Olen pitkään pitänyt lähestulkoon vastenmielisenä joidenkin klassisen musiikin intoilijoiden ajatusta, että kuulijan pitäisi perehtyä konsertissa esitettävään musiikkiin mahdollisimman huolellisesti ennen konserttia. Itselleni konserttitilanne ei ole mikään horjuvan turvallisuudentunteen pönkitysyritys, vaan tilaisuus kuulla, nähdä ja kokea jotakin, jota ei ole ennen kuullut, nähnyt tai kokenut. Tästä(kin) syystä viihdyn erinomaisesti festivaaleilla, joilla on tilaisuus törmätä täysin ennenkuulemattomaan musiikkiin. Tästä(kin) syystä olen erityisen hyvin viihtynyt Roskilden festivaaleilla, joilla olen erinäisiä kertoja kohdannut huikeita elämyksiä menemällä katsomaan täysin itselleni tuntematonta bändiä maasta, jonka musiikkikulttuurista en tiedä yhtään mitään.
Tutun ja turvallisuudentunnetta parantavan musiikin kuuntelemiseen on tehty erinomainen apuväline: äänilevyt. Niiden sisältö pysyy sellaisena kuin se on aina ollut.
Koska en ole juurikaan kuunnellut radiota viimeisten vuosien aikana, Atletico Kumpula oli minulle aivan uusi tuttavuus. Tuttuja piirteitä kyllä löytyi: mieleen nousi vahvasti vanha lemppari Pienet Miehet jo ennen kuin laulajakitaristi Kyösti Salokorpi esitteli bändin ja tajusin hiljaisen basistimiehen olevan Pienissä Miehissäkin vaikuttanut Miikka Paatelainen. Mukavia, akustisehkoja ralleja, joissa häiritsi oikeastaan vain Salokorven vähän alavireisen (asenteeltaan, ei vireeltään) oloinen laulu.
Illan pääesiintyjä Simphiwe Dana oli hänkin minulle tuntematon tekijä, mutta keikan alusta lähtien oli selvää, että nyt ollaan kuulemassa Laulajatarta isolla alkukirjaimella. Danalla on ääntä, karismaa ja otetta esittää omien laulujensa ohella eteläafrikkalaisia lauluklassikkoja Miriam Makeban ohjelmistoa myöten. Danaa säestänyt trio antoi tähdelleen riittävästi tilaa, mutta olisin silti kaivannut vähän luonteikkaampaa säestystä nyt kuullun kuivakkaan ja jossain määrin mielikuvituksettoman fuusiojazzin sijaan. Pianistin ja basistin soitosta kyllä löytyi aina välillä riemukkaita huumorin- ja tyylitajun piirteitä, mutta rumpali oli suurimman osan aikaa yksinkertaisesti tylsä, mitä hän vielä onnistui korostamaan soittamalla jotakuinkin sen saman rumpusoolon jonka viime vuosikymmenien jazzrumpalit aina soittavat.
Mutta laulajan juhlaahan tämä keikka oli. Ja Simphiwe Dana kyllä lunasti lupaukset olla jälleen yksi huikea artisti, jonka musiikin löysin menemällä kuuntelemaan jotakin jota en ole koskaan ennen kuullut.
