Tein eräänlaisen uudenvuodenlupauksen käydä katsomassa enemmän elävää musiikkia. Minun kirjanpidossani ”elävä musiikki” tarkoittaa enemmän pieniä klubikeikkoja kuin halleja tai stadioneja, niitä joissa artistia seurataan enemmän videonäytöiltä ja joissa äänentoistokin on kuin dvd-levyä katselisi. Lupauksen ensimmäinen täytäntöönpanokerta – perinteikkäälle ja minun musiikilliselle, eh kasvulleni perin tärkeällä Tavastialle – venyi helmikuun puoleenväliin asti.
Olen seurannut kotimaista(kin) musiikkia viime vuosina sen verran heikosti että kuulemma kriitikoiden ylistämä laulaja/lauluntekijä Antero Lindgren oli minulle aivan uusi tuttavuus. Laulujen perusteella jotenkin oletin, että hän on ollut jossakin (ainakin joissakin piireissä) tunnetuhkossa alt-bändissä ja siirtynyt sitten soolouralle, mutta pienen googlauksen perusteella hommaa on pyöritetty soolona koko ajan.
Laulujen tunnelma olisi ehkä kaivannut hieman monivivahteisempaa ja rikkaampaa säestystä kuin pelkän kitarakompin, sillä nyt musiikista tuli eräänlainen tasainen, toki tunnelmallinen mutta hieman turhan huippukohdaton jatkumo: sellainen olisi leppoisassa kotikuuntelussa, muun tekemisen ohessa, toisinaan täydellistä musiikkia, joka olisi tietysti sopinut oikein hyvin myös sellaiseen ravinteliin jossa tarjotaan ruokaa ja asiakkailla on tilaa istua, mutta eilisillan paikassa, tilassa ja tunnelmassa kokonaisuus jäi hieman turhan seinäpaperimaiseksi. Laulujen englanninkielisyyskin etäisti musiikkia ja söi mukavan leppoisan lavaolemuksen luomaa intiimiyden tunnetta. Kiinnostus Lindgrenin musiikkiin myös levytettynä kyllä syntyi.
Se, jonka takia tulin kauas kantakaupunkiin lähteneeksi, on sitten tunnetumpi nimi, jonka musiikin kanssa olen – ainakin ohimennen – elänyt jo 70-luvulta asti.
Tuoreen musiikin seuraamiseni on ollut sen verran heikkoa, että minulle selvisi vasta viime viikolla, että Dave Lindholm julkaisi loppuvuodesta vallan mainion akustisen, suomenkielisen levyn Ken elää, ken näkee, Ken B. Siltä kuultiin eilen pari laulua, mutta painopiste oli klassikoissa. ”Sitähän se kaikki on”, ”Joo joo mä rakastan sua”, ”Jazzkansa tulee”, ”Tätä iloista siltaa et kävele yksin”, ”Petin pienen linnun”… ja lopussa vielä komea versio ”Pienestä ja hennosta otteesta”. Se jaksaa aina lumota sekä lauluna että siinä suhteessa, miten hienosti laulu voikaan toimia myös ilman alkuperäisen levyversion suomifilmihenkistä jousikvartettoa.
Dave-keikkojen oleellinen ohjelmanumero ovat tietenkin Daven välispiikit, joista aina ei pysty sanomaan, ovatko ne pelkkää löperöä tajunnanvirtaa vai onko takana myös jokin syvä, pitkään mietitty ajatus. Hauskoja ne ovat jotakuinkin aina, myöskin silloin kun herra hidalgo keskeyttää yhtäkkiä biisin ja alkaa pohtia: ”Täs vois oikeestaan pitää viiden minuutin tauon mut en mä tänään oo oikeen sillä tuulella…”
Kieli on musiikissa tärkeä osa kommunikaatiota, ja osin juuri siksi Lindholmin setti upposi niin paljon Lindgreniä tehokkaammin. Davellakin oli kyllä setissään englanninkielinen osuus, jolloin kuultiin (mm.) Robert Johnsonin ”Dust My Broomin” lisäksi D&D-levyn hieno ”Love Built a House”. (Sinänsä olisi kiinnostavaa kuulla Davelta akustista bluesia myös suomeksi laulettuna: sähköbluesiahan on kuultu jo kauan sitten.) Tokihan Davella oli etunaan sekin, että jotakuinkin koko yleisö tunsi jotakuinkin jokaisen laulun: ne olivat heille tärkeitä. Niin minullekin. Tämän musiikin kanssa on eletty pitkään, ja eletään edelleenkin.
