Siinä missä Vietnam oli amerikkalaisille ensimmäinen mediasota, minun ikäpolveni suomalaisille sitä oli vieläkin enemmän Biafran sota 1967–70. Nälkiintyneiden, langanlaihojen, pallovatsaisten pikkulasten kuvat pysyvät muistissa luultavasti koko loppuiän.
Chinamanda Ngozi Adichie syntyi vasta kymmenkunta vuotta sodan syttymisen jälkeen, joten hänen vuonna 2006 ilmestyneen romaaninsa Puolikas keltaista aurinkoa (suom. Sari Karhulahti 2009) tapahtumat perustuvat hänen sukulaistensa muisteluihin. Adichie on lisäksi itsekin kotoisin kirjan kannalta keskeisestä Nsukkan yliopistokaupungista. Puolikas keltaista aurinkoa seurailee monen kaltaisensa romaanin tavoin joukkoa yliopiston ja toistensa kanssa tekemisissä olevaa ihmistä 1960-luvun alkupuolelta sodan päättymiseen asti. Yliopistokytkennän(kin) vuoksi useimmat keskeiset henkilöt kuuluvat Nigerian vauraaseen keskiluokkaan – kuten tällaisissa romaaneissa on, tosiaan, yleensäkin tapana – lukuun ottamatta nuorta palvelijapoika Ugwua.
Asetelmansa ja kerrontatyylinsä joltisestakin epäomaperäisyydestä huolimatta Adichien romaani toimii erinomaisesti. Sen kaari kantaa 60-luvun alun vastaitsenäistyneen Nigerian optimismista kiristyviin jännitteisiin maan eri kansakuntien välillä, igbojen nationalismin nousuun ja (lukijan silmin) järkyttävän lapselliseen uskoon siitä, kuinka täysin sotaan tai itsenäisyyteen valmistautumaton, tyhjästä pystyyn tempaistu igbovaltio Biafra muka voisi päihittää sodassa Nigerian hyvin järjestäytyneen armeijan. Biafran sota oli tyypillinen sisällissota, sellainen mistä Suomessakin on kokemusta: kaoottinen, silmitön, raaka, verinen, kostonhimoinen. Naapuri naapuria vastaan. Tuttava tuttavaa vastaan. Vanhoja kaunoja, uutta katkeruutta, nälänhätää. Kirjan päähenkilöt kuuluvat enimmäkseen igboihin ja joutuvat moneen kertaan tajuamaan maailmankatsomustensa riittämättömyyden sekä näkemään paljon sellaista, joita me keskivertoyliopistokoulutetut keskiluokkaiset yleensä näemme ja koemme vain uutiskuvissa ja romaaneissa.
Kirjan ihmissuhdekuviotkaan eivät sinänsä poikkea tällaisten eeppisten romaanien normeista, mutta Adichie on sen verran taitava kirjoittaja ja Sari Karhulahti niin hyvä suomentaja että tarina toimii, kantaa, hengittää ja vetää mukaansa. Hieno lukukokemus antaa samalla vähän lisäperspektiiviä Afrikan suurimman maan Nigerian viime aikojen(kin) levottomuuksiin, joita uutisissa nykymuodin mukaan toitotetaan uskonnollisperuisina, mutta joiden taustalla ovat samat, vanhat nationalistiset epäluulot ja ristiriidat.
Kyllä. Kuvat järkyttivät eivätkä unohdu koskaan. Ne langanlaihoiksi kutistuneet lapset, suuret silmät, pallovatsat. Ehkä Biafran sota oli ensimmäinen, josta tällaisia kuvia välitettiin? Sittemmin nälkiintyneitä lapsia on mediassa nähty paljonkin. Kai olen turtunut, kun ne eivät enää samalla tavalla suista maailmaa radaltaan.
Juttelin meidän talon yhden nigerialaisen kanssa pari viikkoa sitten. Hän oli ogoni. Kysyin tiesikö hän että Royal Dutch Shellin hallitukseen kuuluu entinen Nokian johtaja. Sanoi kuulleensa, rypisti kulmiaan ja sitten huomautti, että Nokian kurssi on menossa alaspäin. Rupesin nauramaan. Hän veti myös suutaan hymyyn.
Anneli,
luulen tosiaan, että sellaisia kuvia tuli ensimmäistä kertaa suomalaiseen mediaan juuri Biafrasta. Siinä niiden teho. Turtuminen tosiaan uhkaa välillä, mutta kyllä esimerkiksi Etiopian vuoden 1984 nälänhädän kuvat järkyttivät nekin.
Ripsa,
Royal Dutch Shellhän halusi kovasti antaa ymmärtää Ken Saro-Wiwan tapauksen aikoihin, ettei heillä ollut määräysvaltaa Nigerian Shelliin (jonka enemmistöosakas taisi olla ainakin siihen aikaan maan sotilasjuntta tai jotkut sen edustajat). Tiedä sitten totuudesta.