Ihmiskalan tarina

·

Asustin Itäkeskuksen Asiakkaankadulla siihen aikaan 1980-luvulla kun kulttuurikeskus Stoaa rakennettiin, ja taisin käydä (sitten vähän myöhemmin silloisen avokin kanssa Kauppakartanonkujalle muutettuani) talossa muutaman kerran näkemässä elokuvia ja ehkä teatteriakin. Ei Itäkeskukseen täältä Töyrynummeltakaan ole kovin pitkä matka, joten talon tarjontaa kannattaisi seurata tarkemmin.

En tunne japanilaista teatteriperinnettä juurikaan – käytännöllisesti katsoen yhtään. Aki Suzuki Spirits -ryhmän Aino – Kalevala -esityksen ensimmäisen minuutin ajan ehdin ajatella suunnilleen ”no, tämä näyttää olevan niin lähellä kiinalaista oopperaperinnettä että kyllä minä tämän päälle jotain tajuan”, mutta sitten esitys tekikin jyrkän mutkan… ihan toisaalle.

Kyllähän buto-ilmaisussa tuntuisi olevan paljon yhteyksiä mannermaan perinteiseen tanssi-, laulu- ja teatteri-ilmaisuun, ja Ainon tuttu tarina tulkittiin sen verran selkeästi että valistumattomampikin pysyi loppujen lopuksi kärryillä. Tunnin mittainen, rauhallisesti etenevä näytelmä oli varsin toimiva kokonaisuus ja osoitti, millaisia mahdollisuuksia suomalaisen kansanrunouden tulkitseminen toisen perinteen kautta tarjoaa. Kehyskertomuksen itämaisuus ja sitä kautta johdateltu loppukohtaus toivat tarinan nykyaikaan mukavan hytkäyttävästi.

Esityksiä on jäljellä vielä tänään ja huomenna. Suosittelen.

WTF Suomi

·

En kovin usein saa kerjuukirjeitä, onneksi. Yleensä minua lähestyy vain yksi tai kaksi aivan tukemisen arvoista tahoa. Yksi tukemisen arvoiseksi aikaisemmin arvelemani taho, Suomen WWF lähestyi tänään kirjeellä hyvän asian, norppien suojelun puolesta.

Paksusta kirjeestä paljastui viiden arvan nippu, laaja esite palkintona olevasta roinasta, väitteitä että roina-arpajaisiin osallistumalla jotenkin autettaisiin luontoa, palautuskuori (jos ei halua arpoja, WWF voi lähettää ne yhtä pyytämättä jollekulle toiselle) ja tietenkin tilillepanokortti.

Ai niin, ja arpajaisten pääpalkintona on tietenkin tuo jokaisen luonnonystävän pettämätön tunnusmerkki, henkilöauto.

(Tai vaihtoehtoisesti rautakaupan lahjakortti.)

Ei jatkoon.

AW

· 3 kommenttia ·

Ennakkoon nähtyjen kuvien perusteella Sara Hildénin taidemuseo vaikutti jotakuinkin täydelliseltä paikalta Andy Warhol -retrospektiiville. Ankeinta mahdollista betonifunkkista heijastelevat homeitiöiset salit ja sarjatuotannolla leikittelevät kuvat voisivat olla kertakaikkisen osuva yhdistelmä.

Ja kyllähän ne tavallaan olivatkin.

Samassa paikassa tuli kuitenkin nähtyä vain muutama kuukausi sitten Ellen Gallagherin huikeiden teosten oivalluksia, informaatiota, sävyjä ja ajatuksia. Sen rinnalla Warholin (vähintäänkin valokuvina) moneen kertaan nähdyt klassikot näyttivät… nähdyiltä ja latteilta. Jälkimmäistä kovin usein kirjaimellisesti: Warholin tunnetuimpien teosten estetiikkaan kuuluu korostettu kaksiulotteisuus, syvyyden puute, jota kirkkaat mainosvärit vielä korostavat. Hildénin laaja retrospektiivi toki tuo Warholin taiteesta esiin muitakin puolia, enemmän sävyjä ja ulottuvuuksia. Mukana on myös videotaidetta, muun muassa joitakin kiehtovan Screen Tests -sarjan lyhytfilmejä, sekä Warholin levykansitaidetta 1960-luvun varhaisista (eikä kovin omaperäisistä) jazzlevykansista Velvet Undergroundin ja Sticky Fingersin kaltaisiin kohuklassikoihin.

Suurin oivallus näyttelyssä on, miten pitkä ura Andy Warholilla oli takanaan ennen kuin hänestä tuli Andy Warhol. 1960-luvun loppupuolen Factory ja mediapersoona-Warhol olivat oikeastaan vain jälkinäytös huolelliselle, harkitulle, ahkeralle, toistakymmentä vuotta kestäneelle pohjatyölle, monien tyylilajien ja tekniikoiden kehittelylle. Joissakin niistä – etenkin serigrafian käytössä taidegrafiikassa – Warhol oli kiistaton pioneeri.

Silti Warholin merkittävin teos ei suinkaan ollut silkkipainettu, kirjava ja eri väreissä toistettu versio Marilyn Monroesta eikä tomaattikeittotölkkikasa, ei Velvet Undergroundin löytäminen eikä yksikään hänen kokeellisista elokuvistaankaan, vaan teos nimeltä Andy Warhol, platinablondiperuukkia käyttänyt hahmo, melkein yhtä monen Maapallon asukkaan tuntema hahmo kuin vaikkapa Chaplinin kulkuri. Tämä traaginen mediataideteos osoittautui tekijälleen jotakuinkin yhtä tuhoisaksi kuin vaikkapa Kurt Cobain -mediataideteos oli Kurt Cobainille. Warhol kesti hahmonsa sisällä paljon kauemmin, mutta hänkin menetti kykynsä astua sen ulkopuolelle. Pörröinen platinaperuukki ei enää lähtenyt irti, eikä Andy kyennyt enää erottamaan mediataideteosta oikeasta minästään. Hän oli teoksensa koko ajan, ympäri vuorokauden, eikä hänelle tullut luultavasti mieleenkään, että saattaisi joskus tehdä ihan hyvää kammata tukkansa, pestä naamansa, kiskoa tuulipuku päälle ja painua vaikkapa päiväkävelylle sellaisena taviksena jota kukaan vastaantulija ei tunnista.

Andyneula

Ohjelmallista

·

Muutamakin kirjailijatuttu on viime aikoina hehkuttanut Scrivener-nimistä kirjoitusohjelmaa, joka on suunniteltu nimenomaan kirjailijoille. Itse en voi vielä hehkuttaa, sillä Hunanista on tulossa ensimmäinen kyseisen ohjelman avulla kirjoittamani kirja, ja ensimmäinen Scrivenerillä kirjoittamani käännöstyökin on vielä aloittamatta. Käytännön kokemukset siis vielä puuttuvat. Mahdollinen hehkuttaminen siitä, sopiiko ohjelma minun kirjoittamiseeni ja/tai suomentamiseeni, jää siis myöhempään.

(Helsingin kirjailijat järjestää muuten  jäsenilleen toukokuussa Scrivener-koulutustilaisuuden. Vielä ehtii liittyä ja maksaa jäsenmaksunsa, jos täyttää kriteerit.)

Huomasin tarvitsevani Hunania varten toisenkin uuden ohjelman. Kuten olen luultavasti kertonutkin, kirjan keskeisenä elementtinä on Kiinassa työskennelleen lähetyssaarnaajan (aito) päiväkirja vuosilta 1934–46. Tuli tarve linkittää päiväkirjamerkinnät Kiinan ja muun maailman historian tapahtumiin, ja saada päiväkirjamerkinnöistäkin jonkinlainen yleiskuva. Tarvittiin siis aikajana. Pienellä haeskelulla löysin Aeon Timeline -nimisen aikajanaohjelman, joka sekin on nimenomaan kaunokirjallisuuden tekemistä varten kehitetty. En ehkä ole vielä tämänkään ohjelman suhteen kovin taitava käyttäjä enkä osaa hyödyntää kaikkia niitä mahdollisuuksia mitä softa tarjoaisi, mutta aikamoinen määrä tapahtumia ja merkintöjä sinne on jo tullut syötettyä.

Aeonissa on sekin hyvä puoli, noin jatkoa ajatellen, että siihen on mahdollista rakentaa ihan oma, itse keksitty kalenterijärjestelmä. Ensimmäiseen Alshain-kirjaan tein eri henkilöiden tekemisiä ja keskinäisiä kohtaamisia luonnostelevan aikajanan brutaalisti taulukkolaskentaohjelmalla: en minä mitään laskenut, mutta taulukon muodossa rinnakkaisten tapahtumien ja olinpaikkojen luettelot toimivat kohtuuhyvin. Sarjan seuraaviin osiin on nyt parempi ja notkeampi työkalu.

Hunan-materiaalia työstäessä olen tutkiskellut jälleen kerran myös niitä noin seitsemääsataa valokuvaa, jotka tuli otettua vuonna 1991 kirjan tapahtumapaikoille Kiinan Hunanin maakuntaan tehdyllä matkalla.* Skannasin kuvakokoelman muutamia vuosia sitten tietokoneelle ja sain kuvat jopa jossain määrin järjestykseen, vaikka epäilemättä joukossa on taatusti niitäkin kuvia, joiden minä kuvittelen olevan peräisin vaikkapa Dayongista, vaikka ne otettiinkin aikanaan Cilissä.† Ja sitä rataa.

Valitettavasti skannatut kuvat eivät ole näyttäneet mitenkään suunnattoman hyviltä. Meillä oli reissussa kaksi kameraa, toinen peruspokkari ja toinen minun kohtuullisen hyvä järjestelmäkamerani (Olympus OM-10), mutta kumpikaan ei  tehnyt mitään suunnattoman hyvää jälkeä. Osittain kysymys oli ympäristöstä: etenkin majapaikassamme Zhangjiajiessa ilma oli niin kosteaa, että kameroiden automatiikka (ja sitä myötä kuvien valotus) sekoili pahan kerran. Kuvia – dioja ja negoja – ei myöskään ole säilytetty mitenkään erityisen huolella viimeistä pariakymmentä vuotta, ja sekin näkyy: toisin kuin hipsterit joskus antavat ymmärtää, analogiset filmikuvat vaativat erittäin huolellista käsittelyä ja säilytystä kestääkseen kelvollisina. Muuten ne menevät piloille, lopullisesti. Mutta ei skannaus kuvien laatua ainakaan parantanut.

Tapahtui kuitenkin pieni ahaa-elämys, kun ryhdyin käymään läpi äidin tavaroista löytyneitä negatiiveja minun ja siskoni lapsuusvuosilta. Skannerivalmistajan ilmaisohjelmistolla rupesi yhtäkkiä olemaan suunnattomia vaikeuksia rajata oikein 6 × 6 -filmikoon isoja negatiiveja, joten sukelsin ärtyneenä nettiin etsimään ohjelmaa, joka tajuaisi valokuvauksesta ja sen (äskettäisestä) historiasta** edes vähän enemmän. Löysin lopulta VueScan-nimisen ohjelman, ja jo muutaman kokeilun jälkeen tajusin että kyseinen ohjelma osaa lukea (useamman valotuksen taktiikallaan) samalla laitteella kuvista paljon paremman ja sävykkäämmän näköisiä. Niinpä kyseinen laite on suristellut viimeiset pari viikkoa uusiksi koko Kiina-kuvakokoelmaa.

(Molemmat kuvat ovat osarajauksia alkuperäisestä diakuvan skannaustiedostosta. Molempiin on tehty suunnilleen samanlainen kevyt kirkkaudensäätö, ei muuta.)

___

* Kirjan kirjoittajan piti, kuten ehkä ennenkin mainittu, olla toimittajaäitini, ja siitä piti tulla ihan ”tavallinen” tietokirja. Tältä pohjalta matkakin tehtiin. Häneltä projekti jäi kuitenkin terveyden heikkenemisen takia kesken ja minä päätin käyttää kaikkea haltuuni päätynyttä aineistoa romaania varten. (Olen hyvin tyytyväinen siitä, että äiti ehti kirjoittaa päiväkirjamerkinnät tietokoneelle: niiden kirjoittajalla oli hyvin tiivis ja epäselvä, vanhanaikainen kaunokirjoituskäsiala, ja paperi on useinmiten läpikuultavaa. Koko apurahavuosi olisi kulunut sen tekstin tulkitsemiseen…)
† Kiinalaisten paikannimien translitterointitapa on sitten oma matopurkkinsa. Esimerkiksi Dayong ja Cili ovat moderneja pinyin-translitterointeja, ja näiden kaupunkien nimet ovat päiväkirjoissa muodoissa ”Tayoung” ja ”Tzeli”. Luultavasti tulen käyttämään vanhempaa translitterointitapaa, mutta en ole varma onko niitä päiväkirjoissa (tai edes lähdemateriaaleihini kuuluvissa Lähetysseuran dokumenteissa) translitteroitu mitenkään johdonmukaisesti tai edes tuohon aikaan käytetyn Wade-Giles-järjestelmän mukaisesti oikein. (Sekä uusi että vanha translitterointijärjestelmä perustuvat ainakin hieman siihen miten äänteitä äännetään englanninkielessä. Wade-Gilesin yksi ongelma oli että se perustui pitkälti eteläisiin murteisiin ja siihen mitä siihen aikaan kutsuttiin ”Kantonin murteeksi” ja joka nykyään usein lasketaan omaksi kielekseen. Pinyin perustuu nykyiseen yleiskieleen, joka puolestaan perustuu pohjoismurteisiin. Molemmat ovat keskikiinalaisen Hunanin kannalta väärästä suunnasta. Itse olen oppinut pinyiniä vähän paremmin joten se tuntuu minusta loogisemmalta ja ”oikeammalta”, mutta oikeasti kiinaa osaavat tutut eivät ole asiasta ollenkaan niin yksimielisiä.)
** Vielä 1960-luvulla 6 × 6 -negatiivikoon filmejä käytettiin myös halvoissa harrastajakameroissa. Sittemmin – nykyäänkin – ne yhdistetään lähinnä hintaviin Hasselbladin ja Rolleiflexin studiokameroihin.

Meemiensä levittäjä

·

Juuso Kekkosen monologi Pilkkaa jumalaa tuntui aika pitkälti jonkinlaiselta jälkikirjoitukselta erinomaiseen, reilu viikko sitten nähtyyn Outo homo -monologiin. Tai oikeastaan sarja alaviitteitä: Pilkkaa jumalaa ei ollut ollenkaan niin johdonmukainen, selkeä tarina kuin monologitrilogian ykkösosa. Osittain tämä saattaa johtua siitä, että kakkosen esityksiä on takana vasta kymmenkunta, ja Kekkosella oli sivupöydällä luntti josta tarkistaa, mistäs aiheesta seuraavaksi pitikään puhua. Joissakin kohtaa monologia tuntui myös aiheelliselta tietää Oudon homon kertoma tarina: siihen viitattiin useita kertoja.

Kekkonen lähtee liikkeelle Richard Dawkins -nimisen kuuluisan uskonnollisen kiihkoilijan kehittämästä meemi-käsitteestä. Meemi voi olla ajatus tai tarina, joka keksimisensä jälkeen alkaa levitä suusta suuhun, ihmiseltä toiselle, fb-tililtä toiselle. Uskonnot ovat eräänlaisia meemejä, niin vitsitkin, samoin tekniset keksinnöt kivikirveestä alkaen. Kekkosen monologin perustana ovat nimenomaan uskonnot – tai, jos tarkkoja ollaan, kristinusko – meeminä. Vaikka hän tunnustautuukin Dawkinsin lailla ateististen näkemysten kannattajaksi – hänellä on siihen hyviä, perusteltuja syitä – hän ei näe samalla tavalla uskontoja sellaisena absoluuttisena pahuutena kuin iso D. Hän löytää Raamatun tarinoista kiinnostavia detaljeja: esimerkiksi tulkinta ”käännä toinenkin poski” -kehoituksesta oli herkullinen, normaalia tulkintaa vähemmän pasifistinen ja minulle aivan uusi.

Meemeihin monologi myös päättyy, ja internetiin: siihen miten monikansallinen tietoverkko muuttaa vanhoja, asuinpaikkaan liittyviä käsityksiä yhteisöllisyydestä ja joukkoon kuulumisesta.

Oudon homon tavoin kuulimme myös juttuja Juuso Kekkosen pippelistä – joka tälläkin kertaa myös nähtiin, sillä hän astui lavalle alastonna – ja hänen seksuaalisista mieltymyksistään. Monologin näihin puoliin on helppo tarttua, ja ehkä Kekkonen on halunnut antaa hänen (ehkä) tärkeämpiä sisältöjä karsastaville katsojille mahdollisuuden tarttua (hah!) johonkin jolla perusteella tyrmätä teksti jonkinlaisena julkisena masturbaationa. Aika ajoin hyvin henkilökohtaiselle tasolle vieminen tuki (minun mielestäni) isompia teemoja, toisinaan harhautti sivupoluille. Toisaalta kyseessä on selvästi myös eräänlainen taiteilijana kasvamisen riitti, oman itsensä peliin panemisen hyvin konkreettinen muoto.

Pilkkaa jumalaan on käynyt katsomassa myös Kujerruksien Linnea, joka asustaa vielä lyhyemmän kävelymatkan päässä teatteri Tuikkeesta kuin me. Suosittelen joka tapauksessa sekä Oudon homon että tämän jatkomonologin katsomista, vaikka sattuisitte asumaan etäämmälläkin. Teatteri Tuike sijaitsee aivan Tapanilan aseman vieressä, joten sinne on helppo tulla vaikka kaukaiselta ja syrjäiseltä Vironniemeltä asti.

Pienet ympyrät, pienempi kehä

·

Ethan ja Joel Coenin uusi elokuva Inside Llewyn Davis on saanut vähän ristiriitaisia arvioita. En tiedä ovatko arvioitsijat odottaneet jonkinlaista uutta versiota jostakin minkä Coenit ovat tehneet aikaisemmin, ja pettyneet koska tämä ei ole sellainen. En tiedä. Me kyllä nautimme tästä pienestä ja hiljaisen vaivihkaisesta elokuvasta vallan paljon.

Llewyn Davis pyörii Greenwich Villagen folk-kuvioissa 1960-luvun alussa, yrittää pärjätä keikkapalkkioillaan – heikosti, sillä hänellä ei ole varaa omaan kämppään, vaan yöt kuluvat kaverien sohvilla. Tai joskus kaverien tyttöystävien vuoteissa, mikä aiheuttaa sitten hyvin nopeasti lisämenoja ja -riesaa. Davis on tehnyt yhden levyn duettokaverin kanssa – joka sittemmin hyppäsi sillalta – ja sen jälkeen yhden soololevyn, joista kumpikaan ei myy yhtään. Elokuvan viikon kaaren aikana Davis yrittää järjestää itselleen keikkoja ja saada manageria, sillä vaihtoehtona on oikeastaan enää vain luovuttaminen: paluu töihin kauppalaivalle.

Elokuvan epookki on tehty pienin, mutta toimivin keinoin: se ei hypi silmille, mutta näyttää uskottavalta. Oscar Isaac on uskottava periaatteessa ihan hyvänä, mutta tylsänä ja ei-omaperäisenä folktähti-wannabenä, itsekeskeisenä mulkkuna joka ei kovin paljoa opi edes silloin kun lyhytnäköisyyden seuraukset tulevat kalliiksi. Elokuva tekee viikon kaarellaan taitavan ja ilkeän ympyrän, joka voisi olla toisin tehtynä ankean kliseinen, mutta toimii tässä: Coenin tavanomaisten Odysseia-viitteiden lisäksi minun mieleeni juolahti varsin toisenlaisesta kehänkiertämisestä kertova Dostojevskin Pelurit. Samoin toimii lopun pieni vihjaus siitä etteivät nämä pienen kaveripiirin folk-ympyrät pyöri enää kovin kauaa samanlaisina: muutosvoima nousee Gaslight Cafén lavalle känisemään Davisin kävellessä kyllästyneenä salista ulos.

Coenin elokuville tyypillisesti musiikki toimii hienosti, ja laulujen annetaan soida kokonaan: siitä isot pisteet tässä musiikin raa’an silppuamisen kulttuurissa. Maestrona onkin toiminut armoitettu modernin juurimusiikin tuottaja/lauluntekijä/kitaristi T-Bone Burnett – joka oli mukana jo huikeassa Voi veljet missä lienet -elokuvassa – joten tyylitaju ei ole siinäkään suhteessa mikään yllätys.

Outo mutta oikeastaan aika normaali

·

Viimelauantaisen bloggauksen hengessä meillä oli erinomainen tilaisuus nauttia laadukkaasta kulttuurista kävelymatkan kanssa, kun Juuso Kekkosen monologi Outo homo oli nähtävänä Tapanilan teatteri Tuikkeessa.

Kekkonen on kiertänyt esityksensä kanssa jo hyvän aikaa ja tehnyt siitä myös kouluissa kiertävän, yläasteikäisille soveltuvan ilmaisversion. Erään vironniemeläisen paikallislehden jutussa kerrotaan monologissakin esitetty tarina, joten sen pääkohdat voinee kertoa. Tarina kyllä kantaa, vaikka kuvion tietäisikin: itseään jotakuinkin perusheterona pitänyt Juuso rakastuu naiseen, jolla on jo poikaystävä. Tunne ei ole kuitenkaan yksipuolinen, joten suhteesta tulee, kaikkien osapuolten tahdosta, polyamorinen. Vähitellen tyttöystävä uskaltautuu paljastamaan Juusolle, että hän kokee olevansa mies, joten hänestä on – lääketieteen avustuksella – tulossa mies myös fyysisesti.

Kolmituntinen monologi kuulostaa aika rankalta pläjäykseltä, mutta ei se siltä tuntunut. Esitys kantoi pituutensa vallan komeasti. Kekkosen monologissa on stand up -komiikan rytmiä, samanlaista poukkoilevaa ”tuostapatulikinmieleeni”-henkeä aina siinä mitassa, että välillä hän kommentoi asioita jotka ovat tapahtuneet aikaisemmilla esityskerroilla tai koulukeikoilla. Huumoriakin toki on mukana, ei kovin paljon stand up -komiikan mittapuulla, mutta samanlaisella terveellä itseironialla. Eipä monologia voisikaan tehdä pistämättä itseään peliin, nahkoineen ja karvoineen – tällä kertaa jotakuinkin kirjaimellisesti.

Esitys on ns. taiteen lisäksi myös hyvin avoimesti valistuksellinen, mutta faktojen runsaus ei ainakaan minua mitenkään kiusannut, vaikka iso osa asioista olikin ainakin jollakin etäisellä teoreettisella tasolla tuttua.* Näistä asioista on syytä puhua isompaankin ääneen ja näistä asioista on syytä puhua. Meillä voisi olla sukupuolineutraalin avioliittolain lisäksi myös sukupuolineutraali sosiaaliturvatunnus: miksi hitossa tämä naurettava juridinen detalji jakaa ihmiset jyrkästi kahteen ryhmään, kun erilaisia X- ja Y-kromosomien yhdistelmiä on (ainakin esityksen mukaan) olemassa yhdeksäntoista, eivätkä kromosomeista edes voi välttämättä tietää minkä sukupuolen edustajalta niiden haltija näyttää aikuisena, jos saa kasvaa luonnollisesti? Puhumattakaan siitä, millaiseksi hän itsensä tuntee.

Suomi voisi tässä olla oiva edelläkävijä, meillähän on etuna vielä sekin ettei meidän kielemme jaottele maailmaa keinotekoisesti kahteen (tai kolmeen) osaan kuten kaiken maailman naurettavat indoeurooppalaiset kielet naurettavine maskuliineineen, feminiineineen ja neutreineen. Ehkä jo seuraava eduskunta ryhtyy toimiin? Vaaleihin ei ole enää kauaa.

Outo homo siis kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa, etenkin jos sitä esitetään kävelymatkan päässä.

___

* Vaikka itse satunkin kuulumaan seksuaalisuuden osalta aika lailla vaniljaiseen, perusheteroon kansanosaan, ystävä-, kaveri-, sukulais- ja tuttavapiirissä on kyllä aikamoinen kirjo sellaista väkeä mistä esitys puhui. Kuten useimmilla lienee, tietävävät he asiasta tai eivät. Nämä tuntemani ja tietämäni ihmiset vain sattuvat olemaan siinä onnellisessa tilanteessa että he voivat olla vähän avoimemmin sitä mitä ovat.
Minäkin muuten luin varhaisteininä Herra Jackin ihmeellistä huonetta, mutta se ei vaikuttanut minuun samoin kuin Juusoon. Ehkä se johtui siitä, että minun ei tarvinnut varastaa kirjaa kirjastosta, vaan poimin sen meidän kotimme kirjahyllystä. Salaa, tosin, mutta olisi sen voinut tehdä avoimestikin. Ehkä vaikutusta laimensi, että olin aloittanut seksuaalisuutta käsittelevän kirjallisuuden lukemisen jo vähän aikaisemmin poimimalla samaisesta hyllystä Mastersin ja Johnsonin tiiliskivitutkimuksen nimeltä Raportti ihmisen seksuaalisista reaktioista. Se – sekään – ei auttanut ujoa teiniä yrityksissä lähestyä kiinnostuksen kohteita.

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

·

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle† ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
† Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.