Menimme katsomaan Jacques Audiardin ohjaamaa elokuvaa Luihin ja ytimiin (2012) oikeastaan kahdesta syystä. Toinen oli ranskanopettajamme suositus: paitsi että ranskankielisen puheen kuunteleminen kehittää kielitaitoa (silloinkin kun asiasisällön lukee tekstityksestä), elokuva oli myös hänen mielestään erinomainen. Toinen syy oli, että elokuva tapahtuu Antibesissa, jossa isäni asui viimeiset vuotensa ja jossa mekin kävimme useita kertoja.
(Ja ei: olimme kyllä tietoisia siitä, ettei tämä elokuva perustu Ralf Königin mainioon sarjakuvaromaaniin. 😎 )
Elokuva kerii henkilöhahmojaan auki kiireettömästi ja särmikkäästi. On Belgiasta saapunut, pienen poikansa kanssa entistä elämäänsä pakeneva Alain eli Ali (Matthias Schoenarts), joka saa töitä ensin yökerhon portsarina ja sitten yövartijana. Alkuun sympaattisesta rassukasta kuoriutuu ensin väkivaltainen, itsekeskeinen mulkku – joka tekee hyvää tiliä moraalisesti kyseenalaisen sivutyön lisäksi vedonlyöntitappeluiden nyrkkisankarina – ja sitten… jotakin muuta. On Alin kapakkatappelun keskeltä pelastama Marineland-merieläintarhan miekkavalaskouluttaja Stéphanie (Marion Cotillard), joka vaikuttaa ensin itsekeskeiseltä, vain omaa kauneuttaan rakastavalta mulkulta, sitten – traagisen työpaikkaonnettomuuden jälkeen – omaan surkeuteensa käpertyneeltä, apua tarvitsevalta lähimmäiseltä, sitten… joltakin muulta. Kaksikko kohtaa toisensa uudelleen ja auttaa toisiaan selviämään, eikä aina ihan sellaisilla tavoilla joita odottaisi.
Kuulostaako imelältä? Niin minustakin. Itse elokuva onnistuu välttämään imelyyden varsin tehokkaasti. Se on (monessakin mielessä) selviämistarina, traaginen tarina, elämänhalua ja optimismia hehkuva tarina, mutta imelä se ei ole. Ali ja Stéphanie ovat molemmat ihmisiä, joita katsojakin saattaa elokuvan mittaan oppia ymmärtämään vähän paremmin, ja joiden luonteiden yhtäläisyydet ja erot onnistuvat tukemaan heitä toisiaan, mutta enpä voi sanoa että haluaisin kummankaan kaltaisia kaveripiiriini. Silti heidän tarinansa koskettivat, ja Stéphanien uusi tapaaminen miekkavalashoidokkinsa kanssa sai palan kurkkuun.
Alkuun miltei juonettomalta tuntunut elokuva toimi lopulta komeasti. Se toimi myös visuaalisesti: huonosti näyttelijöitä tuntevana olin koko elokuvan ajan ihan varma, että Marion Cotillard on oikeasti jalkansa menettänyt näyttelijä, ja mietin miten alun kohtaukset (jossa hänellä näytti olevan ihan normaalit jalat) oli toteutettu. Cotillardin tietoja tarkastellessa sitten selvisi, että hänellä on kiistattomasti kaksi tervettä jalkaa, joten elokuvan kaikki ne kohtaukset, joissa hänen jalkansa päättyivät polviin tai hän käveli Kaisa Leka -tyylisillä hiilikuituproteeseilla, olivat trikkikuvauksia. Melkoinen suoritus, ottaen huomioon että Stéphanien jalatonta kehoa ja ihoa näytettiin elokuvan mittaan varsin paljon, ja erinäisiä kertoja myös jotakuinkin alastomana.
(Jos elokuvan menisi katsomaan uudelleen, saattaisi huomio kiinnittyä turhankin paljon sen tutkiskeluun, miten kukin kohtaus oli toteutettu. Jos trikit oli tehty CGI:llä, olipahan harvinaisen tyylikästä CGI:n käyttöä. IMDb:n keskusteluissa tosin jotkut veikkailivat, että Cotillard, kovan luokan metodinäyttelijänä, oli tietenkin leikkauttanut jalkansa pois tätä elokuvaa varten ja kasvattanut ne uudestaan Yön ritarin paluuseen…)
Antibesin maisemien takia tätä elokuvaa ei kyllä olisi kannattanut mennä katsomaan. Niitä näytettiin suhteellisen vähän, vaikka liikkuvasta autosta kuvattu hiekkaranta ja rantatie olivatkin kovin tuttuja. Marinelandissa on tullut itsekin käytyä, ja kun vilkaisimme kahdentoista ja puolen vuoden takaisen häämatkan kuvia, olemme näköjään olleet ihan saman show-altaan ääressä katsomassa luultavasti ihan samoja miekkavalaita jotka näyttelivät tässä elokuvassa. Tarinana, elokuvana, Luihin ja ytimiin on kyllä erittäin suositeltava. Kannattaa valita paikat vähän taaemmilta riveiltä, tämä elokuva ei oikein hyödy siitä että katsoja joutuu kääntelemään päätään nähdäkseen koko valkokankaan.
