Päissä soi

·

Lukiessani Daniel Levitinin kirjaa This Is Your Brain On Music jäin kaipaamaan yhteisöllisempää lähestymistapaa siihen, miksi musiikki on ihmiselle niin merkittävä asia. Eihän ihmistä voi mitenkään mielekkäällä tavalla tarkastella pelkästään parin yksilön lisääntymispyrkimysten valossa. Yksilöt ja heidän jälkeläisensä eivät selviäisi hengissä lisääntymään ilman toisten ihmisten, ei-sukulaisten yhteisöä. Levitinin uudempi kirja The World in Six Songs: How the Musical Brain Created Human Nature (Aurum 2008) tavallaan pyrkii vastaamaan juuri tähän huutoon.

Peruslähtökohta on yksinkertainen: Levitin väittää, että kaikki maailman musiikki (hän laskee ”lauluiksi” myös instrumentaalimusiikin) on jaettavissa kuuteen eri teemaan tai lajiin. Jokaisella lajilla on oma tärkeä merkityksensä ihmisten ja, ennen kaikkea, ihmisten yhteisöjen hyvinvoinnille ja hengissä selviämiselle. Levitinin kuusi laulua käsittelevät

– Ystävyyttä ja ryhmähenkeä: Tähän ryhmään kuuluvat myös monet protestilaulut, joiden keskeinen merkitys on – epäoikeudenmukaisuuden julistamisen sijaan – kasvattaa yhteishenkeä: ”We Shall Overcome” on tietysti kaikkein ilmeisin esimerkki. Monet työlaulut kuuluvat myös tähän ryhmään, sillä laulun ja sen rytmin on tarkoitus pitää porukan liikkeet synkassa.

– Iloa ja riemua: tätä Levitin pitää mahdollisesti jopa ”ensimmäisenä lauluna”.

– Lohtua: Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kehtolaulut ja monet synkät, epätoivoisetkin sävelmät, jotka välittävät kuulijalle viestiä siitä, ettei hän olekaan yksin murheensa kanssa.

– Tiedonvälitystä: Suomalaiselle tulee tietysti mieleen maailman tapahtumia ennen sanomalehtiä ja radiota kuvailleet arkkiveisut, mutta lauluilla on välitetty kaikkea muutakin, sosiaalisista käyttäytymisohjeista ruokaresepteihin.

– Uskonnnollisia tunteita. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa rituaalimusiikista ja myös tärkeisiin ajankohtiin ja tapahtumiin liittyvät laulut.

– Rakkautta ja seksiä. Tässä ei liene mitään epäselvää?

Selvää on, että ryhmät lomittuvat toisiinsa. Levitin käyttää kaikkia näitä kuutta ”lauluaan” alustana selittää (perusteltuja) näkemyksiään ihmisen, ihmisen aivojen ja ihmisen kulttuurien kehityksestä ja ihmislajin eroista muihin nisäkkäisiin, etenkin lähisukulaisiimme apinoihin. Hän hipaisee siellä täällä This Is Your Brain On Musicin aivotutkimusteemoja ja täydentää niitä. Välillä hän kertoo omasta elämästään anekdootteja, jotka liittyvät kuuden laulun teemoihin, tavalla tai toisella.

Entinen muusikko ja äänitetuottaja, nykyinen aivotutkija Levitin ei ehkä ole tässä kirjassa niin omalla alallaan, ja välillä kirja lipeää samanlaiseen jaarittelevaan, omahyväiseen spekulointiin jota turhan usein joutuu lukemaan luonnontieteilijöiltä, jotka kuvittelevat oman, mahdollisesti hyvinkin kapean erikoisalansa tekevän heistä saman tien asiantuntijoita myös monilla muilla, ”vähäisemmillä” tieteenaloilla, vaikkapa psykologiassa tai kulttuuriantropologiassa. Onneksi näin ei tällä kertaa käy kovin montaa kertaa eikä kovin pahasti, ja World in Six Songs pysyy miellyttävänä, leppoisana luettavana.

Maailma kuiluetsimen läpi

· 2 kommenttia ·

Kaipailin taannoin, kertoessani Muurahaispuun kansikuvan synnystä, sitä isältä saamaani tšekkiläistä Flexaret-kameraa, jolla kannen kuva on otettu. Eilen ollessamme pikkusiskon luona pääsiaisaterialla olin juuri ojentamassa uutta kirjaani hänelle kun äkkäsin kaivatun kameran nököttävän kirjahyllyn päällä. Ehdotin vaihtoa kuusitoistamilliseen filmikameraan, mutta systäri oli sitä mieltä että hän tekisi sillä aivan yhtä vähän kuin kaksilinssisellä peiliheijastuskameralla. Nyt molemmat ovat siis minun hallussani.

Minulla oli lapsena(kin) hillitön vimma aukoa teknisiä laitteita nähdäkseni mitä niiden sisällä oli: herätyskelloja, matkaradioita, toimittajavanhempien haastattelunauhureita… kameroita. Meoptan tehtaan insinöörit olivat riittävän fiksuja piilottaakseen ruuvit kameran sivuille liimattujen tekonahkalevyjen alle, enkä minä ollut tarpeeksi fiksu osatakseni etsiä niitä sieltä. Tai sitten minulla ei vain ollut tarpeeksi ohutkärkistä ruuvimeisseliä. Joka tapauksessa, huolimatta minun ”tutkimuksistani” ja huolimatta siitä että kamera on toiminut luultavasti myös systerin nyt jo aikuistuvien neljän pojan leikkikaluna, se näyttäisi olevan jotakuinkin toimintakuntoinen. Hatunnosto sosialistisen Tšekkoslovakian kamerateollisuudelle ja sille, ettei kamerassa ole mitään sähköllä toimivaa.

Näkymä kuiluetsimen läpi on vieläkin maagisempi kuin muistin.

En tosin muistanut, että etsimessä kuva näkyy peilikuvana, onneksi tosin vain vasen–oikeasuunnassa: suuntaaminen on tottumattomalle hankalaa. Mutta jollakin tavalla näkymän kolmiulotteisuus vain korostuu, vaikka ei kai pitäisi.

Flexaret IVa -malli oli 50-luvun kameraksi edistyksellinen siinä, että siihen oli mahdollista saada lisävarusteena sovitteet myös ns. kinokoon filmille, josta tuli sittemmin valokuvausalan standardi. Tajusin itsekin vasta nyt, netistä löytyneen käyttöohjeen avustuksella, että etsimeen merkitty pystysuorakaide kuvastaa kinarifilmille tallentuvaa kuva-alaa. Tässä kamerassa normaalisti käytetty ns. 120-koon rullafilmi tallensi koko etsimen kuva-alan, 6 × 6 senttimetriä.

Nyt täytyy vain jostakin löytää 120-koon filmiä.

Väärinkäsityksiä

·

En muista, lienenkö milloin viimeksi soittanut teille Richard Thompsonia. No, tässä tulee. Alkuaan silmittömän hienolla Rumor and Sigh -albumilla sähköisenä versiona julkaistu ”I Misunderstood” on niin hieno laulu että sitä kelpaisi soittaa kyllä useamminkin.

.

 

.

 

Olen viime päivinä miksannut uusiksi viimeisten parin vuoden aikana äänittämiäni omia lauluja, ja urakka jatkuu ensi viikolla: Osasta ei selvitä pelkällä miksaamisella, vaan asioita (useinmiten lauluraitoja) on äänitettävä uusiksi. Niinpä itsellenikin tekee hyvää välillä kuunnella muiden musiikkia. Korvien kalibroiminen on aina hyväksi.

Heijastuksia

· 2 kommenttia ·

Tiistai oli erinomainen mediapäivä. Ensinnäkin YLE Lapin Kirjakammi-pakinassaan Juha Pikkarainen kehui Muurahaispuuta, ja kehui ajatuksella. (Pakina on sekä luettavissa että kuunneltavissa parin kuukauden ajan.) Tiistaina ilmestyi myös Karjalaisen haastattelu, jonka olimme Suonna Konosen kanssa tehneet viime perjantaina. (Ainakaan vielä juttua ei ole lehden nettisivuilla.) Samassa yhteydessä Com.picin Kimmo Brandtin Helsingin City-Centerin lasiovinipun lomasta ottama valokuvakin on varsin mainio (vaikka anoppi pitikin sitä pelottavana).

Uutta kirjaa on vielä toistaiseksi ehditty arvioida varsin harvakseltaan, joten minulle on hyvin kiinnostavaa lukea ja kuulla, mitä tästä aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeavasta teoksesta on saatu irti. Siinä(kin) mielessä Pikkaraisen ja Konosen tekstien vertailu on hyvin kiinnostavaa.

Pikkarainen pohtii teosta muistitiedon, kuvitellun menneisyyden, epäluotettavan tarinankerronnan ja väärin muistamisen eheyttävän vaikutuksen kannalta. Hänelle kirja on ennen kaikkea menneisyyden (ja lapsuudenmuistojen) peilautumista nykyaikaan: me olemme sitä mitä olemme olleet tai mitä olemme kuvitelleet olleemme. Hän ei erityisemmin välitä kirjan tieteiskirjallisista elementeistä, mutta pitää paketista: ”hienosti rakennettu ja vahva lukukokemus”.

Kononen puolestaan lähtee siitä, että muurahaispuukin on pohjimmiltaan tieteisromaani, tai ainakin ”spekulatiivisilla mahdollisuuksilla leikittelevää fiktiota”, ja minä edelleen ”fantastinen realisti – tai reaalifantastikko, kuten hän itseään kutsuu”. Ja mikäpäs siinä. Kyllä minä itseni ja kirjani tuostakin tunnistan. Juttuun on poimittu myös mukavan jutustelun lomassa heittämäni varhaisen suunnitteluvaiheen ajatus Muurahaispuusta eräänlaisena ”huoraamiskirjana”, kun se kuitenkin lähestyy keskitien kirjallisuutta ja, oletettavasti, suurempaa ja ostavampaa yleisöä. Sen verran realistinen kirjailija minä kyllä olen, että tiedän ettei kuvitellun mainstream-yleisön kuviteltua makua mielistelemällä luultavasti myydä kovinkaan montaa kirjaa enempää. Tuntui vain, että oli asioita, joiden käsittelemiseen vähemmän scifistinen miljöö ja tarina saattaisi sopia paremmin. Ja reaalifantastikkona minulla on tietenkin oikeus tehdä tarinoita juuri sellaisista aineksista kuin minua milloinkin haluttaa.

Joka tapauksessa Muurahaispuun saama mediahuomio on toistaiseksi ollut erittäin lupaavaa. Ja jos kirjaa kerran pystyy lukemaan monella eri tavalla, monenlaisina kirjoina, lupailee se sitä, että kirja kestää useampaakin lukemista, ja aikaa. Paljon kauemmin kuin jo tarunomaisen yhden kirjanmyyntisesongin.

Chorus-pedaalien kulta-aikaan

·

Mitä kasarinostalgiaan tulee, taannoin sattui kohdalle 80-luvun alkupuolella vaikuttaneen Siberia-yhtyeen pari vuotta sitten ilmestynyt kokoelmalevy. Kyllä näitä lauluja kehtaa kuunnella edelleenkin. Tämä ”Älä sano että rakastat minua” -nauhoitus on peräisin Hittimittari-ohjelmasta vuodelta 1985.

.

Pelaaja yksi pian valmiina

· Yksi kommentti ·

Gummeruksen syyskatalogista löytyy ensimmäinen minun heille tekemäni suomennos, Ernest Clinen Ready Player One. Loppujen lopuksi kirja piti alkuperäisen nimensä ja alunperin vasta ensi vuoden puolelle suunniteltua julkaisua siirrettiin aikaisemmaksi. Mainiota.

Kyseessä on vallan vinkeä kirja: 2040-luvulle varsin dystooppiseksi rapistuneisiin Yhdysvaltoihin sijoittuva tarina, jonka kantavana ideana on hillitön fiksaatio 1980-luvun populaarikulttuuriin – musiikkiin, elokuviin ja, ennen kaikkea, tietokonepeleihin.

Itsellänikin on jonkinlainen kasarifiksaatio ennen kaikkea musiikin suhteen ja pelasin minä 80–90-lukujen taitteessa ja vähän sen jälkeen muutamia pelejäkin, mutta mielenkiintoista kyllä minä kuuntelin enimmäkseen ihan eri musiikkia ja pelasin eri pelejä. Silti suuri osa kirjan mainitsemista nimistä oli vähintäänkin ohimennen tuttuja, tutumpia kuin olisin ehkä halunnut tunnustaakaan: en ole koskaan nähnyt esimerkiksi Ghostbustersia tai Sotaleikkejä tai pelannut Pac-Mania, ja kasari-listapoppikselle tai -tukkaheville nyrpistän edelleenkin nokkaa muutamia poikkeuksia (esimerkiksi Prince) lukuun ottamatta, mutta silti ne olivat riittävän tuttuja soittaakseen melkoisen montaa kelloa. En tiedä, syntyykö nykyhetken populaarikulttuurista yhtä yleissivistyksellistä kulttuuriperintöä, vai onko kaikki fragmentoitunut niin paljon kuin itse kuvittelin kasaripopulaarikulttuurinkin fragmentoituneen.

Mutta kyseessä oli oikeastaan hurmaavan viehättävä kirja suomentaa, siitäkin huolimatta että jouduin penkomaan paljon tavallista enemmän kaikenlaista pientä nippelitietoa (ja turvautumaan pelisanaston suhteen itseäni kokeneempiin). Oikeastaan tekisi mieli heittäytyä pitkästä aikaan pelaamaan… jotakin. En tiedä mitä. Yritykseni palata 90-luvulla harrastamieni lentokonesimujen pariin on töksähdellyt, koska nykyajan simulaatiot vanhoista mäntämoottoritaistelukoneista ovat niin sofistikoituneita, että niissä pitäisi osata oikeasti lentää. Ammuskelupelit eivät juuri viehätä edes ajatuksena, vaikka Doom kakkosta ja Duke Nukemin ekaa versiota tuli aikoinaan pelattua koko lailla paljon. Hakusessa olisi enemmänkin jotakin ongelmanratkaisutyyppistä – no, jotain sellaista kuin monet 80- ja 90-luvun seikkailupelit. Tai mainio avaruusparodiapeli Space Quest. Tai saman firman Leisuresuit Larry in the Land of Lounge Lizards.

Vaikka kyllä minä haluaisin myös kunnollisen purjelaivasimulaation. En tiedä, onko niitä edes olemassa?

Siivet

·

Muutama vuosi sitten olin ajamassa yksinäni kohti Muusikoiden.netin jokakesäistä tapaamista. Auton perään oli lastattu basso ja vahvistin, ja edessä oli pari päivää musiikin kuuntelemista ja soittamista. Siitä syystä olin tyytyväinen löytäessäni radiosta kanavan, josta ei tullut musiikkia, tai tavallaan tuli. Kuuntelin toista tuntia vastikään Einari Vuorela -runopalkinnon saaneen Johanna Venhon haastattelua, jossa hän puhumisen lisäksi lausui tekstejään ennen kaikkea Yhtä juhlaa -kokoelmasta. Niissä oli hyvinkin paljon musiikkia.

Itse olen huono lukemaan runoja, ellei niihin liity musiikkia. Johannankin tekstit toimivat minulle paremmin lausuttuina, organisoituna äänenä. Yhtä kaikki, hän on yksi niistä nolostuttavan harvoista kirjailijoista, jonka teoksia olin lukenut jo ennen kuin tapasimme ensi kertaa. Useimpien viime vuosien kirjailijatuttujen kohdalla kaihertaa jossakin mielen pohjalla pieni nolouden tunne, etten ole saanut aikaiseksi tai kerinnyt lukea ilmeisen fiksun ja sympaattisen tyypin ilmiselvästi kiinnostavaa tuotantoa. (Aivan niin, aika harvat heistä ovat puolestaan lukeneet minun kirjojani, mutta silti…)

Johannan ensimmäinen romaani Syntysanat (WSOY 2011) kiinnosti jo kalevalaisesti soivalta nimeltään. Pohjimmiltaan pienen kirjan tarina on hyvin yksinkertainen: Kohtuullisen nimekäs kirjailija, elämänmuutosta kaivatessaan, asettuu kodiksi pienen kylän vanhaan, autioon pappilaan. Naapuritalossa asuu nuorena leskeksi jäänyt kolmen kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, joka kyllä tietää kirjailijan, on lukenut tämän kirjan ja käynyt pohtimaan oman elämänsä ratkaisuja kirjan henkilöiden ratkaisujen kautta. Molemmat kyräilevät toisiaan, kyttäävät toisiaan, jopa vakoilevat toisiaan, ennen kuin uskaltautuvat puhumaan toistensa kanssa. Maailmojen kohtaaminen nostaa pintaan molempien kaipuun toisenlaiseen elämään, epäilyksen tekemistään ratkaisuista ja surun niiden seurauksista. Tai onnen: eivät kaikki ratkaisut ole suinkaan epäonnistuneita, vääriä, harhaan johtaneita. Pintaan nousee myös vanhaan pappilaan liittyvä tragedia parinkymmenen vuoden takaa.

Kulttuurikaupunkeja kiertäneen kirjailijan ja pienessä kylässä lapsiperheen arkea pyörittävän yksinhuoltajan kohtaamisen asetelmassa liikutaan aika lähellä kovin perusteellisesti kynnettyjä vesiä, mutta Syntysanat kyllä onnistuu välttelemään stereotypioita ja tekemään kaksikosta – ja molempien läheisistä – inhimillisiä, aidon tuntuisia, uskottavia. Tavallaan he ovat saman henkilön kaksi puolta, kaksi erilaista tietä, jotka lähtevät samasta risteyksestä ja siellä monta vuotta sitten tehdystä valinnasta. Yksinhuoltajan riesana roikkuva kiittämätön, dementoituva äiti tuo mukaan teemoja, joita itsekin sivuilin Muurahaispuussa. Loppuratkaisussa on vääjäämättömyyden tuntua, arvattavuutta, mutta eihän tämä olekaan mikään dekkari eikä tämän kirjan tarkoitus ole yllättää lukijaa odottamattomilla käänteillä. Ihmisen kokoinen pieni tarina kohtaamisesta ja elämän valinnoista – sekä uusista eteen tulevista valinnan mahdollisuuksista.

Tuomiopäivän basso

·

1970-luvulla radion musiikkitarjonta ylsi klassisen, jazzin ja iskelmämusiikin ohi muihin musiikkityyleihin ehkä muutaman tunnin ajan viikossa. Siitäkin ajasta valistuneet toimittajat katsoivat asialliseksi käyttää merkittävän ajan kuulijoiden valistamiseen omasta mielestään hienommalla musiikilla.

Tästä syystä inhoan edelleenkin jazzrockia ja fuusiojazzia, minkä lisäksi iloitsen siitä, että nykyradioiden brežneviläisten soittolistojen ansiosta maahan on kasvamassa iskelmähtävää poprockia ja mollipateettista klasarimetallia inhoava sukupolvi.

Sittemmin olen kyllä kohdannut muutamia ihan kuuntelukelpoisia sävelmiä inhoamieni tyylilajien puitteissa. Jossakin vaiheessa minulla oli tapana vitsailla, että ne molemmat on kuluttajaystävällisesti sijoitettu saman LP-levyn ykkös- ja kakkosraidoiksi. Tässä numero yksi.
.

.

Elämänsä viime vuosina täysin deekikselle joutuneen Jaco Pastoriuksen ”Bass of Doom” -lempinimen saanut soittopeli onnistuttiin muuten paikantamaan muutama vuosi sitten ja restauroitiin soittokuntoon. Se näyttää nykyään aika erilaiselta kuin Pastoriuksen aikana, koska joku – luultavasti Jaco-setä itse – oli hakannut lankun kappaleiksi ja kokoaminen vaati tuekseen kansivaneria. Joten nykyään se on oikein tyylikkään ja uuden näköinen Fender Jazz Bass.

Näin itse Pastoriuksen livenä hänen viimeisinä vuosinaan Roskildessa. Ei, kokemus ei ollut elämää suurempi. Lähdin kesken kaiken pois kuuntelemaan jollakin toisella lavalla jotakuta toista bändiä. Olen edelleenkin sitä mieltä, että Jimi Hendrixin kitarariffien soittaminen säröbassolla on pelkkä hupaisa treenikämppäkuriositeetti, ei mielekästä musiikkia konsertissa soitettavaksi.