Albumialbumi XI

·

Kun revin ensimmäisestä hyvästä bassostani* nauhat pois, muutamakin soittajakaveri kysäisi miltei itsestäänselvyytenä: ”Taidat digata Mick Karnia.” En diggaillut, olin kuullut hänen Japan-yhtyettään joskus radiosta ja lukenut siitä muutaman jutun. Ensimmäiseksi kiinnitin huomiota Karnin ekaan soolosingleen (”Buoy”), joka kuulosti radiossa lähinnä… kummalliselta. Taisi kulua vielä vuosi–pari, ennen kuin sain kaverilta lainaan Japanin viimeiseksi julkaisuksi jääneen livetuplan Oil on Canvas (1983). Sen ensikuuntelu kyllä jäi mieleen: puolitoistaminuuttisen, tunnelmallisen nimikappaleen jälkeen levyllä pärähtää käyntiin ”Sons of Pioneersin” bassoriffi, ja silloin minua ns. vietiin.

.

.

Englantilainen Japan oli kuulunut niihin 1970–80-lukujen taitteen uuden aallon hörhöbändeihin, joihin olin siihen asti suhtautunut erittäin epäluuloisesti, koska tietyt rokkitoimittajat olivat niistä niin innoissaan.† Epäluuloa kasvatti vielä näiden meikkaavien töyhtöhyyppien ”tyyli on köyhän perusoikeus” -ulkonäkö. En ole muutenkaan kovin ketterä innostumaan uudenlaisista asioista tai musiikkityyleistä. Mutta kun Japanista kiinnostuminen sitten tapahtui, sen musiikki taisi sitten helpottaa kiinnostumista ei-euroamerikkalaisista kevyen musiikin tyyleistä: bändin rytmiikassa on hyvin vahvoja vaikutteita niistä tyyleistä, joita on sittemmin ruvettu lokeroimaan ”maailmanmusiikiksi”.

Kuulemma vuoden 1980 tienoilla Japan-kvartetille (Mick Karn – basso ja klarinetit, Steve Jansen – lyömäsoittimet, Richard Barbieri – koskettimet, David Sylvian – laulu ja kitarat) selvisi, että heidän pitkäaikainen levy-yhtiönsä Virgin suostui julkaisemaan heiltä vielä yhden LP:n, minkä jälkeen tulisi kylmästi kenkää. Nelikko käytti tilaisuutta hyväkseen, ja teki juuri sellaisen levyn kuin halusi, piittaamatta siitä kiinnostaisiko se ostavaa yleisöä. Kävi kuitenkin niin, että Tin Drumista (1981) tuli kohtuullisen iso hitti, ja Virgin alkoi kärttää bändiä jatkamaan. Yhtyeen sisällä oli kuitenkin melkoisen pahoja jännitteitä** eivätkä he suostuneet muuhun kuin viimeiseen kiertueeseen ja siltä julkaistavaan livetuplaan (joilla molemmilla mukana on täydennyksenä kitaristi Masami Tsuchiya).

Ajan tavan mukaisesti Japan käytti keikoillakin jonkin verran taustanauhoja‡ mutta silti minun korvaani kuuluu oikeastaan ensimmäiseksi Karnin, Jansenin ja Barbierin huikea ja omintakeinen rytminen yhteispeli. Tälläistä komppiryhmää ei ole ollut toista, eikä tulekaan. Ja kun komppi toimii, kaikki toimii: silloin on helppoa jättää sivummalle Sylvianin teennäinen ja epävireinen ”väsynyt David Bowie” -laulutyyli tai se, etteivät bändin kaikki sävellykset ole suinkaan huippuhetkien tasoa. (Sen bändi taisi tajuta itsekin, sillä levyllä on monta melkoisen melodiatonta, ”ambienttia” instrumentaalitunnelmapalaa, joten setistä on voitu tipauttaa heikompaa lauluaineistoa pois.) Huippuhetket jaksavat kantaa kokonaisuuden. ”Sons of Pioneers” vetoaa ehkä lähinnä meihin basisteihin, mutta on tuplalla myös muita helmiä: tunnelmalliset ”Nightporter” ja ”Ghosts”, funkyt ”Cantonese Boy” ja ”Still Life in Mobile Homes”, voimallisesti rullaavat ”Gentlemen Take Polaroids”, ”Quiet Life”, ”Methods of Dance” ja ”The Art of Parties”, hieno instrumentaali ”Canton” sekä minun ikilempparini ”Visions of China”.

.

(Albumille tallennettu Hammersmith Odeonin keikka on julkaistu myös dvd:nä nimellä The Very Best of Japan. Suositellaan erityisesti David Sylvianin lähikuvista pitäville: näistäkin näytteistä huomataan, ettei muuta bändiä hirveästi viitsitä näyttää.)

1980-luvun alussa Japan-nelikko palasi vielä yhteen, mutta kieltäytyi (levy-yhtiön painostuksesta huolimatta) käyttämästä vanhaa nimeään, vaan julkaisi uuden levyn nimellä Rain Tree Crow (1991). Ratkaisu oli luultavasti järkevä sikälikin, että musiikki on jossain määrin toisenlaista – seesteisempää, askeettisempaa, hitaampaa ja maalailevampaa. Sylvian ajautui pian riitoihin muun yhtyeen kanssa ja RTC hajosi, mutta Karnin, Jansenin ja Barbierin ainutlaatuista yhteistyötä kuullaan vielä Karnin mainiolla Bestial Cluster -levyllä (1993).
___
* Kiinnostaisi sinänsä tietää, mitä kyseiselle bassolle on sittemmin tapahtunut.  Annoin sen vaihdossa silloiseen Aron Soittimeen, ja siellä se pyöri vielä vuotta myöhemminkin, mutta katosi jossakin vaiheessa. Ehkä ostaja löytyi? Kyseessä oli Yamaha SuperBass 500S, punaruskea soitin, jossa oli kaksi yksikelaista mikrofonia, ruuvikiinnitteinen kaula ja vaahteraotelauta. Nauhojen poistamisen lisäksi minä hioin kaulan mattapintaiseksi ja kolvasin alkuperäisten säätimien tilalle yhdistelmän, jossa oli yksi äänenvoimakkuussäädin ja kaksi mikrokytkintä mikrofoneille – toisessa vielä vaiheenkääntömahdollisuus, jonka totesin pian täydellisen turhaksi kapineeksi bassossa. Jos tuollainen sattuu kohdalle, kerro.
† Sittemmin olen onnistunut jälkijättöisesti kiinnostamaan muutamasta muustakin tämän kategorian yhtyeestä, esimerkiksi Talking Headsista, Dead Can Dancesta ja U2:sta. A Certain Ratio Duran/Duran tai The Pop Group eivät oikein putoa vieläkään, Depeche Mode ja Gang of Four ovat vähän niillä rajoilla.
** Mick Karn on kertonut, että erityisesti häntä pänni Sylvianin tapa merkitä omiin nimiinsä yhdessä tehtyjä lauluja – mikä tietysti tarkoitti sitä, että laulujen teostokorvauksetkin kilisivät ainoastaan Sylvianin tilille.
‡ Samplerit tulivat laajempaan käyttöön vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Pidän siitä miten kerrot

·

Tein eräänlaisen uudenvuodenlupauksen käydä katsomassa enemmän elävää musiikkia. Minun kirjanpidossani ”elävä musiikki” tarkoittaa enemmän pieniä klubikeikkoja kuin halleja tai stadioneja, niitä joissa artistia seurataan enemmän videonäytöiltä ja joissa äänentoistokin on kuin dvd-levyä katselisi. Lupauksen ensimmäinen täytäntöönpanokerta – perinteikkäälle ja minun musiikilliselle, eh kasvulleni perin tärkeällä Tavastialle – venyi helmikuun puoleenväliin asti.

Olen seurannut kotimaista(kin) musiikkia viime vuosina sen verran heikosti että kuulemma kriitikoiden ylistämä laulaja/lauluntekijä Antero Lindgren oli minulle aivan uusi tuttavuus. Laulujen perusteella jotenkin oletin, että hän on ollut jossakin (ainakin joissakin piireissä) tunnetuhkossa alt-bändissä ja siirtynyt sitten soolouralle, mutta pienen googlauksen perusteella hommaa on pyöritetty soolona koko ajan.

Laulujen tunnelma olisi ehkä kaivannut hieman monivivahteisempaa ja rikkaampaa säestystä kuin pelkän kitarakompin, sillä nyt musiikista tuli eräänlainen tasainen, toki tunnelmallinen mutta hieman turhan huippukohdaton jatkumo: sellainen olisi leppoisassa kotikuuntelussa, muun tekemisen ohessa, toisinaan täydellistä musiikkia, joka olisi tietysti sopinut oikein hyvin myös sellaiseen ravinteliin jossa tarjotaan ruokaa ja asiakkailla on tilaa istua, mutta eilisillan paikassa, tilassa ja tunnelmassa kokonaisuus jäi hieman turhan seinäpaperimaiseksi. Laulujen englanninkielisyyskin etäisti musiikkia ja söi mukavan leppoisan lavaolemuksen luomaa intiimiyden tunnetta. Kiinnostus Lindgrenin musiikkiin myös levytettynä kyllä syntyi.

Se, jonka takia tulin kauas kantakaupunkiin lähteneeksi, on sitten tunnetumpi nimi, jonka musiikin kanssa olen – ainakin ohimennen – elänyt jo 70-luvulta asti.

Tuoreen musiikin seuraamiseni on ollut sen verran heikkoa, että minulle selvisi vasta viime viikolla, että Dave Lindholm julkaisi loppuvuodesta vallan mainion akustisen, suomenkielisen levyn Ken elää, ken näkee, Ken B. Siltä kuultiin eilen pari laulua, mutta painopiste oli klassikoissa. ”Sitähän se kaikki on”, ”Joo joo mä rakastan sua”, ”Jazzkansa tulee”, ”Tätä iloista siltaa et kävele yksin”, ”Petin pienen linnun”… ja lopussa vielä komea versio ”Pienestä ja hennosta otteesta”. Se jaksaa aina lumota sekä lauluna että siinä suhteessa, miten hienosti laulu voikaan toimia myös ilman alkuperäisen levyversion suomifilmihenkistä jousikvartettoa.

Dave-keikkojen oleellinen ohjelmanumero ovat tietenkin Daven välispiikit, joista aina ei pysty sanomaan, ovatko ne pelkkää löperöä tajunnanvirtaa vai onko takana myös jokin syvä, pitkään mietitty ajatus. Hauskoja ne ovat jotakuinkin aina, myöskin silloin kun herra hidalgo keskeyttää yhtäkkiä biisin ja alkaa pohtia: ”Täs vois oikeestaan pitää viiden minuutin tauon mut en mä tänään oo oikeen sillä tuulella…”

Kieli on musiikissa tärkeä osa kommunikaatiota, ja osin juuri siksi Lindholmin setti upposi niin paljon Lindgreniä tehokkaammin. Davellakin oli kyllä setissään englanninkielinen osuus, jolloin kuultiin (mm.) Robert Johnsonin ”Dust My Broomin” lisäksi D&D-levyn hieno ”Love Built a House”. (Sinänsä olisi kiinnostavaa kuulla Davelta akustista bluesia myös suomeksi laulettuna: sähköbluesiahan on kuultu jo kauan sitten.) Tokihan Davella oli etunaan sekin, että jotakuinkin koko yleisö tunsi jotakuinkin jokaisen laulun: ne olivat heille tärkeitä. Niin minullekin. Tämän musiikin kanssa on eletty pitkään, ja eletään edelleenkin.

Ajan tappaja

·

1930-luvun lamavuosina Chicagossa kostonhimoista porukkaa pakeneva asunnoton pakenee hylättyyn taloon, joka ei olekaan sisältä ihan sitä miltä se näyttää ulkoa. Hän huomaa pystyvänsä astumaan talon ulko-ovesta haluamaansa ajankohtaan 1930- ja 1990-lukujen välisenä aikana. Talon seinältä löytyy myös joukko naisten nimiä, ja kulkumiehelle muodostuu vastustamaton pakkomielle käydä rituaalimurhaamassa nämä nuoret naiset, eri aikoina, eri puolilla kaupunkia. Pakkomielteenomaisesti hän myös käy tapaamassa samoja tyttöjä vuosia ennen kuin tappaa heidät – joko ennen tai sen jälkeen kun (oman ajanlaskunsa mukaan) on tappanut heidät. Hän jättää heille (elävinä tai kuolleina) esineitä, jotka ovat peräisin toisilta uhreilta, toisesta ajankohdasta. Sitten eräs hänen 1980-luvun lopun uhrinsa jää kuitenkin täpärästi eloon, ja alkaa vuosia myöhemmin, fyysisistä vammoista päällisin puolin toivuttuaan, selvittämään itseensä kohdistunutta hyökkäystä.

Lauren Beukesin Säkenöivät tytöt (suom. Virpi Vainikainen, Schildts & Söderströms 2013) on monessa mielessä aika perinteinen sarjamurhaajatrilleri – ellei poikkeavaksi lasketa sitä, että lukija seuraa alusta alkaen murhaajan ja häntä etsivän toimittajakaksikon toimia rinnakkain: jännityksessä on siis arvoitusdekkari-asetelman sijaan eräänlainen šakkiotteluasetelma. Vanhemman, kyynistyneen miehen ja nuoren, miltei pakkomielteisen (ymmärrettävästi) naisen kaksikko ei sekään ole kovin omaperäinen yhdistelmä, ja dramaattisessa loppukohtauksessakin on paljon tuttuja, nähtyjä ja luettuja piirteitä.

Sarjamurhaajan liikkuminen ajassa tekee asetelman kuitenkin mielenkiintoisemmaksi, etenkin kun hän ei suinkaan suorita talon (tai mielensä) hänelle määräämiä rituaalimurhia aikajärjestyksessä. Beukes rakentaa taitavasti pieniä ajankuvia, kiinnostavia ja koskettavia naishahmoja, joista lukija pystyy välittämään. Näin heidän kohtaloillaan on lukijalle merkitystä, he eivät ole pelkkiä kulisseja joiden ainoa tarkoitus elämässään on (kenties) kuolla. Beukes rakentaa tarinansa muutenkin taitavasti ja kirjoittaa niin hyvin (ja Vainikainen suomentaa niin hyvin) että kirjan kolme ja puolisataa sivua kuluvat nopeasti.

Lauren Beukes on toinen vuoden kuluessa kohdalle sattunut eteläafrikkalainen naiskirjailija, joka tekee kiinnostavaa ja vaikeahkosti luokiteltavaa spekulatiivista fiktiota. Toinen on tietysti loppusyksystä suomentamani Sarah Lotz, jonka romaani The Three (suomeksi luultavasti Kolme) ilmestyy englanniksikin vasta loppukeväästä. Lotzin lailla hänen kaverinsa Beukeskaan ei selittele asioita turhan päiten tai yritä kehitellä selityksiä kummalliselle talolle. Siinä mielessä tämä(kään) kirja ei ole scifiä, vaan (eräänlaista) urbaania kauhufantasiaa. Lotzin lailla Beukes jättää lopussa myös osan langoistaan solmimatta ja leikkaamatta, mikä on minusta erinomainen ratkaisu – ei jatko-osa-mielessä, vaan siinä mielessä että lukija voi kuvitella että jotakin tässä kirjassa kuvattua saattaa olla yhä olemassa, ja jatkaa mielessään kirjan tarinaa. Vaikka loppuratkaisussa on minun mielestäni heikkouksia, tässä suhteessa se toimii tehokkaasti.

Tila–isuus

·

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Puolitiu

· 2 kommenttia ·

Helmikuussa 2004 oli jännät paikat, kun esikoisromaanini 391 julkaistiin. Olen siis ollut julkaissut romaanikirjailija jo kymmenen vuotta.

S:n kanssa olimme vitsailleet pitkin syksyä, kuinka keväällä ”alkaa se julkisuusrumba”. No… taidettiin minua haastatella yhteen tai kahteen lehteen. Vironniemen harhaanjohtavasti nimetyn paikallislehden Helsingin sanomien esikoiskirjailijakilpailuunkaan minua ei kelpuutettu. No, ehken olisi ollutkaan kauhean filmaattinen julkkis. Onneksi pitivät tunkkinsa… Oikeasti: en tiedä, odotinko sen ihmeempiä. Ainakaan ei käynyt niin kuin aina uhkaillaan, että toisen kirjan saama esikoista vähäisempi julkisuus olisi tullut pettymyksenä. Alshain oli esillä suunnilleen saman verran kuin 391, paitsi että arviot olivat kautta linjan paljon myönteisempiä.

Tasaiseen tahtiin on edetty senkin jälkeen. Arvostelut – sekä bloggareiden että ns. oikeiden kriitikoiden kirjoittamat – ovat olleet keskimäärin kohtuupositiivisia, palaute muutenkin hyvää, myynti luullakseni suomalaisen kirjallisuuden keskitasoa, eli muutamia satoja kappaleita vuodessa: sen verran, että kustantaja on mielihyvin julkaissut aina seuraavankin romaanin. Siinä suhteessa olen ollut monia virkasisaria ja -veljiä onnellisemmassa asemassa.

Sisaret ja veljet, muut kirjailijat, ovat olleet näiden vuosien kertakaikkisen hienoja asioita. On tullut loistavia tilaisuuksia tavata upeita ihmisiä, puhua kirjallisuudesta ja kaikesta muusta mitä maailmaan mahtuu, ystävystyttyäkin. Tämä alkoi valjeta minulle jo vuoden 2004 kesällä Urjalassa, jonne minut kutsuttiin Pentinkulman päivien yhteydessä pidettävään esikoiskirjailijaseminaariin. Meidän vuosikertamme oli (ainakin kuulemma läsnäolleille ikimuistoiseen edeltäjäänsä verrattuna) vähemmän kostea ja kaoottinen, mutta se sopi meille oikein hyvin. Niiltä jäljiltä osasikin jo odottaa, että myöhemmin Mukkulan ja Messilän kirjailijakokouksissa sekä Kirjailijaliiton eri tapahtumissa (sitten kun liittoon pääsin toisen romaanin ilmestymisen jälkeen) on tiedossa hyviä tyyppejä, samin muissa kulttuurialan järjestöissä. Kirjailijaliitolla ja joillakin kirjailijoilla on perinteisesti maine, mutta vaikuttaa vahvasti siltä, että sellaiset kirjailijat eivät pahemmin tilaisuuksissa käy tai kollegoiden kanssa tapaile. Niinpä heistä ja heidän mahdollisesta ylemmyydentunteestaan tällaista, hah,  halpahintaisemman aihealueen kirjailijaa kohtaan ei ole havaintoja eikä harmia. Me muut olemme saaneet jakaa ilojamme, surujamme, arkeamme. juhlaamme, kokemuksiamme ja näppäriä vinkkejä erinomaisessa sovussa ja hyvässä hengessä.

En voi väittää, etten lainkaan kadehtisi niitä kollegoja, joiden teokset nousevat palkinnoille, myyntilistoille tai joiden teoksia käännetään ulkomaankielille (mikä sinänsä ei yleensä tiedä juurikaan rahaa eikä sen puoleen mainettakaan). Mutta toisaalta: olen pystynyt jatkamaan kirjojen kirjoittamista itselleni mielekkääseen tahtiin, itselleni mielekkäistä aiheista, itselleni mielekkäällä kerrontatavalla. Vaikka myyntirojaltit ovat jääneet pienenpuoleisiksi, minut on sentään katsottu säännöllisesti apurahojen arvoiseksi. Kaipa se merkitsee, että kirjoittamiseni on sentään kohtuullisen monen ihmisen mielestä vaivan arvoista.

Kuten olen tainnut monesti todeta, olen aina tiennyt – siis haaveillut – kirjailijaksi tulemisesta, kuten moni muukin. Minun kohdallani tällainen onnistumislottovoitto lopulta tapahtui, ja kirjailijan arkinen työ on osoittautunut itse asiassa aika helkutin mukavaksi. Parempi työ tämä on kuin mikään niistä monista muista, jota on tullut kokeiltua. Paitsi kirjallisuuden suomentaminen. Se on hienoa hommaa. Ei siitäkään pahemmin makseta – apurahoinakin paljon vähemmän kuin kirjailijoille – mutta helkutin hienoa hommaa se on. Kun vain pystyisi jatkamaan näissä molemmissa hommissa tästä eteenkinpäin. Toiset kymmenen vuotta, ehkä kaksikymmentäkin: eläkekertymä tulee olemaan sen verran pieni että lienee sikälikin aihetta jatkaa töiden tekemistä hyvän matkaa yli kuudenkymmenenviiden. Niin kauan kuin tilataan, toimitetaan, ateljeekritisoidaan, oikoluetaan, painetaan, luetaan, julkaistaan ja kustannetaan. Ja niin kauan kuin on intoa tehdä. Ei sitä aina ole ollut, mutta huonompinakin, epäinnoittuneempinakin hetkinä on ollut hyvä muistaa että on niitä helkutin hienojakin päiviä tässä nähty, koettu ja kirjoitettu.

Kumpujen yöstä

·

Luoja ei luonut intiaaneja. Hän lauloi ja tanssi heidät.

Joskus 1990-luvulla muistan kuulleeni radiosta joitakin jaksoja sarjaa, jossa luettiin historiankirjaa ääneen. Vain luettiin, sen kummemmin dramatisoimatta. Luulen, että se tuli silloisesta Radiomafiasta, mutta en ole varma. Tummat, julmat pienet tarinat tekivät vaikutuksen. Kirja – tai trilogia, jos tarkkoja ollaan – meni heti hankintalistalle.

Siis sille listalle, jonka kirjat hankkisin sitten kun minulla olisi rahaa. (Siihen aikaan sitä ei ollut yhtään.)

Trilogian kakkos- ja kolmososa sattuivat sittemmin silloin tällöin kohdalle, ykkösosaa ei. Joulun alla en enää odotellut kadonnutta alkua, vaan hankin ne kaksi muuta. Ykkönen löytyi lainaksi kirjastosta.

Alkuaan vuonna 1984 ilmestynyt Eduardo Galeanon Tulen muistot (suom. Anu Partanen, Loki-kirjat 1992–97) on merkillinen Amerikan kaksoismantereen historia. Lähdeviitteet ovat kohdallaan, mutta tarina kulkee lyhyinä, yleensä alle sivun pienoiskuvaelmina, hypähtelee mantereen laidalta toiselle, maasta toiseen, kylästä tai kaupungista toiseen, ihmisestä toiseen, palaa toisinaan takaisin samoihin ihmisiin, ehkä vuosia myöhemmin. Osa sen kuvaamista ihmisistä on historian suurnaisia tai -miehiä, osa tavallisia tallaajia jotka ehkä vain sattuivat olemaan väärässä paikassa väärään aikaan, tai oikeassa paikassa oikeaan aikaan.  Ensimmäinen osa Vanha uusi maailma alkaa eri intiaanikansojen luomismyyteistä, siirtyy sitten nopeasti aikakausien halki espanjalaisten ja portugalilaisten miehitykseen ja päättyy vuoteen 1700. Kasvot ja naamiot käy läpi seuraavat kaksi vuosisataa, miehityksen jatkumisen, kapitalismin nousun ja Amerikan valtioiden itsenäistymisen. Tuulen vuosisata paneutuu 1900-lukuun.

Tänään La Pazin keskuaukiolla pidetään näytös. Siellä uhrataan intiaanikapinan kaksi naispäällikköä. Túpac Catarin vaimoa, Bartolina Sisaa, tuodaan köysi kaulassa ja hevosen häntään sidottuna sotilasparakeilta. Túpac Catarin sisarta, Gregoria Apazaa, tuodaan aasin selässä. Kummallakin on keppi oikeassa kädessä, valtikan tapaan, ja päässä piikkikruunu. Vangit lakaisevat tietä heidän edestään. Bartolinaa ja Gregoriaa kuljetetaan monta kertaa auion ympäri, ja he karsivat hiljaisina kun heitä kivitetään ja pilkataan intiaanikuningattariksi, ja sitten koittaa hirttämisen hetki. Tuomio määrää, että heidän päänsä ja kätensä viedään nähtäväksi seudun kyliin.

Kuvittelen tienneeni Amerikoiden historiasta edes jotakin ennen trilogian lukemistakin, mutta aukkoja tiedoissa kyllä riittää, sekä historian että maantiedon osalta: Galeano heittelee henkilöiden ja paikkojen nimiä lukijalle tuttuina, vaivautumatta selittelemään, mikäli kyseessä on merkkihenkilö tai mikäli hän kertoo jotakin jonkun tunnetun tapauksen tai taajaman liepeiltä. Mutta kirjan teksti vetää mukaansa vaikka ei aina tietäisikään, ollaanko Meksikossa vai Uruguayssa. Kirjan kertoma historia myös järkyttää, kerran toisensa jälkeen.

Hyväntahtoinen isoisä Martínez, joka murhasi kolmekymmentätuhatta salvadorilaista, uskoo että muurahaisten tappaminen on suurempi rikos kuin ihmisten tappaminen, koska muurahaiset eivät voi syntyä uudestaan. Joka sunnuntai maestro Martínez puhuu kansalle radiossa maailman poliittisesta tilanteesta, suolistoloisista, sielujen jälleensyntymisestä ja kommunismin vaarasta.

Espanjalaisten ja portugalilaisten tulo Amerikkaan (omien vapaussotiensa keskeltä) tuhosi inkojen ja atsteekkien veriset sotilasdiktatuurit, mutta muutti mantereen entistäkin pahempien järjestelmällisten joukkomurhien ja -raiskausten sekä riiston ja orjatyön keskitysleireiksi. Jos erehtyy lausumaan ääneen ajatuksen siitä, että intiaaneilla ja neekereillä saattaisi olla sielu ja/tai ihmisoikeuksia, ei eurooppalainen ihonvärikään suojaa teloitukselta ilman oikeudenkäyntiä. Amerikan valtioiden itsenäistyminen ja entisten hyväksikäyttäjävaltioiden vaikutusvallan romahtaminen 1800-luvun alussa näyttää ensin muuttavan tilannetta, mutta Simón Bolívarin unelma yhtenäisestä amerikkalaisesta valtiosta kuolee nopeasti: uusille riistäjille, Yhdysvalloille ja Englannille, on edullisempaa junailla mantereelle pieniä, keskenään sotivia valtioita: näin ne saadaan tuottamaan halvalla teollisuuden tarvitsemia raaka-aineita ja ostamaan kalliilla omista raaka-aineistaan jalostettuja tuotteita.

Teollistumisen aikakauden Eldorado sijaitsee Yhdysvalloissa, ja Yhdysvallat on yhtä kuin Amerikka.
Etelässä toinen Amerikka ei osaa enää edes änkyttää omaa nimeään. Äskettäin julkaistu tutkimus paljastaa, että kaikilla tämän toisen Amerikan mailla on kauppasopimuksia Yhdysvaltain, Englannin, Ranskan ja Saksan kanssa, mutta ei ainoatakaan sopimusta keskenään. Latinalainen Amerikka on helposti höynäytettävien valtioiden saaristo, jotka on saatu eristäytymään toisistaan ja opetettu keskinäiseen vihanpitoon.

Tällaisena tilanne jatkuu trilogian lopulle saakka, vuoteen 1980: monissa maissa sotilasvallankaappausten määrä lasketaan jo kolminumeroisilla luvuilla.

Viime vuoden heinäkuussa [1976 Brasilian] sotilasdiktatuuri kielsi Movimento-viikkolehteä julkaisemasta Yhdysvaltain itsenäisyysjulistusta vuodelta 1776, koska siinä sanotaan että kansalla on oikeus ja velvollisuus kaataa despoottinen hallitus. Sen jälkeen sensuuri julisti pannaan muun muassa Bolshoi-baletin, koska se on venäläinen, Pablo Picasson eroottiset kuvat, koska ne ovat eroottisia, ja Surrealismin historian, koska yhden luvun otsakkeessa on sana vallankumous (Vallankumous runoudessa).

[…]

Samaan aikaan Platajoen toisella rannalla argentiinalaissotilaat kaappaavat vallan. Yksi uuden diktatuurin päälliköistä, kenraali Ibérico Saint-Jean julistaa:
– Ensin tapamme kaikki kumoukselliset. Sitten tapamme heidän liittolaisensa. Sitten heidän kannattajansa. Sitten epäröitsijät. Ja lopuksi me tapamme välinpitämättömät.

Mutta ei Galeano toivoton ole. Hän kertoo Etelä-Amerikan viidakoissa toistasataa vuotta sinnitelleestä karanneiden orjien valtakunnasta. Hän huomaa toivoa, näkee merkkejä uudesta. Hän tunnistaa vapaudenkaipuun taiteessa, jota ei saada enää tukahdutettua. Vuosisatainen despotismin kierre alkaa pikku hiljaa helpottaa.

Uruguayn diktatuuri järjestää kansanäänestyksen ja häviää.
Vaikenemaan pakotettu kansa vaikutti mykältä, mutta nyt se avaa suunsa ja sanoo ei. Vaikka vuosia kestänyt hiljaisuus huusi, sotilaat olivat tulkinneet sen alistumiseksi. He eivät odottaneet tällaista vastausta. Kaiken huipuksi he kysyivät kansalta vain muodon vuoksi, niin kuin kokki käskee kanaa kertomaan, minkä kastikkeen kanssa se haluaa tulla syödyksi.

Tulen muistojen päättymisen jälkeen muutos on vain nopeutunut, eikä Latinalaisessa Amerikassa ole enää montaakaan diktatuuria, kun Yhdysvaltojen huomio on kiinnittynyt muille mantereille eikä sillä ole ollut aikaa ja rahaa paapoa takapihan despootteja. Kohtalon ivaa(kin) on, että viimeiset sinnittelijät ovat niitä harvoja maita, joissa Galeanon arvostamat vapaustaistelijat onnistuivat. Mutta totta on, että Castrot, Chavezit ja Ortegat ovat pelkkiä pasifistisia pikkutekijöitä Batistoihin, Trujilloihin, Pinocheteihin ja muihin silmittömiin joukkomurhaajiin verrattuina.

Eduardo Galeano istui vankilassa 1970-luvulla kotimaassaan Uruguayssa ja vietti sittemmin monta vuotta maanpaossa: hänen näkökulmansa ei missään mielessä ole erityisen puolueeton eikä Tulen muistoja voi missään mielessä pitää minään tasapuolisena historiateoksena. Se ottaa avoimesti kantaa, on salailematta mieltä. Joitakin asioita se vähättelee, joitakin se korostaa. Siinäkin mielessä se tuo mieleen poliittisen kartan vastakkaiselta laidalta ponnistaneen suomalaisedeltäjänsä, upseerin ja taidemaalarin Aarno Karimon 1920–30-luvuilla kirjoittaman ja kuvittaman järkäleen Kumpujen yöstä, jota luin nuorna moneen kertaan ja perusteellisesti, ja jonka yksisilmäisyys omalta osaltaan vaikutti siihen että suhtaudun edelleenkin erittäin kriittisesti oikeistolaisiin historiantulkintoihin.

Eurooppalaiselle Tulen muistot on valaisevaa luettavaa sikälikin, että monet meidän näkökannaltamme katsottuna tärkeät ”maailmanhistorian” tapahtumat jäävät siinä paljon vähäisemmälle huomiolle kuin olemme tottuneet: tärkeämpiä ovat aivan toiset ”maailmanhistorian” tapahtumat. Juttelin viime perjantaina Gummeruksen päivällisillä Loki-kirjoja aikanaan pyörittäneen Niko Aulan kanssa, ja hän tuntuu olevan yhä innoissaan Tulen muistoista. En ihmettele. Mistähän löytyisi kustantaja ottamaan trilogiasta uuden painoksen? Tässä on tärkeä kirja erinomaisesti suomennettuna, eikä kolmenkymmenen vuoden ikä ole teoksen tärkeyttä vähentänyt.

Albumialbumi X

·

Yleensä minulla on taipumus ajatella 80-luvun loppua aikana jolloin en pahemmin tehnyt enkä kuunnellut musiikkia. Siihen oli syitä – enimmäkseen huonoja – mutta toisaalta tajuan että niihin aikoihin tutustuin moneen minulle sittemmin tärkeäksi muodostuneeseen artistiin. Heihin kuuluivat myös kaksi minulle erittäin merkittävää – ja usein täällä blogissakin hehkuttamaani laulaja/lauluntekijää: John Hiatt ja Richard Thompson.

Thompsonin Amnesia-albumi (1988) kuuluu muistaakseni niihin levyihin, jonka ostin ennakkoon kuulematta, pelkästään arvostelukehujen perusteella: muistan että Soundin arvion ohessa oli myös levyn sisäpussiinkin painettu kuva Thompsonista ”soittamassa” moottorisahaa, ja tämä merkillinen yhdistelmä keski-ikäistä nörttiyttä ja ilmeistä, aggressiivista kiukkua ilmeisesti jäi kiinnostamaan. Thompson ei nimenä ollut muutenkaan täysin outo, muistan kyllä lukeneeni jostakin amerikkalaislehdestä jutun Richard & Linda Thompson -aviopariduon viimeisestä keikasta, jonka encoreta R. tuli soittamaan yksin, kasvot verta valuen.* Tiesin myös hänen historiastaan brittiläisen folkrockin klassikkoyhtyeessä Fairport Conventionissa.

Ensi kuuntelulla albumi oli hämmentävä kokemus, ennen kaikkea Thompsonin lauluäänen vuoksi. Hän ei totisesti ole mikään suuri vokalisti, mutta hänen äänensä jää kyllä mieleen. Miltei vieraannuttavan kolhoa soundia ja ilmeistä kapea-alaisuutta täydentää vielä vahva skotlantilainen aksentti. Mutta laulut ovat vahvoja, ja vaikka moottorisahakuva lieneekin parodiaa ajan sukkahousuhardrockin kuvastoa kohtaan, Thompsonin ilmaisussa on hyvin paljon peiteltyä ja avointa aggressiivisuutta, sekä hänen lauluissaan, laulamisessaan että kitaransoitossaan – eikä kitaroinnin aggressiivisuus tarkoita mitään naurettavaa mättösäröä, vaan soitannollista vimmaa. Musiikissa kuuluu kelttiläisperinteen vaikutus, mutta tämä tavara ei ole mitään mukavaa ja rentoa hoilottelukamaa pub-iltojen piristykseksi. Thompson ei sääli laulujensa, tarinoidensa päähenkilöitä, ei myöskään itseään silloin kun hän (tai joku hänen alter egonsa) lauluissa esiintyy. Kiukku on välillä henkilökohtaista (”Gypsy Love Songs”), mustasukkaistakin (”Don’t Tempt Me”), välillä se kohdistuu hänen (toisen) kotimaansa politiikkaan (”Yankee, Go Home”) tai uskonno(i)lla rahastajiin (”Jerusalem On the Jukebox”). Levyn aloittavan ”Turning Of The Tiden” kiertopalkinto-naiseen kohdistuva avoin paheksunta tuntuu jo suorastaan kiusaannuttavalta, mutta myöhemmin Thompson heittää peliin kaksikin niin tolkuttoman kaunista laulua – ”I Still Dream” ja ”Waltzing’s For Dreamers” – että hänelle antaa paljon anteeksi. Hyvin paljon.

Amnesia oli minulle myös ensimmäinen tutustuminen tuottaja/äänittäjäkaksikko Mitchell Froomin ja Tchad Blaken työhön. Heitä on tullut sittemmin diggailtua mm. Los Lobosin ja Suzanne Vegan levyillä, samoin Thompsonin seuraavalla albumilla Rumor and Sigh (1991), joka on minun mielestäni edelleenkin hänen väkevin albumikokonaisuutensa ja se levy, jota olen aina suositellut sopivaksi paikaksi aloittaa RT:n musiikkiin tutustuminen. Mutta minä aloitin Amnesiasta, joten sillä on yhä erityinen paikka minun levyhyllyssäni.
.

___
* Välit olivat ilmeisesti hapertuneet korjaamattomaan kuntoon jo hyvän aikaa sitten ja sekä avioliiton että musiikillisen yhteistyön päättämisestä oli sovittu jo aikaisemmin. Takahuoneessa oli kuitenkin syntynyt riitaa ja Linda oli iskenyt tulevaa ex-miestään pullolla.

Paikka

·

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?
–

–

En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.