Tekijä: jPekka

Reikiä seinällä

·

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Siirtymävaihe

·

Viime yönä lähetin sähköpostia kustantajalle. Yöllä siksi, että tulin vähän ennen nukkumaanmenoa käynnistäneeksi koneoikolukuohjelman muistamatta siinä vaiheessa, että hommaan menee aina erinäisiä tunteja. Etenkin kun kyse on kirjasta, jossa on runsaasti vieraskielisiä nimiä, jokunen keksitty sana ja pitkiä espanjan- ja ranskankielisiä sitaatteja (niiden suomennosten ohella).

Koneoikoluku on viimeinen korjauskierros. Joten sen jälkeen teksti lähtee kustannustoimittajalle, joka huomaa (onneksi) paljon virheitä ja kökköyksiä, jotka minä ja kone olemme missanneet.

Koneoikoluku on viimeinen kierros sikälikin, että käänsin tämän kirjan (ensi kertaa) Scrivener-kirjoitusohjelmaa käyttäen, eikä siinä (ainakaan vielä) ole suomenkielistä oikolukua. Niinpä koko käännös pitää tehdä, editoida ja ihmisoikolukea Scrivenerissä mahdollisimman valmiiksi, kääntää sitten rtf-muotoon ja koneoikolukea tästä syntynyt iso tiedosto toisessa ohjelmassa, minun tapauksessani Wordissa. Tavallaan hieman hankalaa, mutta Scrivener on muuten tuntunut suhteellisen mukavalta työkalulta, joten pienen viimeisen vaiheen lisäoperaation antaa anteeksi.

Käännösprojektiin meni enemmän aikaa kuin olin kuvitellutkaan. Kirja sinänsä (Peter Culshaw’n kirjoittama elämäkerta Clandestino – In Search of Manu Chao) on vallan mainio,* mutta reilussa kolmessasadassa sivussa oli sitten lopulta ehkä enemmän tekstiä kuin etukäteen arvioin, ja kesällä työnteko tapaa olla rikkonaisempaa kuin muina vuodenaikoina. Tulee matkailtua, tulee istuttua pihalla lueskelemassa tai grillaamassa, tulee tapailtua ystäviä, tuttavia ja vieraampiakin. Onneksi käännöshankkeella ei ollut suunnatonta kiirettä: Into julkaisee kirjan vasta ensi keväänä.

Syksyn mittaan käännös tulee minulle takaisin toivon mukaan perusteellisesti luettuna ja punakynättynä. Viimeinen korjauskierros tapahtuu vasta siinä vaiheessa kun kirja on lähdössä painoon, taittajan oikovedoksista. (Siinä vaiheessa olisi kyllä hyvä ettei tekstissä ole enää juurikaan huomautettavaa.)

On aika palata työstämään sitä omaa romaania, jonka tekemiseen minulle täksi vuodeksi apuraha on myönnetty. Kevät meni aika pitkälti pohjatöissä ja lähdemateriaalin parissa, eikä se sarka ole vieläkään loppuun kynnetty, kaikkea muuta. Luettavaa ja mietittävää on paljon. Pikku hiljaa pitäisi kuitenkin ryhtyä siihen varsinaiseen kirjoitustyöhönkin. Hunan on sovittu ilmestymään vasta vuoden 2016 alussa, eli aikaa ei ole enää edes puoltatoista vuotta. Ja mikäli apurahojen jumalattaret eivät ole loppuvuodesta yhtä lempeitä kuin viime vuoden lopulla, joudun käyttämään ison osan ensi vuotta käännöstöihin. Niistä maksetaan huomattavan paljon parempia palkkioita kuin omista romaaneista, vaikka eivät niidenkään palkkiot työmäärään nähden kaksisia ole.

Itse asiassa äsken kävi niin, että jo hyvän tovin (käännöstöiden lomassa) mielessä pyörittelemäni alkukohtauksen idea pyöri mielessä niin selkeänä, että kirjoitin sen muistiin. Tulin siis puolivahingossa aloittaneeksi romaanin kirjoitustyön jo ennen kuin olin aikonutkaan. Tämä on hyvä merkki, vaikka on toki selvää, ettei teksti tuosta parista sivusta etene lähiviikkoina kovinkaan vauhdikkaasti. Mutta edennee kuitenkin.

Matkan ensimmäinen askel on nyt otettu.

___
* Siksihän minä sitä alun alkaenkin kustantajalle ehdotin. Tämä Manu Chaon mainio elämäkerta on tosiaan niitä vähän harvinaisempia hankkeita, jonka kohdalla suomentajan ehdotus otettiin innostuneena vastaan kustantamon päässä. Kirjan suomalaisen laitoksen nimi on vielä auki, minun ehdotukseni on ollut Clandestino – Manu Chaon jäljillä.

2 iltaa, 2 konserttia, 2 kaupunkia

·

New Orleans, New York. Katrina ja Sandy. Kiinnostavaa kyllä, kahden peräkkäisen illan konsertit liittyivät kahteen myrskyvaurioita – pahempia tai lievempiä – viime vuosina kärsineeseen yhdysvaltalaiskaupunkiin.

Huvilateltta Goes Tremé oli jossakin mielessä ihan osuva otsikko sunnuntai-illan kattaukselle: musiikki oli louisianalaista, saman tyylistä mitä mainiossa Tremé-televisiosarjassa kuultiin, mutta toisaalta lavalla ei nähty juurikaan itse sarjassa esiintynyttä väkeä. Mutta toisaalta: parin vuoden takaisen reissun puolentoista vuorokauden New Orleans -kokemuksen jäljiltä voisi kyllä väittää, että juuri tämänoloista musiikkia voisi hyvinkin päästä kuulemaan, kun vaeltaisi muutaman korttelin verran Bourbon Streetiä kaupungin ranskalaiskorttelissa ja poikkeasti kapakkaan tai pariin.

(Huvilateltassa tosin oli aika paljon vähemmän kännikkäitä.)

Cedric Watsonin ja Dirk Powellin viisihenkinen yhtye antoi ensin tunnin kattauksen juurevaa cajunia ja zydecoa. Tekijämiesten käsissä Louisianan maaseudun enimmäkseen (alunperin) ranskankielisen kreoliväestön perinnetanssimusa kulki komeasti. Haitarit ja viulut vinkuivat, ja teinihiphopparin näköinen nuori neiti (jonka nimeä en pikagooglauksella onnistunut löytämään) rapsutteli pyykkilaudasta napakkaa komppia. Tuli mieleen paljon, paljon mukavia muistoja Queen Idan 1980-luvun Tavastian-keikoilta, jotka olivat minulle ja monelle muulle peruskurssi tällaiseen meininkiin.

Siinä missä Cedric Watson nähdiin Tremén ykköskaudella, Huvila-illan toisen yhtyeen laulajaa John Bouttéa kuultiin kaikkina kausina sarjan tunnussävelmän laulajana. Tällä kertaa Bouttélla oli mukanaan klarinetistin, kontrabasistin ja kitaristin trio. Musiikki nojasi New Orleansin perinteen jazzimpaan laitaan – sovitusten puolesta. Sävellysmateriaali oli enimmäkseen tuoreempaa. Mukana oli bluesia, Annie Lennoxia, soulia ja kertakaikkisen komea versio Leonard Cohenin ”Hallelujahista” – tosin pikemminkin Jeff Buckleyn coverversion hengessä.

Säestävä trio oli erinomainen ja taivutteli laulun kuin laulun mukavasti nykivään neworleansilaisrytmiikkaan, mutta Boutté vei kyllä laulajana koko show’n. Hänellä on vanhan polven soulmiehen ote, asenne ja hyvin samcookemainen ääni, joka toimi erinomaisesti tässä musiikissa ja tässä kontekstissa.

Keikan lopuksi Watsonin ja Powellin bändi palasi lavalle ja molemmat ryhmät vetivät kimpassa Tremén tunnusmelodian. Hieno ilta, mutta olisin kyllä kaivannut mukaan enemmän sellaista vähän uudempaa ja funkympaa New Orleans -meinikiä. Sellaista mitä vaikkapa Neville Brothers tai Dr. John ovat viime vuosina tehneet. Se oli kuitenkin televisiosarjankin oleellista pohjavirettä.

* * *

Maanantai-illaksi sali vaihtui Huvilateltasta Musiikkitalon suureen saliin, ja selkänojattomilla vaneripenkeillä monta iltaa kärsinyt kroppa nautti hyvin muotoilluista, pehmustetuista istuimista. Tällä kertaa salin ylikaikuisa akustiikkakaan ei häirinnyt: istumapaikka oli lähempänä lavaa kuin viimekesäisellä Patti Smithin keikalla, ja toisaalta tämän illan musiikki sopi paremmin salin ominaisuuksiin.

Laurie Anderson tuli nähtyä Huvilateltassa vuonna 2009, silloin Serth Calhounin ja Lou Reedin säestämänä. Nyt hänen, eh, bändinään oli Kronos-kvartetti, jonka tulin nähneeksi Espoon April Jazzissa joskus 1990-luvulla. Andersonin ja (tämän illan yleisön joukosta bongatun) Kimmo Pohjoisen kanssa tekemiensä projektien ohella (hah!) Kronos tunnetaan ennakkoluulottomana jousikvartettina, joka on aukaissut klasaripuolen(kin) yleisön korvia monelle musiikkityylille, ilmaisutavalle ja säveltäjälle, joista kuulijat eivät ole koskaan voineet kuvitellakaan tykkäävänsä.

Laurie Andersonin Landfall on monessakin mielessä hyvin laurieandersonmainen teos. Siinä yhdityy visuaalinen puoli, kiinnostus kieleen ja kirjoitusjärjestelmiin, maalailevat äänimaisemat, puhelaulu, muokattu ääni, syntetisoijat, sähköviulu ja elektroniset rytmit. Tällä kertaa lisäaineksena oli siis jousikvartetti.

Landfallin tarina alkaa ja päättyy Sandy-myrskyyn New Yorkissa, mutta välillä se poikkeilee suuntaan jos toiseenkin. Veden, tuulen ja tulvivien kellareiden lisäksi puolentoista tunnin aikana ehditään pohdiskella muun muassa sukupuuuttoon kuolleiden eläinlajien määrää – lähestulkoon esitelmän verran. Musiikki vaihtelee hitaasta leijumisesta kulmikkaaseen biittiin. Kronoksen nelikko pääsee ottamaan soittimistaan irti melkoisen valikoiman soundeja, säveliä ja hälyääniä, joita Anderson itse täydensi sähköviululla ja syntetisoijalla. Joissakin kohdissa teos tuntui etenevän kovin hitaasti, mutta kyllä kokonaisuus toimi. Useampia kuuntelukertoja se kyllä vaatisi. Tämä yksi kerta jätti mieleen paljon tarkempaa perehtymistä vaativia asioita.

”Minä olin siellä”

· 2 kommenttia ·

En voi väittää olevani kovin hyvin perillä Kalervo Palsan elämänvaiheista. Hänen taiteestaan on vahva mielikuva: niitä maalauksia on vaikea unohtaa, jos ne on kerran nähnyt. Tai Eläkeläinen muistelee -sarjakuvakirjaa, sen puoleen. Ne ovat väkevää tavaraa, piti niistä sitten tai ei. Täynnä ahdistusta, angstia, seksuaalista turhautumista, epätoivoa, niin mustaa ja julmaa huumoria että sille on pakko nauraa silkkana itsepuolustusreaktiona vaikka ei näkisikään hommassa mitään hauskaa.

Kun Rosa Liksomin ja Kristian Smedsin näytelmä Palsa – ihmisen kuva alkaa keskiyöllä ja monologin ilmoitetaan kestävän kolme tuntia ilman väliaikaa, aihetta edes pintapuolisesikaan tunteva katsoja odottaa jotakin samanlaista kokemusta. Alkuun vaikutelma vahvistuu: yleistö päästetään ukkossateesta Kansallisteatterin isoon saliin, jonka metalliesirippuun heijastetaan kuvaa Kittilän kunnan nettisivuista: näkymätön selailija etsii sivuilta mainintaa Palsasta tai hänen työpajastaan (ja kuolinmökistään) Getsemanesta, mutta turhaan. Yhä edelleen.

Sitten tapahtuu sama kuin Smedsin parin vuoden takaisessa Mr Vertigossa: Yleisö johdatetaan näyttämön sivusta itse lavalle, jonne muodostuu pyöreä katsomo, keskellään teatterilavan pyörivä osa liikkeessä, sen keskellä koroke jossa ovat muusikko Timo Kämäräinen ja tavoittamaton nainen Aina Bergroth. Korokkeen ympärillä ja sivussa pyörii ikuista kehäänsä Kristian Smeds, joka esittää – tai on esittävinään – itseään Kalervo Palsaa. Seinälle heijastuvat natsilipun päälle Janten lait.

Ei, pian selviää ettei näytelmä sittenkään kerro siitä kuinka ahdasmielinen yhteisö tukahduttaa poikkeusyksilön. Angsti ja ahdistus muuttuvat nopeasti Smeds-mäiseksi karnevalismiksi, joka sekään ei ole, tietenkään, pohjimmiltaan erityisen hilpeää. Näytelmästä tulee lopulta enemmänkin Smedsin hätähuuto pohjoisen taiteilijoille kuin taiteilijoiden puolesta: Älkää sortuko siihen mihin palsat, lammet, mukat ja reidarit, lähtekää pois pikkukylästä, hakekaa apua ja hakekaa uudelleen, jos sitä etten ensimmäisellä kerralla saa. Hakekaa apua niin kauan kunnes saatte, älkää hakeko apua alkoholista, sillä alkoholi ei auta. Sivaripaikkakunnaltani Muhokselta – joka ainakin muistikuvissani näyttää ihan samalta kuin Kittilän kunnan keskustaajama nettisivujen kuvissa – lähtenyt ohjaaja-Smeds tuntee olevansa henkisesti samaa joukkoa kuin Palsan kaltaiset itsensätuhoajat, yhdellä erolla: hän on selvinnyt hengissä, oppinut jotakin ja jatkaa taiteen tekemistä ihan silkkaa jääräpäisyyttään. Ei ole antanut periksi. Ylitorniolaisesta Rosa Liksomista voi tieten sanoa samaa.

Kolmituntinen melkein-monologi kesti, ällistyttävää kyllä, koko mittansa, säilyi kiinnostavana ja toimivana (vaikka takalisto protestoikin kovia puupenkkejä). Ja oli siinä eräänlainen väliaikakin. Niin, ja kossuvissytarjoilu. Teos on mahdollista nähdä vielä ensi lauantaina. Jos lippuja vielä saa, kannattaa mennä näkemään.

 

Uutta musiikkia (minulle)

· 2 kommenttia ·

Olen moneen kertaan todennut, että musiikkifestivaalien paras puoli on, että siellä voi päätyä katsomaan ja kuulemaan musiikkia, josta ei ole koskaan arvannut edes kuvitella diggailevansa. Tällä menetelmällä on tullut löydettyä huikeita helmiä: Tinariwen ja Junoon Roskildessa, Vusi Mahlasela Maailma kylässässä ja viimeksi Hopeajärvi Naamoissa.

Vaikka Helsingin juhlaviikot ei olekaan festivaali tässä mielessä – se on sarjauseiden viikkojen aikana järjestettäviä konsertteja ja muita tapahtumia, joihin kuhunkin pitää ostaa oma lippu – se tarjosi minulle eilen illalla tällaisen uutuudenlumokokemuksen.

Azam Alin & Niyazin konserttiin oli tullut kauan sitten keväällä hankittua liput sellaisella kevyen huolettomalla ”iranilaista musiikkia, toi voisi olla kiinnostavaa” -pohjalla eikä artistin tekemisiä tai levyttämisiä ollut sittemminkään tullut tutkailtua. Ennen keikkaa lavalla odottelevat lyömä- ja kielisoittimet antoivat odotella jotakin kiinnostavaa, toisaalta lavalla yhtä lailla odottelevat kolme läppäriä vaikuttivat epäilyttäviltä: vaikka itsekin teen musiikkia nykyään varsin tietokoneavusteisesti ja käytän sekvensserillä rakennettuja rytmejä, en ole koskaan oikein saanut makua konserttitilanteessa sekvenssereiltä soitettuun ”puolikuolleeseen” musiikkiin.

Huoli oli kuitenkin turha. Kappaleiden perusrytmiikkaa tuli jonkin verran ”koneilta”, mutta ns. oikeat soittimet olivat yhtä kaikki pääosassa. Sekvenssitkin oli rakennettu niin huolella ja joustaviksi, että niitä soittava ja käsittelevä kosketinsoittaja Gabriel Ethier pystyi reagoimaan muiden soittoon – ja päinvastoin: setissä oli instrumentaali, jonka Ethier oli kuulemma säveltänyt samana päivänä: ”Mulla on uusi biisi, voitaiskos soittaa tää illalla?”

Niyazin musiikki on – kuten paras musiikki usein – perinteen kädenojennus globaalille modernille. Iranilaiset melodiat ja kielisoittimet paiskasivat reilusti ja tasaveroisina kättä enimmäkseen afrikkalaisille lyömäsoittimille (joita soitti loistava Habib Meftah Boushehri) sekä japanilaiselle elektroniikalle. Paketin täydensi vielä kertakaikkisen komeaääninen ja näyttävä laulaja Azam Ali. Ei ihme, ettei väkeä juuri tarvinnut houkutella tanssimaan, ja istumaan jääneetkin saivat groovea, melodiaa ja harmoniaa koko rahan edestä.

Azam Ali ei kauhean mielellään esitä välispiikkejä – niin hän sanoi pitkässä välispiikissä, jossa hän selitti meidän tietämättömien ja sivistymättömien iloksi yhtyeensä taustoja: nykyään Kanadassa toimiva viisikko koostuu yhdestä turkkilaisesta, yhdestä kanadalaisesta ja kolmesta Iranin islamilaista vallankumousta paenneesta, jotka eivät ole koskaan saaneet esiintyä kotimaassaan, vaikka heidän musiikkinsa onkin yhä edelleen väkevästi iranilaista. Tämän pienoispuheen jälkeen musiikki soljui laulusta toiseen luontevana, orgaanisena, elävänä. Tällä kertaa yhtye oli päästetty aloittamaan sen verran ajoissa, että hyvänmittaisen setin jälkeen ehdittiin kuulla vielä yksi encorekin.

Ennen Niyazia esiintyneiden Wimme Saaren ja Tapani Rinteen musiikki oli hieman tutumpaa, mutta kaksikon yhteisesityksiä en muista tätä ennen kuulleeni. Rinteen tavassa käytellä bassoklarinettia ja efektilaitteita oli vähän samaa asennetta ja idaa mitä itse olen kokeillut omien lausunta- ja laulantaesitysteni kanssa baritonikitaralla ja dobrolla. Saaren joikaus toimi erinomaisena parina näille elektroakustisille äänimaisemille.

Hmmm. Illan molemmat esitykset tarjosivat ajattelun aihetta, innoitusta ja ideoita myös omille tekemisilleni. Siinäkin suhteessa tavattoman antoisa ilta.

Susijengi

· 4 kommenttia ·

Kahdeksankymmentäluvun loppupuolella nousi Yhdysvalloista melkoinen joukko ns. alternative-yhtyeitä, joiden otteessa oli melkoisesti aineksia outlaw-kantrista, folkista ja muista perinteisemmistä musiikkityyleistä, punkhenkiseen energisyyteen yhdistettynä: Jason and the Scorchers, R.E.M., Lone Justice, Beat Farmers,… Itse kuuntelin näitä yhtyeitä vähintäänkin puolella korvalla, jonka mielestä tämä oli joka tapauksessa kiinnostavampaa musiikkia kuin sen ajan valtavirtapop, ns. sukkahousumetallista tietysti puhumattakaan. R.E.M. tuli nähtyä Provinssirockissa – tai, jos tarkkoja ollaan, puolet R.E.M:n keikasta tuli nähtyä Provinssirockissa: bändi oli meidän molempien mielestä jotakuinkin kehno, soundi oli yhtä puuroa ja sitä paitsi satoi.*

Los Lobosin päälavakeikka Roskilden festivaaleilla 1987 jäi sen sijaan mieleen vallan mainiona kokemuksena.

Seuraavana vuonna rosoisehkona sähkökitararyhmänä maineeseen noussut bändi palasi akustisille kalifornianmeksikolaisjuurilleen julkaisemalla mainion  La Pistola y El Corazón -ep:n. 1990-luvun puolella koitti sitten bändin ehkä suurin kausi: Kiko, Colossal Head ja niin edelleen. Loistavaa, omintakeista, monenlaisia aineksia oivaltavasti yhdistelevää musiikkia.

Odotukset eilisillan Huvilateltta-keikalle olivatkin kohtuullisen isot.

Alkuun hieman arvelutti: ensimmäiset kappaleet olivat vähän turhankin yksioikoista rock’n’rollia, ja tylsähköt kitarasoolot venähtivät turhanaikaisen pitkiksi. Ei kuitenkaan voi väittää etteikö homma olisi kulkenut ja toiminut. Viisikon monen kymmenen vuoden keikkarutiini kyllä kuului voimallisesti rullaavassa yhteissoitossa. Pian tunnelma kallistui cumbian suuntaan, äänikuva rikastui ja rytmit monipuolistuvat. Lavan eteen kertyneet tanssijat pääsivät pistämään parastaan. Pikku hiljaa kovin leipääntyneeltä kummisedältä näyttänyt laulaja/kitaristi/hanuristi David Hidalgokin alkoi hymyillä, edes vähäsen. Itse olisin toivonut mukaan enemmän 1990-luvun albumien mietteliäämpiä ja sävykkäämpiä paloja: nyt siltä osastolta kuultiin oikeastaan vain hieno ”Kiko and the Lavender Moon”.

Hienoa keikkaa olisi kuullut reippaasti pidempäänkin, mutta Huvilateltan huviluvan päättyminen pakotti lopettamaan setin jo puolentoista tunnin jälkeen ”La Bambaan”. Encoreeseen ei ollut enää aikaa.

Ennen itäisen Los Angelesin susijengiä Huvilateltan lavalla kuultiin Esa Pulliaisen C-comboa soittamassa ensin kolmistaan tyylikkäitä ja sisäsiistejä kitarainstrumentaaliklassikoita (se ”Albatross”-versio oli kyllä oikeastaan aika hirveä) ja sitten Mr. Breathlessin kanssa klassista pianorock’n’rollia. Ammattitaitoista, tyylipuhdasta ja tyylikästä, mutta pääesiintyjään verrattuna melkoisen kuivakkaa ja rutiinimaista menoa.

___
* Jotakuinkin samoin kävi samoina vuosina islantilaisen Sugarcubesin kanssa, silläkin kertaa siitä huolimatta että bändi oli etukäteen tuntunut kiinnostavalta ja sen levyjäkin oli hyllyssä. Ei edes bändin laulajan Björk Gudmunsdottirin vokaaliakrobatia jaksanut sitten lopulta viehättää koko keikan mittaa.

Viimeiset ihmiset

· 3 kommenttia ·

Olette varmaankin huomanneet, että olen jo pitkään ollut kiinnostunut ihmislajien kehityksestä ja, ennen kaikkea, niistä useista ihmislajeista jotka eivät selvinneet hengissä viimeisen puolen miljoonan vuoden lukuisista ilmasto- ja muista myllerryksistä. Jäljellä on yksi ainoa, geneettisesti erittäin yhtenäinen laji. Geneettinen yhtenäisyys viittaa siihen, että tämäkin lajimme on jossakin lähiesihistorian vaiheessa koostunut hyvin pienestä joukosta – ollut sukupuuton partaalla.

Tällainen tulos antaa ymmärtää, ettei ihmistyyppinen eläin ole välttämättä kovinkaan onnistunut evoluution tuote. Samanlaista ominaisuuskirjoa – korkea älykkyys, hyvä välineistö ympäristön manipulointiin, työkaluihin turvautuminen, isot eusosiaaliset yhteisöt ja niin edelleen – ei ole juuri näkynyt muissakaan Maan eläinkunnan haaroissa, vaikka useimmat evoluution ”hyvät ideat” tuntuvat kehittyvän itsenäisesti tuolla ja täällä. Ajatellaan vaikka kalamaista pyrstöä, jollainen on sittemmin kehittynyt myös valaille, vaikkakin vaakasuoraan kalojen pystysuunnan sijaan.

Tässä suhteessa odotin aika paljon arvostetun ihmissuvun esihistorian, paleontologi Chris Stringerin vasta suomennetusta kirjasta Vain yksi jäi – Miten meistä tuli ainoa ihmislaji (Gaudeamus 2014, alkuteos julkaistu nimillä The Origin of Our Species ja Lone Survivors: How We Came to Be the Only Humans on Earth). En odottanut selkeitä tai yksiselitteisiä vastauksia esimerkiksi neandertalilaisten katoamisen syistä, koska sellaisia on kerta kaikkiaan mahdotonta löytää pari–kolmekymmentätuhatta vuotta tapahtuneen jälkeen.

Totta puhuen en myöskään odottanut näin sekavaa ja hajanaista kirjaa.

Stringer pudottelee luku toisensa jälkeen detaljeja sekä paleontologian historiasta että uusimmista tieteellisistä havainnoista ja teorioista ilman että paketista tulisi missään vaiheessa johdonmukaista ja selkeää kokonaisesitystä tieteenalan historiasta tai nykypäivästä. Käännöksellä ja sen toimittamisella on tuntunut olleen lisäksi kova kiire, sen verran kömpelön anglistista tekstiä kokenut tietokirjailija Jorma Keskitalo on käännökseensä jättänyt.

Kirjasta saa eniten irti silloin, jos jo tietää aiheesta yhtä ja toista. Tällöin on helpompi asettaa oikeaan viitekehykseen kirjan sivuilla putkahtelevat nippelitiedot ja detaljit. Silloin siitä on mahdollista myös oppia jotakin. Itse löysin yhtä ja toista uutta ja antoisaa. Jouduin myös korjaamaan aikaisempia käsityksiäni. Olen esimerkiksi spekuloinut, miltei kuvitellutkin, että eurooppalaisten vaalea iho ja hiukset saattaisivat olla perintöä neandertalilaiselta osalta esivanhemmistoamme. Stringer kuitenkin kertoo, että neduilla oli tässä suhteessa erilainen geeniversio kuin meillä, joten jos heikäläisillä on asian kanssa tekemistä, kyse on luultavasti siitä että vaaleatukkamutaatio on päässyt Homo sapiens -yhteisöissä muotiin ja arvostukseen siksi että naapurin nedutkin ovat olleet blondeja.

Muoti ja kulttuurivaikutteet tulevat Stringerin tekstissä muutenkin paljon esille, ja hän arvelee monien asioiden tapahtuneen pikemminkin tätä kautta kuin geneettisesti. Nykyihmisen vahvin valtti vaikeissa ilmasto- ja muissa ympäristöoloissa on hyvinkin saattanut olla muotitietoisuus – tai, laajemmin ajatellen, kyky omaksua nopeasti jotakin mitä kaverit tai oudommatkin tyypit ovat aikaisemmin tulleet keksahtaneeksi, ja kyky jalostaa ajatusta eteenpäin. Neandertalilaisia (ilmeisesti) isommat yhteisöt ovat tätä kykyä edistäneet ja vaalineet, vaikka vaikuttaa siltä että neduillakin on ollut taipumuksia omaksua naapureiltaan kaikenlaista nokkelaa.

Mutta silti paljon jää yhä arvoitukseksi ja vapaan spekuloinnin varaan. Myös se, mitä sukua me oikeastaan olemme neandertalilaisille, ja ovatko ns. heidelberginihmiset olleet meidän molempien esivanhempia. Stringer on ilahduttavan avoin siitä, miten nopeasti teoriat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana muuttuneet: hänen aloittaessaan uraa yleisenä käsityksenä oli että ihmislaji on kehittynyt yhtä aikaa eri puolilla maailmaa ja Afrikka on ollut lähinnä vastaanottavana päänä. Pian Stringer itsekin alkoi kannattaa ns. RAO-teoriaa (Recent African Origin), jonka mukaan jotakuinkin kaikki oleellinen kehitys on tapahtunut Afrikassa ja sieltä on poistunut ainoastaan hyvin pieni ja geneettisesti yhtenäinen porukka, josta on tullut kaikkien muiden maanosien ihmisten kantavanhempia (ja jotka myös risteytyivät neandertalilaisten, denisovalaisten ja muidenkin varhaisempien, aikaisemmin Afrikasta lähteneiden ihmislajien jälkeläisten kanssa). Nyttemmin ilmeisesti suositaan eräänlaista välimuotoa, jonka mukaan lajimme on kehittynyt enimmäkseen Afrikassa, mutta jotain on tapahtunut toisaallakin. Paleoantropologia on nopeasti kehittyvä tieteenala, sillä tutkimusmenetelmät paranevat vauhdilla. Aikaisemmin kovin eurooppakeskeinen fossiiliaineistokin on pikku hiljaa tasapuolistumassa, ja teoria on kelvollinen tasan niin kauan kuin se sopii havaintoaineistoon. Aivan viime päivinäkin on tullut uutta tietoa: Stringerin useaan otteeseen mainitsema ”hobitti” eli floresinihminen saattaa sittenkin olla Downin syndroomasta kärsivä nykyihminen eikä erillinen, kääpiökokoinen laji.

Konkreettisia tuloksia työnteosta, osa Kolme

·

Iteljooni koputti ovelle ja kantoi sisään odotetun paketin: Sarah Lotzin Kolmen kääntäjänkappaleet. Olin hieman jo odotellutkin, sillä kirjan oli merkitty ilmestyväksi jo viime kuun puolella. (En tiedä onko sitä ollut kaupoissa tätä aikaisemmin, hyvin mahdollista kyllä.)

Valmis kirja näyttää vallan mainiolta ja osoittaa hyvin, että pehmeäkantisestakin kirjasta saa muutamalla pikku tuunauksella varsin näyttävän paketin.

Karisto selvästi satsaa Kolmeen ja toivon totisesti, että satsaus kannattaa. Itsehän en saa kääntämistäni kirjoista mitään rojalteja – käännökset on ollut tapana hoitaa valmiin käännöksen tekstimäärään sidotulla kertapalkkiolla – mutta hyvälle kirjalle kyllä toivoo sen arvoisen määrän lukijoita. Lotz on rakentanut tämän eräänlaisen (jossakin mielessä miltei) hyperrealistisen kauhutarinan (jossa kauhu on lopulta ihan muualla kuin mistä lukija sitä ehkä etsii) perin taitavasti ja saanut pujoteltua monista ohkaisista langoista kutomansa kokonaisuuden toimimaan. Täytyy vain toivoa, että minun suomennokseni tekee alkutekstille oikeutta.