Olen ennenkin ylistänyt Tuomas Peurakoski Ensemblea, ja ylistän taas, kun sain lopultakin käsiini yhtyeen esikoisalbumin. Mutta ei teidän tarvitse minun sanaani luottaa, sillä yhtyeen sivulla on kuultavana koko albumi. Siellä on myös toimintaohjeet levyn hankkimiseen.
Eikä raha mene myyttisille ”mediayhtiöille”, vaan oikeaan paikkaan eli musiikin tekijöille itselleen.
Jatketaan vielä seitsemisen minuuttia Nevillen veljesten seurassa. ”Fire on the Bayou”, tässä Stuttgartissa vuonna 1995 kuvattuna, on The Metersin ohjelmistosta periytyvä funk-jami.
Näin Neville Brothersin Roskildessa joskus 2000-luvun alussa. Erinomainen keikka, mutta olisi jo aika nähdä yhtye uudelleen.
Tajusinpa vasta äsken, että bloginpitämiseni täytti viime sunnuntaina viisi vuotta. Viikon päästä tulee kuluneeksi kolme vuotta siitä, kun siirsin blogin Vuodatuksen tontilta tänne omalle Yrttimaalleni.
Minulla on ollut (enimmäkseen) vallan mukavaa heitellä tänne puoliksi ajateltuja mietteitä ja vouhottaa itseäni kiinnostavista asioista tai markkinoida ja mainostaa omia tekemisiäni ja muiden olemisia. Toivottavasti teilläkin on ollut mukavaa. Ja kyllä, kyllä minä rakastan teitä vielä aamullakin.
Enkä ajatellut lopettaa tätä bloggaamistakaan.
Joskus nuorna wannabe-kirjailijana kehittelin ideaa tieteistarinasta, jossa ihmiset muuttuvat – pyytämättä ja yllättäen – vaippaeläimiksi.
Tämä nerokas idea perustui puolihuolimattomasti luettuun tietoon siitä, että vaippaeläimet viettävät nuoruutensa vapaasti uivina toukkina, joilla on alkeellinen selkäjänne ja sen toisessa päässä jotakin, jota voi (ainakin hyvällä tahdolla) pitää aivoina. Aikanaan toukka asettuu aloilleen merenpohjaan, hukkaa aivonsa ja selkäjänteensä ja viettää lopun ikäänsä merituppena tai sen sukulaisena suodattaen itselleen vedestä syötävää.
Kuvittelin, että toukkavaiheen selkäjänteisyys merkitsisi, että vaippaeläimet ovat esi-isiämme, lähellä sitä evoluutiopuun haaraa, jossa selkäjänteiset ovat eronneet muista pääjaksoista. Kuvittelin edelleen, että jossakin vaiheessa evoluutiota toukat ovat lakanneet aikuistumasta ja ruvenneet lisääntymään jo toukkina: olisi jotenkin kuvaavaa tälle ihmiskunnallemme, että olisimme pelkkiä kakaroita, jotka eivät koskaan aikuistu. Kuvittelin tekeväni tarinan, jossa jokin – vaikkapa jokin kemikaali tai ympäristömyrkky – laukaisisi sittenkin tämän miljoonia vuosia uinuneen aikuisvaiheen. Ihmiset lakkaisivat liikkumasta, aivot ja selkäranka katoaisivat, meistä tulisi eräänlaisia zeniläisen mielentyhjennyksen mestareita.
Tajusin kyllä, että tuskin nämä vaippaeläingeenit kauhean hyvin toimisivat, vaikka ne olisivatkin olemassa perimässämme. Sadat miljoonat vuodet olisivat tehneet niihin niin paljon mutaatioita ettei aikuisvaihe taatusti olisi elinkelpoinen edes meren pohjassa.
Ihan hauska tarinaidea, mutta siinä on paha perusvika. Vaikka vaikkaeläimet olisivatkin ”alkeellisia” selkäjänteisiä, eivät ne ole esi-isiämme eivätkä -äitejämme. Selkäjänteisiä on ollut ennen vaippaeläimiäkin, eikä ole mitenkään varmaa – tai välttämättä edes todennäköistä – että ne olisivat olleet minkään muunkaan elikon toukkavaiheita. Vaikka DNA:ssamme on melkoisesti kaikenlaista käyttämättä jäävää sälää ja tauhkaa, on erittäin epätodennäköistä, että siellä olisi vaippaeläimen aikuisvaiheen rakennusohjeita, edes viallisia rakennusohjeita. Ellei sitten vaikkapa syöpäkasvain ole tällainen epäonnistunut vaippaeläinaikuisen alku?
Sinänsä eläinten metamorfoosi tuntuu viime vuosina alkaneen kiinnostaa evoluution(kin) tutkijoita aivan uudella tavalla. Miksi eläin muuttuu elämänsä vaiheessa joksikin aivan toisenlaiseksi eläimeksi? Kiinnostusta on lisännyt tieto, että toisinaan evoluutio”puun” haarat eivät erkanekaan toisistaan ikuisiksi ajoiksi, vaan toisinaan (näennäisesti) hyvinkin etäällä olevat eliömuodot saattavat kohdata ja risteytyä. Ehkä perhonen on ollut joskus satoja miljoonia vuosia sitten loinen, joka on muuttanut täysin kunniallisen ja hyvin toimeentulevan toukkalajin pelkäksi oman lisääntymisensä apuvälineeksi? Hyönteisillä homma on sentään vielä yksinkertaista ja toukkavaiheet jotakuinkin saman näköisiä aikuisvaiheen kanssa verrattuna vaikkapa polttiaiseläimiin tai piikkinahkaisiin.
Joskus, tai oikeastaan aika usein, tieto on vähintään yhtä kiinnostavaa ja jännittävää kuin tarinat.
Olen diggaillut neworleansilaista Neville Brothersia siitä alkaen kun kuulin ensi kertaa huikean Yellow Moon -LP:n vuonna 1989. (Samainen levy huikeine, maagisen tummine äänimaisemineen teki minusta kertaheitolla sen tuottajan Daniel Lanoisin fanin.) Olen toki tiennyt yhtyeen jäsenveljesten taustoista yhtä ja toista: Aaron Nevillen ”Tell It Like It Is” -hitistä 1960-luvulla alkaneen soolouran, Art ja Cyril Nevillen mukanaolon The Metersissä, yhdessä maailman huikemmista instrumentaalifunkbändeistä, yhteydet veljesten kotikaupungin Mardi Gras -”intiaaniheimoihin”, etenkin Wild Tchoupitoulasiin. Silti tietojen täydennyt oli erinomaisen aiheellista.
David Ritzin toimittama Art, Aaron, Charles ja Cyril Nevillen yhteisomaelämäkerta The Brothers (Da Capo Press, 2001) on rakennettu kronologiseksi vuoropuheluksi veljesten välillä: kunkin tarinat ja vaiheet lomittuvat toisiin, välillä kohdaten, välillä vain sivuten, välillä etääntyen. Pääpaino on nelikon vaiheilla ennen itse Neville Brothersin perustamista 1970-luvun lopulla: veljesten yhteinen bändi on tavallaan eräänlainen jälkinäytös, palkinto koettelemuksista, tilaisuus toipumiseen. Aikaisemmat vaiheet ovat paljon dramaattisempia.
Monikulttuurisesta, rennosta (”The Big Easy”) ja vapaamielisestä maineestaan huolimatta veljesten kasvuympäristö New Orleans oli (ja on ilmeisesti vieläkin) varsinainen Amerikan perskorpi ja takahikiä, jossa kansalaisoikeustaistelu ja tasa-arvo ovat laahanneet vuosikymmeniä muuta maata perässä. Mustia suvaittiin ainoastaan maksajina tai Mardi Gras -kulkueiden ja turistikapakoiden koristeina, muuten väärän rajan yli kulkeminen oli hengenvaarallista. Valkoiset saivat hakata mustia hengiltä jokseenkin vapaasti, mutta jos musta kävi väkivaltaiseksi, hänet enemmän tai vähemmän lynkattiin. Poliisi ei puuttunut asiaan, ellei ryhtynyt itse pahoinpitelemään mustia. Luonnontieteellisesti lahjakkaan Charlesin työ National Science Fair -kilpailuun hylättiin siksi, että se tuli mustien koulusta. Ainoat pakotiet köyhyydestä ja katkeruudesta olivat musiikki, rikokset ja huumeet. Nevillen veljekset kokeilivat kaikkia kolmea – tai ”kokeilla” on väärä sana: heittäytyivät täysillä kaikkiin kolmeen. Teini-iän musiikkiviritykset 1950-luvulla jäivät enimmäkseen paikallisiksi virityksiksi, vaikka Art Neville sentään pääsi esimerkiksi laulamaan taustoja Little Richardin ”The Girl Can’t Help It” -klassikolle. Rasismin lisäksi katkeroitumista pahensi, että levybisnes noudatti piraattipuoluemaista ansaintalogiikkaa, jonka mukaan artistit saivat olla mukana armosta ja soittamisen ilosta. Rahaa heille ei annettu. Rikollisuus tuotti paremmin, huumeista sai helpompaa mielihyvää.
Kaikki neljä veljestä ajautuivat omia teitään sekä koukkuun koviin huumeisiin – ennen kaikkea siihen aikaan halpaan heroiiniin – että vankiloihin. Pahin kakku koitui Charlesille, joka vietti sinänsä mitättömän tuntuisen pikkurikkeen* vuoksi viisi vuotta pahamaineisessa Angolan vankilassa. Kaikki kuitenkin jatkoivat musiikin tekemistä pahimpinakin aikoina. Tämä – ynnä vanhempien ja pikkusiskon kuolemien aiheuttama lähentyminen sukuun – alkoivat vähitellen nostaa kaikkien neljän päätä pinnan yläpuolelle. Myös musiikki alkoi pikku hiljaa tuottaa edes pientä korvausta siihen uhratusta vaivasta. Aaronin jättihitin ”Tell It Like It Is” tuotot tosin katosivat pienlevy-yhtiön konkurssiin ja The Metersin menestys osittain huonoihin manageridiileihin, mutta edistystäkin tapahtui.
Lopulta veljesten enon ”Big Chief Jolly” Landryn ”heimon” The Wild Tchoupitoulas -levytys toi neljä veljestä ensi kertaa soittamaan yhteen, ja hanke jatkui pienen jahkailun jälkeen Neville Brothers -nimellä. Sekään taival ei ole ollut helppoa: huumeongelmat jatkuivat 1980-luvulle asti, eikä epämuodikasta luomufunkia ole aina arvostettu levy-yhtiöissä. Nyttemmin nelikon poikiakin sisältävä kokoonpano lienee tälläkin hetkellä vailla levytyssopimuksia. Kirja päättyy myös monta vuotta ennen Katrina-hirmumyrskyn aiheuttamaa New Orleansin tuhoutumista, josta etenkin seudun köyhä musta väestö kärsii vieläkin. Siinä suhteessa New Orleans on muuttunut vähemmän kuin olisi voinut toivoa.
The Brothers ei ole kirjana musiikkielämäkertojen parhaimmistoa** mutta kuuluu silti afroamerikkalaisen musiikin harrastajien yleissivistykseen. Kai teillä jokaisella on sitä paitsi Yellow Moon levyhyllyssä ja pipodiskossa? Kuuluu olla.
___
* ynnä epäilemättä monien aikaisempien käryjen ja tuomioiden summana.
** etenkään, kun pehmeäkantiseen versioon painetut kuvat ovat silkkaa mustaa suhrua.
Fatoumata Diawaraa kehuin taannoisen Huvilateltta-konsertin yhteydessä, ja kehun edelleenkin. Odotettu esikoisalbumi Fatou lienee jo kaupoissa ja sieltä löytyy myös tämä tyynen kaunis ”Wililé”.
En olekaan kiusannut teitä varmaankaan moneen viikkoon omalla musiikillani. Anteeksi, koetan parantaa tapojani. ”Hiljainen tyttö” on toinen kahdesta varmaankin eniten versioimastani omasta laulustani. Alunperin kirjoitin sen parisenkymmentä vuotta sitten: olin ollut katselemassa Tall Ships Racen lähtöä Helsingin Eteläsatamasta, ja huomioni kiinnittyi kauniiseen, tummatukkaiseen nuoreen naiseen, joka jäi yksin ja palelevana seisomaan Katajanokan betonilaiturille. Hän katseli, kuinka silloinen maailman suurin purjekoululaiva, kolmimastofregatti Mir, hinattiin Kustaanmiekan salmen läpi merelle.
Tämä on muuten ensimmäinen julkaistu äänitys, jolla kuullaan taannoin rakentamaani Steinhöfner-bassoa, tosin (kuten bassolle sopii) varsin säestävänä, hillittynä ja silmille hyppimättömänä soittimena. Tämä on luultavasti myös ensimmäinen kerta, kun päästän ilmoille mitään, missä olen soittanut djembeä.
Kuten ennenkin, miksaan koko hoidon luultavasti kokonaan uusiksi sitten kun rupean laatimaan näistä pikku hiljaa äänittelemistäni lauluista jonkinlaista kokonaisuutta.
Kävin eilen viemässä Muurahaispuun käsikirjoituksen kustantamoon. Sama käsikirjoitusversio matkasi myös ateljeekriitikoitteni ihmeteltäväksi ja kommentoitavaksi.
Olen tietysti itse vähintäänkin jäävi arvioimaan omaa tekstiäni – muutenhan ateljeekriitikoita ja kustannustoimittajia ei tarvittaisi – mutta silti olen tällä hetkellä tekstiini kohtuullisen tyytyväinen. Minusta tämä pieni maagisrealistisia aineksia sisältävä arkinen tarina, jossa ”ei oikeastaan tapahdu paljon mitään” (kuten olen puolileikilläni muutaman kerran todennut), toimii ihan hyvin.
Ei silti etteikö siinä hiomista vielä olisi. Tarvitsen joka tapauksessa taukoa pystyäkseni lukemaan omaa tekstiä edes hieman uudella silmällä.
Eilinen päivä vaihtoi ammatillista rooliani muutenkin, sillä kävin samalla kantakaupunkireissulla allekirjoittamassa kaksi käännössopimusta. Nyt olen hyvin työllistetty ja jopa kiireinen suomentaja alkuvuoteen asti. Työllisyyden varmistunen sitä pidemmälle ajalle on perin harvinaista herkkua näissä hommissa.
