Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.
Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.
Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.
Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)
Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.
Kesällä 1980 käväisin Tampereella tapaamassa kummitätiäni. Olin päässyt Helsingin yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, ja yli kymmenvuotiseksi venähtäneen lähetyssaarnaajauransa jälkeen fysiikan- ja matematiikanopettajana työskennellyt Helvi-täti tarjosi minulle vanhoja yliopisto-oppikirjojaan. (Niistä ei ollut opintojen kannalta juurikaan hyötyä, lienevät jossain ullakolla kyllä edelleenkään. Mutta ele oli kaunis, ja Helvi-täti muutenkin loistava tyyppi.)
Ennen junan lähtöä piipahdin vielä Epeksessä kuluttamassa rahani äänilevyihin. Jostakin syystä rahaa vielä jäi, ja Sokokselta hihaan tarttui vielä yksi levy.
Olin luultavasti kuullut Peter Gabrielin kolmannelta Peter Gabriel -nimiseltä albumilta biisin tai pari radiossa: ainakin sen, jossa Kate Bush (kuten juontaja paljasti) lauloi toistuvaa säettä, jossa minun korvani mukaan sanottiin ”She’s so confident”. Sitä paitsi levyä kehuttiin Soundissa siihen tyyliin, että päätin ottaa riskin.
Olin kuitenkin luultavasti jotakuinkin valmistautumaton siihen, mitä sain levyltä kuulla. Peter Gabriel on itsekin todennut, etteivät laulujen henkilöt ole aivan… terveitä. Ja jos tekstimaailman pystyikin vielä sivuuttamaan, levyn äänikuva oli vuonna 1980 vähintäänkin omituinen.
Rumpusoundien kovaa rymisevä päällekäypyys hämäsi hieman sitä, ettei levyllä kilise, helise tai suhise ainoakaan symbaali. Soundimaailma oli aggressiivinen ja särmikäs, ei hevihengessä vaan jollakin aivan uudella tavalla. Toinen levyllä soittavista rumpaleista, Gabrielin vanha bändikaveri Phil Collins teki tällä levyllä kehitetystä rumpusoundista (symbaalien keralla, tosin) eräänlaisen tavaramerkkinsä muutamaa vuotta myöhemmin, ja ns. geitatulla kaiulla muokattuja rumpu- ja rumpukonesoundeja kuultiin vuosikymmenen kuluessa riesaksi asti. Silti PG III kuulostaa edelleenkin hämmentävältä. Gabriel oli kuulemma saanut vaimoltaan lahjaksi silloin upouuden (ja kalliin) Linn LM-1 -rumpukoneen, ja ruvennut säveltämään tämän laitteen avulla hyvin erilaista musiikkia kuin mitä hän oli tehnyt aikaisemmin Genesisissä tai kahdella ensimmäisellä soololevyllään. Rumpukonetta levyllä ei kuultu, vaan oikeat rumpalit soittivat samat rytmit uusiksi. Levylle koottiin muutenkin perin eksentristä porukkaa: progefanit saattoivat järkyttyä yhtä paljon kuin punkin ystävät siitä, että biiseillä soittivat kaikessa sovussa sekä King Crimsonin Robert Fripp että The Jamin Paul Weller.
Levyllä oli mukana Gabrielin hommissa vieläkin viihtyvä mestaribasisti Tony Levin, joka osaltaan sai minut innostumaan bassonsoitosta ja aukaisi korvia monille tyylilajeille ja soittotekniikoille.
Uusi aalto oli jo avannut korviani sille, että musiikissa voi laulaa… aika monenlaisista aiheista. PG III aukaisi lisää. Joskus yli viisitoista vuotta myöhemmin tulin tehneeksi jokseenkin suoran suomennoksen albumin kirskuvasta avausraidasta ”Intruder”:
Tiedän, miten tiirikoilla ikkunoita aukaistaan
Tiedän, miten hiljaisesti huoneen halki astellaan
Tiedän, miten laatikoistas tavaroita poimitaan
Nautin, kun vaistoan sun tuloni aavistavan
Nautin tuntea sun hengitystäs salpaavan
Nautin koskettaa, sun vaatteidesi tuoksua
Kuin varas yötä rakastaa
Kuin varas yöllä
Kuin varas yöllä uhrinsa rengastaa
Tämän laulun kertoja ei ole ainoa, jolla on ongelmia. ”Family Snapshot” kertoo pakkomielteestä saada kuuluisuutta poliitikon salamurhaajana. ”Not One of Us” jättää toisenlaiset ulkopuolelle, ”Games without Frontiers” laventaa samaa teemaa valtioihin, rajoihin ja sotiin. ”No Self Control” ja ”I Don’t Remember” kertovat nekin henkisistä ongelmista ja ”Lead a Normal Life” mielisairaalaan päätymisestä. ”And Through the Wire” puhuu kommunikaation vaikeudesta ja ennakoi, tavallaan, netti-ihmissuhteita. Levyn päätösraita ja luultavasti tunnetuin kappale ”Biko” antaa tavallaan esimakua Gabrielin seuraavasta soololevystä (jonka senkin nimi on Peter Gabriel, paitsi Yhdysvalloissa Security): se on rytmeihinsä afrikkalaisia aiheita hakeva kunnianosoitus poliisien murhaamalle eteläafrikkalaiselle kansalaisoikeustaistelijalle ja samalla (rauhanomainen) taistelulaulu:
Voit puhaltaa kynttilän
muttet voi puhaltaa tulta
kun tuli alkaa tarttua
tuuli kohottaa sitä korkeammalle
1980-luvulla Peter Gabrielista tuli myös musiikkivideotaiteen edelläkävijä. ”Games without Frontiers” näyttää nykysilmin ehkä primitiiviseltä, mutta monia sen kuvia ja aihelmia on kyllä käytetty myöhemminkin, monta kertaa… ja mukana olevia ”duck and cover!” -atomisota-valistusfilmipätkiä nähtiin pari vuotta myöhemmin hillittömässä absurdiudessaan pelottavassa Atomic Café -elokuvassa.
(Kate Bush muuten itse asiassa laulaa kappaleen nimeä ranskaksi: Jeux sans frontières.)
Tänä sunnuntaina saatte kuulla Seasick Steveä. En tiedä miten paljon herran olemus on harkittua ja mietittyä markkinointia – Steven Gene Wold on pitkän linjan äänittäjä ja äänitetuottaja – mutta musiikillisesti homma toimii komeasti kaikessa ajattomassa vanhanaikaisuudessaan. Ilmeisesti herran ura lähti lentoon juuri tästä esiintymisestä Jools Hollandin uudenvuodenshow’ssa kolmikielisen kitaran* ja ”Mississippi Beatboxin”** säestyksellä.
___
* Tuo punainen kitara lienee joskus ollut Fender Coronado, arvostetun soitintehtaan vähemmän arvostettu puoliakustinen malli 1960-luvulta.
** Puulaatikon kantena toimii vanha rekisterikilpi. Sisällä on sähkökitaran tai -basson mikrofoni, joka reagoi teräskilven värähtelyyn yhtä hyvin kuin (teräksisten tai nikkelisekoituksesta tehtyjen) kielten värähtelyyn. Sitten vain piuha vahvistimeen ja menoksi. Pitäisiköhän itsekin rakennella tuollainen joskus?
Harhakaupunki (City of Illusions, 1967, suom. Jyrki Iivonen 2012) on kolmas Ursula K. Le Guinin ”hainilaissyklin” teos. Neljäs oli Pimeyden vasen käsi (The Left Hand of Darkness, 1969), sarjan ensimmäinen mestariteos. Harhakaupunki petraa melkoisesti Rocannonin maailmasta ja Maanpakolaisten planeetasta, vaikka ensin ei siltä vaikutakaan.
On muistinsa menettänyt, kummasilmäinen muukalainen, joka päätyy pieneen kyläyhteisöön Pohjois-Amerikassa. Eletään muutaman tuhannen vuoden päässä koittavassa taantuneessa maailmassa, jossa Maan kaupunkien suuruuden aika on historiallinen muisto vain. Väkeä ei ole paljon, yhteisöt ovat taantuneet autoritäärisiksi, osalla on orjia. Käytössä on jonkin verran modernia tekniikkaa, ja jossakin oman kylän ulkopuolella väijyy vihollinen. Muukalainen haluaa saada selville kuka hän on ollut ja miksi hänelle on tapahtunut niin kuin on tapahtunut, ja lähtee pitkälle matkalle länteen etsimään vihollisen myyttistä kaupunkia. Matkan varrella hän kohtaa vaaroja, kummallisia yhteisöjä – ja ystäviä odottamattomissa paikoissa.
Ei siis mitään kovin omintakeista tai yllättävää. Peruskauraa. Asetelmasta tuli mieleen Le Guinin esikuviin kuuluneen Isaac Asimovin Avaruuden merivirrat, mutta loppua kohti tarina lähtikin omille urilleen. Ei se silloinkaan päädy (minusta) mihinkään suunnattoman omaperäiseen tai järisyttävään, mutta muuttaapahan peruskuviota muutamaan kertaan mielenkiintoisempaan suuntaan. Tarina niveltyy myös Maanpakolaisten planeetan maailmaan ja yhteisöihin, tosin kauan kakkosromaanin tapahtumien jälkeen.
Tekstiin on yhtä kaikki alkanut sisältyä tasoja ja tuntoja, jotka edellisistä ovat puuttuneet. Henkilöhahmoissa on entistä enemmän lihaa paperinohuiden luiden ympärillä. Harhakaupunki on eittämättä paras Avaimen julkaisemasta hainilaiskolmikosta.
Hain postista paketillisen kirjoja. Gummerukselle suomentamani Ernest Clinen viisisataasivuisen romaanin Ready Player One kääntäjäkappaleet ovat saapuneet.
Suomentajan (ja kirjailijan) hommissa konkreettisten, käsinkosketeltavien tulosten saaminen työstään on harvinaista herkkua. Sitä tapahtuu yhdestä neljään kertaan vuodessa.
Suomenkielisen laitoksen nimeä pähkäiltiin tovin ja toisenkin. Lopulta päädyttiin säilyttämään alkuperäinen nimi ja kirjaamalla kanteen vain suomenkielisempi sana ”romaani”. Tällainen nolo elokuvatyyli sopii oikeastaan aika hyvin romaanille, jossa leikitellään 1900-luvun lopun elokuvien, popmusiikin ja, ennen kaikkea, tietokonepelien kanssa. Vuosiin 2045–46 sijoittuvassa tarinassa seikkaillaan edesmenneen ohjelmoijaneron kehittelemässä maailmanlaajuisessa virtuaalitodellisuusympäristössä. Kyseinen nero sattui olemaan pakkomielteisen kiinnostunut lapsuusaikansa 1980-luvun popkulttuurista, joten sitä on upotettu melkoisia määriä tarinan virtuaalimaailmaan.
Ready Player One on tavallaan eräänlainen dystopia, mutta siinä on myös melkoinen määrä vanhan kunnon ajan poikakirjojen sympaattista seikkailuhenkeä, kaveruutta ja jopa lempeän ujoa romantiikkaa. Mainio kirja. Suosittelen.
Olen tässä pikku hiljaa äänitellyt vanhoja (ja uudempia) laulujani jonkinlaiseen julkaisukuosiin. Tarkkaan ottaen: äänitellyt ja uudelleen äänitellyt. Äänittäminen ja miksaaminen on yhtä opettelua, ja vanhoja tallenteita kuunnellessa tulee kovin usein mieleen, että tuon olisi voinut tehdä paremminkin.
Etenkin laulusuoritusten kohdalla. Oman laulun äänittäminen ja miksaaminen pitäisi kieltää YK:n ihmisoikeuksien julistuksessa.
Oli miten oli, tulin ladanneeksi tavaraa SoundCloud-palveluun mielikuvituksekkaalla taiteilijanimellä Studio Yrttimaa. Toistaiseksi siellä on neljä kappaletta, eräänlainen ep-levy siis.
.
”Vanhat & viisaat” on Karsta-kirjan luvut aloittavista säkeistä koottu laulu. Tätä on äänitelty uusiksi vähemmän kuin muita. Laulusuoritus (loppupuolen väliosaa lukuun ottamatta) taitaa olla ensimmäiseltä äänittelykierrokselta.
.
Virtuaali-ep:n nimikappaleeksi nostettu ”Valkeaa” on kokenut matkan varrella useammankin remontin. Moni aikaisempi versio kuulosti minun korvaani (huonolla tavalla) sellaiselta Topi Sorsakoski/Agents -tyyliseltä iskelmältä. Niinpä ajauduttiin tällaiseen afroperkkapitoisempaan rymistelyyn.
Tekstin aihetta olen eri muodoissaan pyöritellyt pitkään – jotakuinkin siitä lähtien kun kävin heittämässä apuhoitajakeikkaa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa 1980-luvun puolivälissä.
.
Bluesounds-pastissina liikkeelle lähtenyt, kahdeksanminuuttinen ”Ettet pelkäisi” on sekin aikaisempana miksausversiona julkaistu täällä blogissa.
.
”Punainen kuu” soi ”Vanhojen & viisaiden” tavoin Kiimankulman yössä esittämässäni setissä lausutun proosan lomassa. Tämän laulun historia ulottuu vuoteen 1998 ja Espoon kesäteatterin esittämään Yukio Mishiman näytelmään Markiisitar de Sade. Soitimme perkussionisti Aleksi Oksasen kanssa tekstin taustalle hyvin minimalistisia äänimattoja, ja Markiisittaren pikkusiskon Annen ”teema” jäi jotenkin pyörimään mieleeni. Tämä pikkuriffi soi kahteenkin otteeseen kohdassa, jossa Anne muisteli elämänsä (tavallaan) onnellisinta ja (tavallaan) kammottavimmin surullista tapahtumaa: romanttista matkaa Venetsiaan kahden kesken oman sisaren aviomiehen kanssa. Aikaa myöten riffille tuli kirjoitettua (oma, mutta Mishiman tarinan innoittama) teksti, sitten riffistä kasvoi sävellys ja sävellys tuli sittemmin pistettyä pariin kertaan uusiksi. Tuollainen se on nyt.
Okei, nämä neljä on julkaistu. Nyt loppuu niiden kanssa pläträäminen. Odottamassa on vielä toistakymmentä muuta lähes kokonaan äänitettyä laulua…
Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.
Loistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.
(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)
Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.
Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.
(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)
Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.
Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.
Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.
Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.
Viime sunnuntain slide-duettoputki sai alkunsa siitä, että etsin videopätkiä Bonnie Raittin uudenSlipstream-levyn lauluista. Sellainenkin löytyi, ja saa nyt koristaa elokuun ensimmäistä sunnuntaita. ”Right Down the Line” on alkuaan Gerry Raffertyn (1947–2011) laulu, ja Bonnie-rouva kyllä tekee sille oivasti oikeutta.