Joskus kouluaikoina kävimme luokan kanssa taidenäyttelyssä, muistaakseni Ateneumissa. Siinä ei ole mitään ihmeellistä. Ihmeellisempää on, että näyttely teki minuun niin suuren vaikutuksen että kävin siellä itse uudelleen, omilla rahoilla. Toisaalta siinä ei ole mitään ihmeellistä, koska kerran kyseessä oli niin ihmeellinen taiteilija kuin Juhani Linnovaara.

Tuohon aikaan Linnovaara teki paljon teknisesti tavattoman huoliteltuja töitä, enimmäkseen muotokuvia, joissa poseerasi… jokin. Niitä joitakin on sanottu sammakoiksi, monet niistä voisivat olla tuntemattomia metsäneläimiä – vaikkapa Johanna Sinisalon peikkoja – jotkut voisivat olla jonkinlaisia avaruusolentoja. Esimerkiksi tuo vieressä oleva pianisti teoksessa ”Kuutamosonaatti II”, joka toimi myös sen vuoden Helsingin Juhlaviikkojen julistetähtenä.

Monet näistä hahmoista asettuivat tauluun kuin valtiaat, monarkit, mestarit, huippuyksilöt, mutta heidän katseensa paljasti heistä muuta. Heidän katseensa paljasti, että monarkki, valtias, mestari, huippuyksilö pelkäsi tavattomasti, ettei hänestä pidettäisikään. Että joku olisi hänelle ilkeä.

Työt vetosivat, ja tulin itsekin leikitelleeksi sittemmin Kuutamosonaatin ideoilla toimiessani yhden numeron verran Kulttuuri-Sykloidin päätoimittajana ja kannentekijänä.

En ole vuosikymmeniin ollut Linnovaaran töiden kanssa missään tekemisissä, mutta nimi sattui taannoin lehdestä silmiin: Didrichsenin taidemuseossa on parhaillaan Juhani Linnovaaran retrospektiivinen näyttely. Ja näiden omituisten, surullisten, haikeiden ja epävarmojen alieneiden lumo on edelleen tallella. En välttämättä ole niin hirveän innoissani Linnovaaran muusta tuotannosta, mutta tämä 1970-luvun aineisto on edelleen mieletöntä.

Tosin nyttemmin on eräs pieni assosiaatio-ongelma: eräässä George Lucasin elokuvassa esiintyvä hessuhopomainen avaruusolento, jonka nimeä en suostu sanomaan, näyttää kiusallisen paljon Linnovaaran alieneiden maailmasta karanneelta.

* * *

Mainio kulttuurilauantai jatkui Kuusisaaresta Le Havreen.

Entinen Radio Cityn ja nykyinen Radio Helsingin dj Norppa oli kuulemma saanut kuulijoiden kiukkua niskaansa vertaamalla Aki Kaurismäen uuden elokuvan tarinaa Disney-elokuviin. Itse pidin Norppaa vastenmielisenä (joskin aika hyviä levyjä soittavana) ääliönä jo Cityn kulta-aikoina, eikä hänen ohjelmansa satunnaiskuuntelu ole antanut aihetta uudelleenarviointiin. Tässä tapauksessa täytyy kuitenkin myöntää, että väitteessä on vinha perä. Piirrettynä, puhuvien eläinten maailmaan siirrettynä, elokuvan tarina olisi silkka Disney-pastissi. Jean-Pierre Daroussinin näyttelemä rikoskomisario Monet sopisi olemuksensa viime piirrettä myöten Disney-elokuvaan.

Mutta Kaurismäen elokuvien katsomiseen – ja niiden rakastamiseen – on muitakin syitä kuin tarina. Myös Le Havre on visuaalisesti mielettömän upea: kuvat ja värit on rakennettu kauniisti kuin taulut. Sekin sijoittuu satumaailmaan, jossa yhdistyy luontevaksi kokonaisuudeksi piirteitä ja ilmiöitä nykyajasta siirrettynä 1950-lukua lähentelevään miljööseen. Ranskankielinen dialogi kärsii siitä, että kielitaidoton katsoja joutuu turvautumaan tekstitykseen, niukkasanaiset vähätelmät ja absurdia lähentelevät tokaisut menettävät tehoaan Suomeen sijoittuviin elokuviin verrattuna. Mutta silti oleelliset teemat ovat tallella: pienten ja syrjäytyneidenkin ihmisten yhteisön voima joka on valmis auttamaan apua tarvitsevaa muukalaista. Ja katseet. Katseet ovat Kaurismäen elokuvissa aivan oleellinen asia. Ne kertovat kaiken sen minkä dialogi jättää tarkoituksellisesti kertomatta.

Itselleni Le Havre ei ollut yhtä vahva kokemus kuin vaikkapa Mies vailla menneisyyttä, mutta hieno, näkemisen arvoinen elokuva yhtä kaikki.

• Tweet
• Pin It