Lauantai-iltana tulimme katsoneeksi vanhalta digiboksilta klassikkoelokuvan Kuin surmaisi satakielen, joka olikin ehtinyt odotella katsotuksi tulemista jo kolmisen vuotta. Hieno elokuvanakin, mutta tuli tunne että pitäisi lukea vaikuttava kirja uudelleen.* Ainakin muistikuvani mukaan Harper Lee piti lapsen näkökulman paljon johdonmukaisemmin ja eheämmin kuin elokuva.
Sitä paitsi Harper Leetä voi oikeastaan pitää hyvinkin esikuvallisena kirjailijana. Hän kirjoitti kirjan, sanoi siinä sanottavansa ja vetäytyi sitten syrjään. Ei Lee sentään ihan niin irrallaan kirjallisista piireistä ollut kuin myytti kertoo – hänhän sentään perusti Dillin hahmon lapsuudenystäväänsä Truman Capoteen, jonka kanssa hän teki sittemminkin yhteistyötä – mutta yhtä kaikki: esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) on edelleenkin ainoa julkaistu teos. Lee ilmeisesti kirjoitti kahta muutakin kirjaa, mutta jätti ne kesken. Toivottavasti perikunnalla on tolkkua jättää käsikirjoitukset pöytälaatikkoon sittenkin kun lähes yhdeksänkymppisestä kirjailijattaresta aika jättää.
Harper Lee tuli mieleen myös selaillessani reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia, jossa on tuskailtu seuraavan romaanin kirjoittamisen tuskaa ja mahdollista hyödyttömyyttä: näin pienellä kielialueella romaani ei käytännössä koskaan tuota tekijälleen edes kohtuullista vaivanpalkkaa. Apurahat ja uusi lainauskorvausjärjestelmä toki avittavat hieman, mutta silti. Ulkomaisista julkaisuista voisi olla apua, jos kirjasta jostakin kumman syystä tulisi valtaisa menestys ja se ehkä jopa elokuvattaisiin: mutta sellainen on on vieläkin epätodennäköisempää kuin lottovoitto. Harper Lee sai lottovoittonsa – jonka hän myös ansaitsi – ja on ilmeisesti pystynyt, hyvin vaatimattomasti eläen, tulemaan toimeen Satakielen tuotoilla. Kesken jätetyt romaanihankkeet viittaavat kyllä siihen, että hänkin on joutunut pohtimaan pitkään ja paljon, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi sekä kirjallisen uran että koko loppuelämän kannalta.
Suomalainen kirjailija joutuu pohtimaan asiaa luultavasti jokaisen julkaisun jälkeen. En usko että kovin moni Finlandia-voittajakaan pystyy elämään yhden menestyksen tuotoilla kuin muutaman vuoden, eikä ole mitenkään itsestään selvää – tai edes todennäköistä – että seuraavat kirjat myyvät enempää kuin murto-osan hitin tuotoista.
Omat kirjani näyttävät kustantamojen tilitysten perusteella myyvän tasaisesti: ensimmäisen vuoden myynnit eivät ole kovin kaksisia, mutta eivät lukemat seuraavina vuosina mitenkään kauheasti laske. Tämä on tietysti sinänsä hyvä merkki, tai olisi, jos vuotuiset myyntilukemat olisivat muutamaa sataa suurempia. Niin kauan kuin kustantaja malttaa pitää painosten jämiä varastotilaa täyttämässä voi olettaa että parintuhannen painokset kuluvat pikku hiljaa loppuun. Uusintapainosten ottamisessa, sitten kun se aika tulee, ei välttämättä ole sitten mieltä.
Tietysti voi toivoa, että tilanne muuttuu. Muurahaispuu on aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeava tarina, mikä saattaa herättää uusien lukijoiden kiinnostuksen, ja saamani privaattipalautteen perusteella näin on käynytkin. On tietysti aivan mahdollista, että vastaavasti osa vanhoista lukijoista jättää tämän kirjan väliin, ja myynnit pysyvät ennallaan. Minun kirjojani (sekä omia että käännöksiä) lainataan ilmeisen paljon, joten lainauskorvauksia tulee enemmän kuin myyntirojalteja. Toistaiseksi minulla on ollut aika hyvä apurahaonni (kop kop), joten vaikka tämän kirjailija/suomentajan proverbiaalinen ajopeli kulkeekin aika ajoin pelkillä tyhjenneen tankin bensahöyryillä, toistaiseksi matkaa on ollut mahdollista jatkaa, vaikka oikean auton omistamiseen ei olekaan varaa (eikä, luojan kiitos, tarvettakaan).
Mutta sitten se toinen kysymys: onko tässä mieltä? Onko minulla uutta sanottavaa? Pitäisikö todeta, että oleellinen on nyt ilmaistu, repikää siitä, muu olisi pelkkää vanhan toistoa?
En tiedä. Tiedän kyllä kierrättäväni teemoja ja osin henkilöitäkin kirjasta toiseen, vähän eri vaatteissa, vähän eri tilanteissa, vähän eri näkökulmista. Niin teki tietysti Mika Waltarikin, jonka historiallisia romaaneja ei kannata lukea peräperään (kuten minä tein), koska se ainainen herkkäuskoinen, mutta seksuaalisesti kyvykäs päähenkilö rupeaa ns. nyppimään. Waltarin kirjoittaminen oli ymmärtääkseni melkoista tuskailua, mutta hän jatkoi sitä sinnikkäästi ja ahkerasti. Ehkä hän ei osannut muuta. Tai ei osannut lopettaa. Ehkä muut vaihtoehdot olisivat tuntuneet vieläkin ikävämmiltä.
Siinä on yksi motiivi. Tämä on, kaikesta huolimatta, aika kivaa duunia. Minä olen sen verran epäsosiaalinen, että jaksan mielihyvin istua päivät kotosalla työhuoneessa ja pitää Naamattua virtuaalityöyhteisönäni. Ja kun ajattelee akuankkamaisen kirjavaa työhistoriaani muissa ammateissa, niin ainakin nämä hommat pitävät minut niin sanotusti poissa pahanteosta. Ja kun palautetta sentään tippuu pikkuhiljaa sekä uusista että vanhoista kirjoista – omista ja käännöksistä – ja se on pääosin positiivista niin… mikäs tässä, oikeastaan. Niin kauan kuin tilanne ei joltakin ratkaisevalta osaltaan muutu huonommaksi. Tai tule tilannetta, jossa pannumyssystä ei löydykään muhimasta paria–kolmea uudelta tuntuvaa tarinanideaa.
Mutta nyt pitää vaihtaa tuohon toiseen näytön ikkunaan. Nukuin viime yönä huonosti, ja yrittäessäni kieriskellä niin hiljaa ettei Kultuli heräisi, tulin kehitelleeksi Paluulle uutta ja entistä paremmin ideoita herättävää rakennetta. Siitä tarinasta voisi hyvinkin kehkeytyä jotakin, ehkä jopa kohtuullisen nopeasti. En minä nyt mitenkään voi vielä aikatauluttaa, että minulla olisi upouusi tieteisromaani esiteltävänä tai edes viimeistelyvaiheessa vuoden 2013 Finnconissa, mutta olisihan se aika komeaa.
Lupaus tämä ei ole. Eikä edes varovainen ennustus. Näissä hommissa ei voi mitenkään tietää käännös- sun muiden hankkeiden aikatauluja noin pitkälle. Mutta… ei se mahdotonta ole. Ehkä.
___
* Ellei Sean Stewartin romaanissa Mockingbird olisi esiintynyt ihan oikeitakin Mimus polyglottos -lajin lintuja, olisin kyllä suomentanut kirjan nimen (ja päähenkilön äidin kotijumalan) biologisesti virheellisesti, mutta poeettisesti toimivammasti Satakieleksi. En pelkästään Harper Leen ja etelävaltioihin sijoittuvan miljöön takia, mutta totta kai sekin vaikutti.
trilogiasta ei voi puhua, kirjoja vain sattuu olemaan kolme ja osa niiden tapahtumista sijoittuu samaan New Crobuzonin kaupunkiin: Perdido Street Station kokonaan, The Scar alkaa sieltä, Iron Council poikkeilee siellä ja päättyy sinne. Edellisten kirjojen tapahtumista on vuosikymmeniä aikaa, mutta maailma on entinen, barokkisen rönsyilevä sekoitus fantastisen magian eri muotoja ja steampunk-henkistä kuvitelmaa 1800-luvun luokkayhteiskunta-Lontoota.
melkein kaikki ovat kuolleet, maailma on pelkkää tuhkaa, muumioituneita ruumiita ja harmaata taivasta. Harvat jäljelle jääneet kamppailevat vanhoista säilykkeistä ja muista katastrofia edeltävän ajan ruokatavaroiden rippeistä. Isä ja poika vaeltavat etelään tuhkan peittämiä autioita teitä, hylättyjen kaupunkien läpi, peläten kaltaisiaan.
