Puolisentoista viikkoa sitten sain aikaiseksi sen, mitä olin suunnitellutkin: käväisin Kontulassa valokuvaamassa Muurahaispuun tapahtumapaikkoja samalla kameralla, jolla kirjan kannen valokuva on aikoinaan otettu.
Tulokset eivät olleet suunnattoman hyviä. Kohta kuusikymmenvuotias Flexaretin kaksilinssinen peiliheijastuskamera ei olekaan ihan priimakunnossa. Se ei ole mikään yllätys: kameraa ei luultavasti ole huollettu koskaan, vaan se on toiminut kahden sukupolven lasten leluna. Laukaisin toimi epäluotettavasti, ja tajusin vasta kahdentoista kuvan rullan loppuvaiheilla, että suljin ei ollut aina avautunut kuvaa ottaessa. Sitä paitsi kamera on näköjään perin herkkä tärähtämään kuvaa ottaessa, herkästä 27 dinin* filmistä huolimatta.
Esittelen kuitenkin pari onnistuneempaa valotusta, ja yhden huonon.
Tämä on kirjan päähenkilön Karin (lapsuudenaikainen ja kirjan tapahtumahetkellä tilapäinen) kotitalo – tai kotitalon naapuritalo – kuvattuna Kiikun kävelytien viereiseltä kalliolta. Tämä ruutu voisi olla periaatteessa ihan hyvin 1970-luvultakin: juuri tuo kohta, tästä suunnasta kuvattuna, on aika lailla ennallaan, vaikka melkoisen suuri osa ympäristöä onkin muuttunut melkoisesti. Onneksi.
En alun alkaenkaan aikonut mennä soittamaan entisen kolmannen kerroksen asuntomme ovea: ”Hei, mä asuin täällä seiskötluvulla. Saisinks mä tulla ottamaan pari valokuvaa teidän ikkunasta?” Kävin kyllä rapussa katselemassa paikkoja: lattiat on uusittu, seinät maalattu siistimmin ja tyylikkäämmin, mutta tutulta siellä näytti. Tyydyin ottamaan muutamia valokuvia rapun alaovelta – ja nekin kaikki onnistuivat tärähtämään.
Tuskin kirjan Karin taloa olisi näkynyt oikeasta ikkunastakaan kuvatessa. Puut ovat kasvaneet ja peittävät jopa meidän muinaisten parakkikoulujemme tilalle nousseen Keinutien ala-asteen. Talon edessä kasvava puu on kolmessakymmenessäviidessä vuodessa venähtänyt varjostamaan entisen asuntomme ikkunoita, joiden lomasta ei välttämättä kovin kauheasti maisemia paista.
Viimeinen kuva on Kontulan sijaan jostakin Kurkimäen ja Kivikon välimailta. Tuohon koivuun kirjan Kari nojailee kirjan loppupuolella pohtien, onko kyseessä sama koivu, jonka hän muistaa lapsuus- ja nuoruusvuosiltaan.
Flexaret siirtynee nyt ullakolle muistoesineiden joukkoon. En luultavasti viitsi ostaa enempää filmiä. Minun kuvaustyylini oli jo 1970-luvulla sellaista, joka sopi paremmin digikameroiden mahdollistaman välittömän tuloksen tarkastelun ja uusien versioiden räpsimisen aikakaudelle. Sielu ei oikein salli haaskata enempää filmikehityksen ja kopioinnin vaatimiä ympäristömyrkkyjä harrastehuuhaaseen.
___
* Nykyään sanottaisiin ”400 ASAn”, mutta tuohon aikaan filmiherkkyyttä mitattiin yleisemmin DIN-asteikolla.
