Harhakaupunki (City of Illusions, 1967, suom. Jyrki Iivonen 2012) on kolmas Ursula K. Le Guinin ”hainilaissyklin” teos. Neljäs oli Pimeyden vasen käsi (The Left Hand of Darkness, 1969), sarjan ensimmäinen mestariteos. Harhakaupunki petraa melkoisesti Rocannonin maailmasta ja Maanpakolaisten planeetasta, vaikka ensin ei siltä vaikutakaan.
On muistinsa menettänyt, kummasilmäinen muukalainen, joka päätyy pieneen kyläyhteisöön Pohjois-Amerikassa. Eletään muutaman tuhannen vuoden päässä koittavassa taantuneessa maailmassa, jossa Maan kaupunkien suuruuden aika on historiallinen muisto vain. Väkeä ei ole paljon, yhteisöt ovat taantuneet autoritäärisiksi, osalla on orjia. Käytössä on jonkin verran modernia tekniikkaa, ja jossakin oman kylän ulkopuolella väijyy vihollinen. Muukalainen haluaa saada selville kuka hän on ollut ja miksi hänelle on tapahtunut niin kuin on tapahtunut, ja lähtee pitkälle matkalle länteen etsimään vihollisen myyttistä kaupunkia. Matkan varrella hän kohtaa vaaroja, kummallisia yhteisöjä – ja ystäviä odottamattomissa paikoissa.
Ei siis mitään kovin omintakeista tai yllättävää. Peruskauraa. Asetelmasta tuli mieleen Le Guinin esikuviin kuuluneen Isaac Asimovin Avaruuden merivirrat, mutta loppua kohti tarina lähtikin omille urilleen. Ei se silloinkaan päädy (minusta) mihinkään suunnattoman omaperäiseen tai järisyttävään, mutta muuttaapahan peruskuviota muutamaan kertaan mielenkiintoisempaan suuntaan. Tarina niveltyy myös Maanpakolaisten planeetan maailmaan ja yhteisöihin, tosin kauan kakkosromaanin tapahtumien jälkeen.
Tekstiin on yhtä kaikki alkanut sisältyä tasoja ja tuntoja, jotka edellisistä ovat puuttuneet. Henkilöhahmoissa on entistä enemmän lihaa paperinohuiden luiden ympärillä. Harhakaupunki on eittämättä paras Avaimen julkaisemasta hainilaiskolmikosta.
