisivat taluttaneet sen saman tien Towerin mestauspölkyn ääreen, samaan jonoon muiden ryppyilijöiden kanssa. Jos Shakespeare tiesi ettei virallinen historia vastannutkaan totuutta, hänellä on ollut aihetta pohtia huolella kirjoittamisiaan: totuuden tekeminen näytelmäksi olisi luultavasti vienyt hänet itsensä mestauspölkylle.

Shakespearella oli viehtymys tarkastella ”pahoiksi” luokiteltavia hahmoja, joten voi olla että hän vain käytti sopivasti käsillä olevaa turvallista vainajaa tarkoitukseen. Voi tietysti olla, että hän itse asiassa kirjoittikin Henrik VII:stä. Tai Henrik VIII:sta. Tai Elisabet I:stä? Nykyhetken tapahtumien siirtäminen historiaan (tai tulevaisuuteen) on vanha hyvä keino hämätä sensoreita.

Hän on kuitenkin niin arvostettu näytelmäkirjailijana, että historijoitsijoiden uudet arviot Rikhard III:n ominaisuuksista eivät kiinnosta hänen fanejaan, eivät edes vakavammin kirjallisuudenhistoriaan suhtautujia: kuningasvainaa halutaan yhä edelleen nähdä ”pahana”, koska kerran itse Shakespeare hänet sellaiseksi kirjoitti. Tunnistan kyllä taipumuksen itsessänikin. Oma kiinnostukseni Rikhard III:n tarinaan on saanut alkunsa Josephine Teyn nerokkaasta romaanista Ajan tytär, jossa nykyajan rikostutkija alkaa pohtia, joutuiko väärä mies syytteeseen viidensadan vuoden takaisista murhista.

 

 

Koloissa, maan sisällä

· 2 kommenttia ·

Ensiksi on todettava, että Peter Jackson mokasi aloituksen. Hobitti – Odottamaton matka -elokuvan olisi pitänyt alkaa kirjan lailla sanoilla ”Kolossa, maan sisällä asui Hobitti.” Nyt alkuun oli rakennettu Sormusten herran katsojille muistutus kyseisen elokuvatrilogian alkutilanteesta, pian koittavista Bilbon syntymäpäiväjuhlista. Hobitin alkulause tulee vasta myöhemmin, Bilbon kirjoittamaksi kuvattuna, eikä siinä silloin ole yhtään mitään järkeä. Ei hobitille kirjoittavan hobitin tarvitse selittää, miten hobitit asuvat.

Mutta muuten Hobitti-elokuvatrilogian ensimmäinen osa vastasi odotuksia. Suosittelen, että elokuvasta kiinnostuneet käyvät katsomassa sen teatterissa 3D HFR -versiona, koska hienosti rakennetut kuvat ja maisemat ovat oleellinen osa juoneltaan perin yksioikoista elokuvaa. Elokuva-Hobitti on tehty vanhemmalle yleisölle kuin Hobitti-lastenkirja, samanikäisille kuin Taru Sormusten herrasta -kirjan ensilukijoita muutaman vuoden vanhemmille tarkoitettu elokuvatrilogia. J. R. R. Tolkienin melkoisen ohkaisiin henkilöhahmoihin on tuotu hieman syvyyttä, mutta vain hieman: elokuva on perin toiminnallinen ja taistelullinen. Hahmoista jäi oikeastaan parhaiten mieleen Anthony Serkisin digitaalinäyttelemä Klonkku: tekniikka ja sen käyttötaito on Sormusten herrasta kehittynyt, joten Klonkku tuntui todella inhimilliseltä, yhtenä hetkenä ahdistavan pelottavalta ja seuraavana syvää myötätuntoa herättävän surulliselta. Galadrielin hahmo oli minusta yhtä epäonnistunut kuin Sormusten herra -elokuvissakin. Muut trilogiassa näkyneet hahmot (etenkin Gandalf ja Elrond) toimivat tässä prequelissa yhtä hyvin kuin edellisissäkin elokuvissa.

Hobitin lukemisesta on tovi (ja vielä kauemmin vanhemmasta suomennoksesta Lohikäärmevuoresta), joten en muista, miten ison osan kolmesataasivuisen kirjan juonta tämä ensimmäinen elokuvakolmannes haukkasi. Kovin monta suurta taistelua siihen oli sovitettu, ja kovin monta massiivista luolastoa. Seuraavien joulujen alla nähdään, kantaako elokuva koko trilogian mittansa. Ja siitä seuraavien vuosien aikana, kantaako elokuva myös epäilemättä väistämättömät extended editioninsa.

Mutta, kuten sanottu: jos tämän aikoo katsoa, kannattaa katsoa se teatterissa uudella kolmiulotteistekniikalla. Siitäkin huolimatta, että näin pitkän elokuvan aikana kömpelöt 3D-lasit alkavat tuntua perin epämukavilta ainakin minulle, joka joutuu niitä pitämään normaalien silmälasien päällä.

Ai niin, ja psykedeelisempää elokuvakokemusta janoavien kannattaa kokeilla laseja väärinpäin, niin että vasemman silmän linssi on oikealla silmällä ja päinvastoin.

Vielä yksi pingviini

·

Olen käsitellyt blogissa aiemminkin Bloom County -faniuttani. Berkeley Breathedin kahdeksankymmentälukuinen strippisarja oli melkoinen mestariteos – ilmeisistä vaikutteistaan huolimatta – eikä piirtäjä malttanut sen lopettamisen jälkeenkään olla palaamatta asiaan. Raskaan päivittäissarjan sijaan Outland (1989–95) ilmestui vain sunnuntaistrippeinä ja pysytteli enimmäkseen epäpoliittisena. Muutamista herkullisista jaksoista huolimatta se oli minusta pääosin selkeästi heikompi enkä ole viitsinyt täydentää Bloom County -kirjastoani tällä jatko-osalla. Alkuaan vuosina 2003–8 julkaistu Opus on taas jäänyt minulle vieraaksi, sillä tuoreudestaan johtuen sitä ei ole ollut vielä luettavissa netissä (ainakaan luvallisesti) toisin kuin aikaisemmat Breathed-sarjat. Joten täydellinen Opus-kokoelma (The Library of American Comics / IDW Publishing 2012) tarttui nettikaupassa ns. hihaan.

Ensilukeman perusteella Opuskaan ei ihan yllä alkuperäisen Bloom Countyn tasolle, mutta petraa selvästi Outlandista. Alkuun tosin vaikutti vähän heikolta. Äitinsä luona Antarktiksella asusteleva Opus-pingviini kyllästyy elämäänsä ja palaa Bloom Countyyn. Hän törmää siellä vanhasa kaartista edelleen yhtä räjähtäneen Bill-kissan sekä keski-ikäistyneen juristin Steve Dallasin, joka onkin yllättäen luopunut Outlandin lopussa julistamastaan homoudesta ja palannut entisiin kuvioihinsa. Outlandin riesaksi muodostuneesiin äijäsohva-latteuksiin ei onneksi sentään palata (ja tylsä Milquetoast-torakka loistaa onneksi poissaolollaan), ja on sentään jotain muutoksiakin: Steve Dallas huomaa yllättäen olevansa isä ja kouluikäisen pojan yksinhuoltaja.

Auggie Dallasista tulee tähän sarjaan jonkinlainen vastine BC:n Milo Bloomille ja Binkleylle, joista jälkimmäinen ilmestyy myöhemmin muutamaan strippiin, vaikka hänen legendaarinen Pelkojen komeronsa onkin ilman mitään selityksiä siirtynyt Opuksen öiseksi riesaksi. Muutama muukin vanha BC-hahmo nähdään ohimennen. Breadhed myös kierrättää sumeilematta joitakin vanhoja ideoitaan, eikä välttämättä saa niihin mitään uutta ja tuoretta.

Breathed käyttää paikka paikoin sumeilematta hyväkseen digitaalisen kuvankäsittelyn tarjoamia väritysmahdollisuuksia ja Opus onkin visuaalisesti entistä näyttävämpi. Poliittinen räväkkyys tekee aika ajoin paluutaan, siinä määrin että Breathed joutui muutaman kerran tarjoamaan lehdille vaihtoehtoksi vanhaa strippiä, mikäli nämä eivät halunneet julkaista sunnuntaisivuillaan mitään, missä irvailtiin amerikkalaisten muslimikammolle.

Yhtä asiaa jäin miettimään. Bloom County sai alkunsa Ronald Reaganin presidenttikauden alkaessa, Outland puolestaan George Bush vanhemman hallitessa. Opus oli taas George Bush tyhmemmän ajan tuote. Jos Yhdysvaltain presidentiksi olisi valittu republikaanien Mitt Romney, olisiko Opus-pingviinin saaga saanut neljännen kautensa? Vastausta tähän kutkuttavaan kysymykseen joudumme odottamaan ainakin neljä vuotta.

Tityy

·

Olen päätynyt kirjallisuuden suomentajaksi ns. kadulta, harrastusten ja kirjoittamisen kautta. Kielen ja kirjallisuuden sijaan opiskelin aikoinani ensin fysiikkaa ja sittemmin filosofiaa ja kulttuuriantropologiaa. Siinä(kin) mielessä on erittäin valaisevaa päästä toisinaan kuulemaan kieleen ja kielen käyttöön liittyviä luentoja. Kääntäjäliitto järjesti juuri tällaisen tilaisuuden, joten olen viimeiset kaksi päivää istunut kollegojen keralla luentosalissa kuuntelemassa esityksiä käännös- ja kielitieteestä.

Opimme muun muassa, ettei monen halveksima lemmikinomistajien tapa puhua koirastaan tai kissastaan hänenä ole suinkaan mikään uusi muoti-ilmiö. Itse asiassa kaikissa suomen murteissa se– ja hän-pronominien käyttö on ollut huomattavan vaihtelevaa ja rikasta: joitakin kotieläimiä ja arvostettuja riistaeläimiä on hänitelty hyvinkin paljon, lause- ja asiayhteydestä riippuen. Vasta 1800-luvun lopun kirjakielen kehittäjät laativat keinotekoisen rajauksen, jonka mukaan hän tarkoittaa ihmistä ja se kaikkia muita. Suomen lähintä sukukieltä meänkieltä normitetaan vasta nyt, ja siellä on säilytetty suomen puolellakin aikaisemmin hyväksytty joustava pronominien käyttö. Kirjakielessähän asian suhteen jouduttiin tekemään myönnytys ja ottamaan kömpelö tämä käyttöön vaihtoehtoisena persoonapronominina:

Matti kertoi Liisalle, että hän arvostaa tämän työpanosta.

Voi kyllä olla, että käytän jatkossakin ainakin käännöksissä tämää enkä sitä. Omassa tekstissä on jossain määrin helpompaa käyttää laajempaa kielen keinojen valikoimaa – silloin kun keino sattuu sopimaan asiayhteyteen.

Sitä paitsi kirjakieli on juurtunut minuun syvälle, ei ihan (toimittaja-)äidinmaidosta asti mutta melkein. Tekstissä tämä tulee jotakuinkin yhtä luontevasti kuin ”alkuperäinen” se puheessa.

Laura Visapää kertoi meille verbimuodosta, jota hän on ryhtynyt kutsumaan ”itsenäiseksi A-infinitiiviksi”. Vaikuttaa siltä, että tämä kohtuullisen yleinen ilmaisutapa on jäänyt kielentutkijoilta täysin huomaamatta. Yleensä sitä pidetään jonkinlaisena vajaana muotona eikä itsenäisenä kielellisenä ilmaisutapana, jota on käytetty sekä korkeakirjallisessa tekstissä

Kohdata Pariisissa vuosien jälkeen tuttu kaunotar!

että löysässä arkijutustelussa:

Se terassi olis ollu tosi kiva. Kesällä sinne olis voinu kantaa kaiuttimet ja kuunnella musaa kovaa. Olis sellainen rento meininki. Grillata vaikka makkaraa, ottaa relaa ja napata drinksua.*

Itsenäiseen infinitiiviin sisältyy usein vahva tunneaffekti – joko positiivinen, kuten edellä, tai paheksuva: Pomppia nyt joulupöydästä kesken kaiken puhumaan puhelimessa!** Tällainen latautuneisuus tekee siitä vähän hankalan käytettävän. Lisähankaluuksia aiheuttaa, että jokaisen modernin tekstinkäsittelyohjelman oikoluku herjaa itsenäiseen infinitiiviin perustuvista virkkeistä: ”Virkkeestä näyttää puuttuvan pääverbi.” Mutta Visapää onnistui vakuuttamaan meidät siitä, että tämä kummajainen on itsenäinen, mielekäs ilmaisutapa kohtaamastaan hyljeksynnästä ja epäluulosta huolimatta. Kielimuoto ei myöskään ole pelkästään suomen ominaisuus: Visapää aloitti esityksensä pätkällä Wim Wendersin klassikkoelokuvasta Berliinin taivaan alla, jossa kaksi enkelia mietti millaista heidän elämänsä olisi, jos he olisivat tavallisia kuolevaisia. Molemmat puhuivat pitkät pätkät itsenäisillä infinitiiveillä sekä saksankielellä että englanninkielisessä tekstityksessä.***

Emeritaprofessori Auli Hakulisen keskusteluanalyysitutkimukseen liittyviä esitelmiä olen päässyt kuulemaan ennenkin, mutta kuulen mielelläni lisääkin. Auli on loistava luennoija ja aihe on äärimmäisen kiinnostava. Tavallinen löysä arkipuhe – jutustelu, puhelinkeskustelu, lääkärikäynti tai kaupan kanssalla asiointi – osoittautuu tallennettuna melkoisen monia lainaisuuksia, mutkikkaita rakenteita ja kaikkien osapuolten luonnostaan tuntemia lainalaisuuksia noudattavaksi kulttuurin aarreaitaksi. Ajatellaanpa vaikka (näennäisen) yksinkertaista kysymystä tyyliin:

Lukeeks Kalle [kirjoja]?

On eroa siinä, alkaako vastaus sanalla Lukee vai Joo. Jälkimmäinen oikeastaan vaatii, että asiasta on keskusteltu jo aikaisemmin (tai asiassa on lisäpuimisen arvoista).

Iso osa (käännettävästäkin) kirjallisuudesta on keskustelua, joten tällaiset huomiot ovat oleellisen tärkeitä.

Puhetta oli myös siitä, että ensikuulemalla hyvinkin yksitavuiset ja karut keskustelut vaikkapa kioskimyyjän kanssa saattavat sisältää melkoisen määrän paitsi informaatiota, myös näkymättömiä kohteliaisuussääntöjä, vaikka juuri tällaista dialogia käytetäänkin usein esimerkkinä tapakulttuurin rapistumisesta. Jäin pohtimaan asiaa, ja ainakin joitakin salissa istuneita kollegoita tuntui huvittavan (vähintäänkin puolivakavasti) heittämäni teoria talitintti-ilmiöstä: Etenkin kaupungeissa melutaso on liikenteen, ilmastoinnin ja taustamusiikin takia kohonnut niin paljon, että ilmaisua on ollut ymmärrettävyyden vuoksi pakko tiivistää. Anteeksi ja kiitos hukkuvat hälyyn pahemmin kuin Oho ja tos, ja nekin voidaan korvata tietynlaisella katseella ja nyökkäyksellä. Kyse ei ole epäkohteliaisuudesta, vaan ilmaisun tiivistymisestä.

Teoriaa vastaan tietysti puhuu, ettei samanlaista ilmiötä ole selvästikään tapahtunut esimerkiksi Yhdysvalloissa tai Ranskassa. Mutta ainakin toistaiseksi ajatus jaksaa minua huvittaa.

___

* Molemmat esimerkit ovat muistinvaraisia mukaelmia Visapään esimerkeistä. Ensimmäinen on alkuaan peräisin Milan Kunderan kirjan suomennoksesta ja jälkimmäinen keskustelututkimuksen tallenteesta.
** Tämä taas on kahden koulutuspäivän jälkeen pidetyissä (erään toisen kulttuurijärjestön) pikkujouluissa pöytäseurueemme kollegalle lohkaisema muka-paheksunta.
*** Berliinin taivaan alla on yksi kaikkien aikojen kauneimmista elokuvista. Hitto, pitäisi katsoa taas kerran.

 

Pieni aukko sivistyksessä

· 4 kommenttia ·

Mietin ennen esitystä, olenko koskaan nähnyt Viulunsoittajaa katolla. Se kyllä meni samaisessa Helsingin Kaupunginteatterissa niihin aikoihin 1960-luvun lopulla, kun äiti alkoi kuljettaa meitä lapsia teatterissa, mutta näytelmän tarina ei esityksen jälkeenkään tuntunut tutulta. Laulut kyllä, tietysti, ainakin ne kaksi: ”Rikas mies jos oisin” ja ”Nousee päivä, laskee päivä”, mutta niitä kuuli radiosta jatkuvalla syötöllä vielä seuraavallakin vuosikymmenellä.

Ehkä äiti arveli, että tarinan pohjavireenä itäneet Ukrainan juutalaisvainot tsaarinvallan viime vuosina ovat liian pelottava aihe lapsille? Uhan tuntu koko näytelmän takana, ja sen avoin – toiveikas mutta suurten tragedian mahdollisuuden sisältävä – loppu toisaalta kantoivat tarinaa ”perinne vastaan nykyaika” -avioliittosuunnitelmien pinnan alla, joka ei juurikaan hyödynnä yhteisön sisäisten jännitteiden mahdollisuuksia, esimerkiksi siinä kun yksi rakastunut kosija jääkin rannalle nuorikon kieltäytyessä isän järjestämästä liitosta. Anatevkan kylän juutalaisyhteisö halutaan esittää kaikin voimin yhtenäisenä ulkoisen, toisen uhan edessä.

Vaikka Viulunsoittaja katolla syntyi kuusikymmenluvun alussa, se on kuitenkin monessa(kin) suhteessa vanhan ajan konservatiivinen laulunäytelmä, ja toimii juuri sellaisena. Oli hauskaa nähdä teatterissa jotakin samanhenkistä mitä oli katsellut (samassa) teatterissa neljäkymmentä vuotta sitten. Musiikki ei tullut nauhalta eikä kovalevyltä, vaan lavan alla oli oikea orkesteri soittamassa. Näyttelijöillä oli poski- ja otsamikrofoneja, mutta äänenvoimakkuus ei hyppinyt silmille eikä korville. Valaistuksella pelattiin varsin hillitysti. Tanssi- ja yhteislaulukohtauksissa lavalla heilui porukkaa kuin pipoa. Chagall-henkinen lavastus – ja kuin Chagallin taulusta karanneeksi meikattu, lavalla tapahtumia kommentoiva viulunsoittaja – olivat ehkä ainoa myönnytys seiskötlukuiselle modernimmalle teatterille.

Tanssiesitykset olivat vähän kömpelöitä, eikä (muuten) huolellinen ylöspano pystynyt peittelemään tarinan kömpelyyksiä (kyynisen aikuisen silmissä), mutta silti kyseessä oli vallan viihdyttävä pläjäys. Esko Roine veti vallan hyvin maitomies-Tevjen roolin, jonka ympärillä koko juttu pyörii. Hänen ja Golde-vaimoa esittävän Riitta Havukaisen duetto rakkaudesta parinkymmenen vuoden (järjestetyn) avioliiton jälkeen kostutti silmää. (Mutta minä nyt satun olemaan herkkä tällaisille.)

Kannatti paikata tämäkin sivistyksen aukko. Tällaisia näytelmiä tarvitaan. Tällaisiakin näytelmiä tarvitaan, yhä.

Matkapäiväkirja: N’awlins

· 4 kommenttia ·

Matka on edennyt yhteen maailman järjettömimmistä paikoista rakennettuun kaupunkiin. Kyseessä on tietenkin New Orleans Mississippin suistossa, keskellä soita ja patovalleja, jotka yrittävät suojata suurelta osin vedenpinnan tason alapuolella sijaitsevaa kaupunkia.

Jo matka kaupunkiin on vaikuttava. Moottoritietä ympäröivät bayout, suot, järvet ja lammet, maailma jonka asukit, edelleen puolittain ranskankieliset cajunit, ovat tuttuja ainakin zydeco-musiikin kautta.

Itse moottoritiekin kulkeebayoun päällä. Välillä alla on soista maata, välillä soista järveä.

New Orleans (eli N’awlins, kuten paikalliset nimen tavaavat) on Yhdysvaltain virallinen bailukaupunki. Siinä missä Nashvillen Broadway ja Memphisin Beale Street tuntuivat ympärivuotisilta ja -vuorokautisilta rokkifestareilta, New Orleansin ranskalaiskaupunginosan (French Quarter) Bourbon Street ympäristöineen on Broadway ja Beale yhdessä potenssiin… jotakin. Etelän herkkuja ja moninaisia rytmejä tarjoavia soittoruokaloita täydentävät vielä stripparipaikat ja muu vähän enemmän seedy meininki.

Tämä ei tietenkään tarkoita, etteivätkö häät parvekkeella vastapäätä stripparipaikkaa, kännisen yleisön huudellessa kadulta, voisi olla ikimuistoisen romanttinen kokemus.

Neworleansilainen keittiö on syystä kuuluisa. Alligaattorimakkaraa, jambalayaa, gumboa, paistettuja vihreitä tomaatteja, kilpikonnakeittoa,… herkkuja on siellä monenlaista, eikä ylipainoisenkaan matkailijan vatsa vedä vuorokaudessa edes murto-osaa siitä mitä olisi tarjolla.

Bailukatujen ulkopuolella French Quarter on suorastaan idyllisen rauhallisia katuja ja maalauksellisia taloja parvekkeineen.

Ranskalaiskaupungin pohjoispuolella piti tietenkin käydä kunnioittamassa paikkaa, jossa länsimainen musiikki – sellaisena kuin sen nykyään tunnemme – sai alkunsa.

Nykyään Louis Armstrongin puistossa sijaitseva Congo Square oli paikka, johon orjilla oli sunnuntaisin lupa kokoontua viettämään aikaa keskenään, soittamaan, laulamaan ja tanssimaan: täällä rumpujakaan ei ollut orjilta kielletty, kuten muualla etelävaltioissa. Nämä afrikkalaiseen musiikkiperinteeseen ja osin länsimaisiin soittimiin pohjaavat bilejammailut muodostivat pohjan sille mistä myöhemmin tuli dixielandia, jazzia, bluesia, zydecoa, rockia, soulia, hiphoppia,…

Orjilla oli ennen Ranskalle kuuluneessa Louisianassa muutenkin hivenen paremmat olot kuin muualla Yhdysvalloissa. Orjaperheitä ei saanut myydä erikseen, orjilla oli oikeus omistaa (vähän) maata ja niin edelleen.

Etelän talous perustui täysin orjuuteen, joten ei ihme että sisällissodan aiheuttama orjuuden lakkauttaminen oli taloudellinen katastrofi. Vanhojen aikojen loistosta oli tilaisuus nähdä vilahdus Oak Alley -nimellä nykyään tunnetussa plantaasimuseossa.

Komea kartano Mississippin patovallien kupeessa syntyi 1830-luvulla ja kukoisti hetken sokeriruo’on viljelyllä. Orjuuden päättyminen ja talonväen kykenemättömyys sopeuttaa elämäntapaansa uuteen, niukempaan aikaan vei konkurssiin.

Huolellinen restaurointi ja kaluston keräily ympäri etelää antavat jonkinlaista kuvaa, millaista Oak Alleyssa on ehkä ollut sen lyhyeksi jääneinä loiston päivinä.

Orjilla oli tietenkin aika paljon niukempaa. Heidän asuntoloidensa jäljennöksiä ollaan parhaillaan rakentamassa plantaasin alueelle.

Elävää musiikkia kuullakseen ei New Orleansissa tarvitse kuin kävellä kadulla. Aina jossakin on joku bändi lauteilla. Olisi tietysti ollut kiva nähdä joku kaupungin suurista pojista – Neville Brothers, Dr. John, Sonny Landreth,… – livenä kotikulmillaan, mutta kaikkea ei voi saada. Eilen illalla pääsimme sentään näkemään Howlin’ Wolf -klubilla kiinnostavaa ryhmää nimeltä Beats Antique.

Lavalla Zoe Jakesin tanssi, puvut ja naamiot tietenkin kiinnittävät eniten huomiota, mutta kyllä musiikissakin on seurattavaa etenkin tällaiselle vanhalle Transglobal Underground -fanille: samoilla vesillä soudellaan.

New Orleans on paikkana jotakin sellaista kuin kuvittelinkin: kaoottinen, hurmaava, pelottava, vähän rähjäinen ja samalla loistelias sekoitus kaikkea mahdollista: todellinen, aito ja ajan patinoima monumentti monikulttuurisuudelle. Onkin aivan sopivaa, että kaupungissa todella on monumentti siirtolaisille.

Mutta nyt on pakko mennä nukkumaan. Matka jatkuu aamulla kohti itää ja Floridaa.