Mietin ennen esitystä, olenko koskaan nähnyt Viulunsoittajaa katolla. Se kyllä meni samaisessa Helsingin Kaupunginteatterissa niihin aikoihin 1960-luvun lopulla, kun äiti alkoi kuljettaa meitä lapsia teatterissa, mutta näytelmän tarina ei esityksen jälkeenkään tuntunut tutulta. Laulut kyllä, tietysti, ainakin ne kaksi: ”Rikas mies jos oisin” ja ”Nousee päivä, laskee päivä”, mutta niitä kuuli radiosta jatkuvalla syötöllä vielä seuraavallakin vuosikymmenellä.

Ehkä äiti arveli, että tarinan pohjavireenä itäneet Ukrainan juutalaisvainot tsaarinvallan viime vuosina ovat liian pelottava aihe lapsille? Uhan tuntu koko näytelmän takana, ja sen avoin – toiveikas mutta suurten tragedian mahdollisuuden sisältävä – loppu toisaalta kantoivat tarinaa ”perinne vastaan nykyaika” -avioliittosuunnitelmien pinnan alla, joka ei juurikaan hyödynnä yhteisön sisäisten jännitteiden mahdollisuuksia, esimerkiksi siinä kun yksi rakastunut kosija jääkin rannalle nuorikon kieltäytyessä isän järjestämästä liitosta. Anatevkan kylän juutalaisyhteisö halutaan esittää kaikin voimin yhtenäisenä ulkoisen, toisen uhan edessä.

Vaikka Viulunsoittaja katolla syntyi kuusikymmenluvun alussa, se on kuitenkin monessa(kin) suhteessa vanhan ajan konservatiivinen laulunäytelmä, ja toimii juuri sellaisena. Oli hauskaa nähdä teatterissa jotakin samanhenkistä mitä oli katsellut (samassa) teatterissa neljäkymmentä vuotta sitten. Musiikki ei tullut nauhalta eikä kovalevyltä, vaan lavan alla oli oikea orkesteri soittamassa. Näyttelijöillä oli poski- ja otsamikrofoneja, mutta äänenvoimakkuus ei hyppinyt silmille eikä korville. Valaistuksella pelattiin varsin hillitysti. Tanssi- ja yhteislaulukohtauksissa lavalla heilui porukkaa kuin pipoa. Chagall-henkinen lavastus – ja kuin Chagallin taulusta karanneeksi meikattu, lavalla tapahtumia kommentoiva viulunsoittaja – olivat ehkä ainoa myönnytys seiskötlukuiselle modernimmalle teatterille.

Tanssiesitykset olivat vähän kömpelöitä, eikä (muuten) huolellinen ylöspano pystynyt peittelemään tarinan kömpelyyksiä (kyynisen aikuisen silmissä), mutta silti kyseessä oli vallan viihdyttävä pläjäys. Esko Roine veti vallan hyvin maitomies-Tevjen roolin, jonka ympärillä koko juttu pyörii. Hänen ja Golde-vaimoa esittävän Riitta Havukaisen duetto rakkaudesta parinkymmenen vuoden (järjestetyn) avioliiton jälkeen kostutti silmää. (Mutta minä nyt satun olemaan herkkä tällaisille.)

Kannatti paikata tämäkin sivistyksen aukko. Tällaisia näytelmiä tarvitaan. Tällaisiakin näytelmiä tarvitaan, yhä.

• Tweet
• Pin It