”Veteraanit järkyttyivät Mannerheim-näyttelijästä”, otsikoi Iltalehti ja haastatteli otsikkonsa tueksi kahta henkilöä, joista kumpikaan ei ole veteraani eikä kumpikaan ole järkyttynyt. Järkytyksestä on tärissyt myös jo viime eduskuntavaalien alla kampanjassaan sotaveteraaneja törkeästi hyväksikäyttänyt Wille Rydman, jolla näyttää olevan edelleenkin pakkomielle vääristää mainosmateriaalissaan omaa ihonväriään kohti uuden Mannerheim-elokuvan päätähden ihonväriä.
Mannerheim-parka. Ei ihme että hän lähti eläkevuoksikseen maahanmuuttajaksi Sveitsiin. Siitä ei ollut apua: miesparalla ratsastetaan häikäilemättä, irvokkaasti ja perverssisti koko ajan.
Tästä syystä olen itse toivonut, ettei mitään Mannerheim-elokuvia tai Mannerheim-kirjallisuutta julkaistaisi. Mielenkiintoisempiakin aiheita on, ja on vaikea kuvitella että kaikkien näiden järkytysten ja kuolleen ruotsinkielisen aatelisäijän puolesta loukkaantumisten keskellä saataisiin aikaiseksi mitään sellaista elokuvallista ilmaisua, joka kestäisi aikaa edes niin kauan kuin vaikkapa… ööö… Luottamus. Toive on arvatenkin turha.
Mutta tämä on oleellinen syy, miksi ajattelin olla mainitsematta koko nimeä Muurahaispuussa, vaikka tarina sivuaakin herran uraa. (Tarkistin, ja kyllä se siellä kertaalleen lukee, minun itse kirjoittamanani. Dang.)
Lienee turha toivo, että nyt Mannerheimin puolesta loukkaantuneet monikulttuurisuuskriitikot tuntisivat sympatiaa niitä monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan, jotka taannoin julistivat tappouhkauksia omaa sankariaan pilapiirtäneelle. Minun sympatiani ja ymmärtämykseni kaikenkarvaisia monikulttuurisuuskriitikkoja kohtaan on edelleen perin vähissä.
