Huvilateltan tämän kesän aloitti suomalais-ranskalainen duo Eva & Manu ilmeisen tohkeissaan siitä, että oli päässyt esiintymään Huvilateltan lavalle esikoisalbuminsa ilmestymispäivänä. Sympaattisuus toi kaksikolle paljon pisteitä, samoin kaunis stemmalaulu. Kaksikon sävellykset jäivät ehkä vähän niukantyylikkään ja kauniin toteutuksen jalkoihin – tai ehkä sellainen Fleet Foxes -henkinen musiikki ei vain ole ihan minun juttunut – mutta sujuvaa kuunneltavaahan tuo oli.
Ensikosketukseni Madeleine Peyrouxiin tapahtui vuonna 1996, kun Dreamland-esikoisen Rumba-arvostelukappale tipahti minulle. Kylmiltään kuunneltuna levy oli häkellyttävä kokemus, ja päädyin luultavasti summaamaan Peyrouxin äänen kliseisesti ”Billie Hollidayn ja Patsy Clinen lemmenlapsena”. Ääni ja musiikki ovat säilyttäneet sittemminkin ajasta irrallaan olemisen tunteensa, vaikka Peyroux kyllä yhdistää musiikkiin tuoreempiakin aineksia, ja uudempien tekijöiden covereita.
Livekokemus vahvisti levykokemusta. Peyroux ilmoitti soittavansa ”rakkauslauluja, bluesia ja juomalauluja, jotka ovat oikseastaan sama asia”. Setin lopuksi kuultiin kaikki kaksi ”iloista laulua, jotka osaan”. Osaava, tyylikäs jazzkvartetti säesti sävykkäästi, Peyrouxin omintakeinen, toisaalta leikillisen tyttömäinen ja toisaalta… jotenkin sillai jotenkiniinku kokeneen naisen tyyliin ”kiehnäävä” fraseeraus* sai muutaman tutunkin coverin kohdalla hetken miettimään, mikäs tämä nyt olikaan: setin aloitti Leonard Cohenin ”Dance Me to the End of Love” ja myöhemmin Peyroux-käsittelyn sai mm. Robert Johnsonin ”Love in Vain”. Mutta homma toimi sekä covereissa että omissa lauluissa. En ole mikään suunnaton jazzin ystävä, mutta jos jazzia esitettäisiin yleisemminkin tällaisella otteella ja asenteella…
___
* Kummallinen ilmaus, ehkä. Mutta ”kiehnääminen” on sana, joka minulle tulee aina mieleen esimerkiksi Billie Holidayn laulusta.
