Kohtapuolin kroolataan

Helsingin keväässä alkaa olla mukavasti kirjallisuustapahtumia. Ensi viikonloppuna on Helsinki Lit ja kirjallisuusohjelmaa löytyy myös Maailma kylässä -festarien kattauksesta. Itse satsannen, perinteisesti, jälkimmäiseen. Kaisaniemen musiikillinen tarjonta supistui valitettavalla tavalla kun esikoisalbuminsa perusteella rockia ja malilaisia musiikkityylejä vallan komealla otteella soittava Songhoy Blues joutui jäämään pois. Mutta tarjolla on silti esimerkiksi vähän samanhenkistä musiikkia esittävä sahrawilaulaja/lauluntekijä Aziza Brahim ja Ba Cissoko.

Mutta mitä paperinmakuisempaan kulttuuriin tulee, haluan tässä yhteydessä erityisesti muistuttaa mieliinne, että viime vuonna hyvän startin saanut Kirjakrooli tapahtuu toisenkin kerran torstaina, 4. kesäkuuta. Tällä kertaa omia tekstejään lukevia kirjailijoita ja kääntäjiä pääsee (ilmaiseksi) kuuntelemaan ja katselemaan paljon monenlaisemmissa paikoissa kuin viime vuonna – itsekin isännöin sf-pitoisia kirjallisia esityksiä tilassa jonne mennään tavallisesti ihan toisenlaisia asioita kuin kirjallisuutta varten – mutta kaikki tapahtumapaikat ovat edelleen suurin piirtein Kaartinkaupungin alueella, kävelymatkan päässä toisistaan. Tarkempi ohjelma julkistetaan aivan lähiaikoina.

 

Kuningas on poissa

Ensimmäinen kuulokuvani B.B. Kingistä oli EMI-levymerkin vuoden 1974–75 uutuuksia markkinoiva kasetti, jossa Jake Nymanin muutaman virkkeen artistiesittelyjä lomitettiin pätkillä uutuuslevyjen kappaleista. Jostakin syystä kasettia tuli kuunneltua paljon, ja jotkut juontajakommentitkin jäivät mieleen musiikin ohessa. Jethro Tullin War Childin ja Cockney Rebelin The Psychomodon ja Geordien Don’t Be Fooled by the Namen (”laulusolisti Brian Johnson on tosi raju tyyppi”) lomassa soi myös B. B. Kingin tuoreehko levytys ”Caldoniasta”:

”Bluesin ystäville emme ole vielä tarjonneet mitään, mutta kun nyt sen teemme, on tasokin parasta mahdollista. B. B. King on alan tunnustesttu mestari eivätkä hänen sormensa ole kangistuneet mestarin korkeasta iästä huolimatta…”

Siitä korkeasta iästä on nyt yli kolmekymmentä vuotta. Kesti hyvän tovin ennen kuin itse innostuin toden teolla blues-pohjaisesta musiikista, ja törmästin täten väistämättä myös jälleen B.B. Kingin tuotantoon. Näin Kingin ensi kerran livenä Kulttuuritalolla 1980-luvun alussa ja sittemmin kai parikin kertaa Finlandia-talon kelvottomasa Aalto-akustiikassa. Mutta silti King oli juuri sellainen kuin miltä hän oli levyilläkin kuulostanut: maailmoja syleilevä bluesin hyväntahtoinen suurlähettiläs, mielettömän ilmaisuvoimainen laulaja, joka tuon tuostakin sulki suunsa antaakseen lauluvuoron Lucille-nimiselle kitaralleen. Ja voi että Lucille osasikin laulaa! King on aina valitellut olevansa huono soittamaan sointuja, mutta melodiakuluissa hän on aina ollut pitelemätön. Hän oli siinä suhteessa myös pioneeri: koska hän ei, oman kertomansa mukaan, saanut ”hölmöjä sormiaan” oppimaan slide-kitaratekniikkaa, hän soitti blueskitaroinnille täysin oleellisia glissandokuvioita venyttämällä kieliä sivusuunnassa. ”En minä väitä että olisin ollut ensimmäinen joka niin teki, mutta en ollut kuullut kenenkään muun tehneen sitä aikaisemmin”, hän on todennut tapansa mukaan varovaisesti. Hänen jälkeensä kielten venyttelystä tuli jokaisen blues- ja rockkitaristin perustekniikka. Hänellä oli myös uskomaton sormivibrato: vasen käsi tuntui lepattavan otelaudan yllä kuin perhonen.

Tänään olemme lukeneet, että Riley B. King, ”Beale Street Blues Boy”, B. B. King on menehtynyt 89-vuotiaana. Hänen mukanaan menee hautaan myös kokonainen aikakausi: 1940-luvulla ammattimuusikon uransa aloittaneita, ensimmäisen polven urbaania sähkösoittimia hyödyntävää bluesia levyttäneitä pioneerimuusikoita ei taida olla enää ketään hengissä.
.

Viimeisiä viedään

Olen enimmäkseen ollut varsin tyytyväinen omien kirjojeni kustantajaan Likeen, ja olen edelleenkin. Yksi pieni tyytyväisyyden osa-alue on kuitenkin nyt katoamassa. Like on tähän asti välttänyt muodikasta kirjojen makuloimista ja pitänyt vanhojakin nimikkeitä saatavilla niin kauan kuin painosta riittää. Nyt näyttää siltä että tämänkin kustantamon on ollut sorruttava ajan paineiden edessä. Niinpä minunkin kirjojeni loppupainokset ovat katoamassa kustantajan varastoista – paitsi 391 ja Alshain, joiden painokset ovat loppuneet jo aikaisemmin.

Sinun, lukijani, kannalta tämä merkitsee seuraavaa: jos olet suunnitellut hankkivasi Alasin, Karstan, Nedut, Muurahaispuun tai Oman studion, sinun on syytä hankkia kirjat nyt. Pian niitä saa enää vain divareista.*

Ellei sitten jonkun seuraavan kirjan ilmestyminen ja/tai huomio saa kustantajaa ottamaan uutta painosta.

*

En ole vähään aikaan linkitellyt musiikkivideoita blogiin, mutta tämä allaoleva laulu viehättää minua juuri tänään niin paljon että tyrkytän sitä sinunkin korvillesi. Abigail Washburn ja Béla Fleck ovat yhteisestä soitinvalinnastaan banjosta huolimatta kulkeneet hyvin erilaisia musiikillisia reittejä – Washburn juurimusiikin parissa ja Fleck kokeellisen fuusiojazzin ja maailmanmusiikin maisemissa – mutta kun pariskunnan yhteistyö on laajentunut perheen perustamisesta myös musiikin tekemiseen, tyyli on kauniin ja minimalistisen perinnetietoista. He julkaisivat viime vuonna ensimmäisen yhteisen albuminsa Béla Fleck & Abigail Washburn, joka on soinut minun soittimissani tänä vuonna paljon. Etenkin tämä hurmaava raita ”Ride to You”. Washburnin herkkä laulu saa minut kertakaikkisen hyvälle tuulelle.

___

* Muurahaispuusta ja Alasista on tietysti sähkökirjaversiota, joita saanee jatkossakin – jälkimmäistä vain Elisan nettikaupasta, tosin.

Taannoin toisenlaista

Vuoden 1985 vappua vietin eri tavalla kuin edellisiä. Aattona en riekkunut opiskelijabileissä – tai, tarkkaan ottaen: en ollut järjestämässä opiskelijabileitä muiden riekkumista varten – vaan istuin kotona ja kuuntelin radiota.*

Syitä poikkeavaan käytökseen oli kaksi. Ensinnäkin olin seuraavana aamuna menossa kello puoli kahdeksaksi töihin Suursuon sairaskotiin – tein näihin aikoihin paljon keikkoja kouluttamattomana apuhoitajana – joten ei ollut mahdollisuuksia valvoa ja heilua. Tyydyin siis viettämään rauhaisaa iltaa kotioloissani Itäkeskuksen opiskelijasolukämpässä ja maistelemaan tyylikkäästi äidin lahjoittamaa Dubonnet-jälkiruokaviiniä. Sen pullon kohtaloa olin pohdiskellut vapun alla hyvinkin pitkään: Alkot olivat olleet lakossa, ja mietin että ainaisen rahapulainen opiskelija olisi saattanut tehdä hyvää tiliä laadukkaalla ranskalaisella pimeällä pullolla. Lakko ehti kuitenkin loppua juuri ennen parasta markkinointiaikaa, enkä muutenkaan tiennyt mistä olisin lähtenyt hakemaan kiinnostunutta ostajaa.

Sitä paitsi sinä nimenomaisena vappuna radiossa oli ennenkuulemattomia asioita. Radio City aloitti toimintansa Elmun Lepakkoluolassa vappuaattona kello 18, ja monen muun lailla olin säätänyt radioni 96,2 megahertsin taajuudelle jo puolta tuntia ennen kuunnellakseni kohinaa. Siihen asti radion ei-iskelmien, ei-jazzin ja ei-klassisen tarjonta oli rajoittunut muutamaan viikkotuntiin, jotka nekin putosivat pois aina jos jossakin päin Suomea tapahtui jotakin tärkeämpää, vaikkapa kiekonheiton kuntamestaruuskisat. Nyt radioaalloille tulvi kaikenlaista musiikkia. Radio Citystä saattoi tulla jotakuinkin ihan mitä tahansa.

Ja niin sieltä kyllä tulikin: kun seuraavana päivänä töissä, kahvitunnin aikaan, väänsin taukotilan radion Cityn taajuudelle, juontajien runsas kiroilu aiheutti aikamoista tuhahtelua vanhempien työtoverien puolelta. Mutta silti. Yhtenäiskulttuuri oli tältäkin osalta vähitellen rapistumassa, sikäli kuin sitä oli koskaan ollutkaan.

Toistaiseksi. Puolta vuosikymmentä myöhemmin muutin Korsoon, jonne City kuului perin huonosti, ja vuonna 1990 aloittanut Radiomafia täytti pitkään oikein mainiosti monenlaisemman musiikin kuulemistarpeita. Palatessani Helsingin puolelle vuoden 1998 alussa yritin aloittaa Cityn kuuntelua uudelleen, mutta en kyennyt. Siitä oli tullut, kuten moni väänteli aseman mainoslausetta, ”Stadin ainoa rock-radioasema jolla on vain kymmenen levyä”. Brežneviläinen soittolistasensuuri alkoi nopeasti kuristaa monen muunkin radiokanavan tarjontaa entistäkin ankeammaksi yhtenäiskulttuuriksi, ja pian sen uhriksi joutui myös Radiomafia.

Nykyään radiota tuleekin kuunneltua aika vähän, ja jos kuuntelen kuuntelen Radio Helsinkiä, joka sinnittelee alkuperäisen Cityn henkisenä perillisenä, ainakin toistaiseksi. Välivuosina olen kuitenkin menettänyt taitoni kuunnella radiota töitä tehdessä. Musiikki vielä menisi, ehkä, jotenkuten, mutta radiomainokset ärsyttävät. Ne olivat alkuperäisessä Cityssäkin se hermostuttavin puoli, ja kiusallista kyllä niitä muistaa ärsyttävän hyvin edelleenkin. ”Irti arjesta – Veikon koneessa!” ”Hyppää Hassen, hyppää Hassen, hyppää Hassen siivelle!” Minun kohdallani aiheutti erityisen paljon tuhahtelua upouusia ja kymppitonnien hintaisia matkapuhelimia tekopirteästi kaupitellut ”Kohta sinulle voidaan soittaa taskuusi!” Ärsyttävää oli, että 1980-luvun puolivälin matkapuhelimet olivat monikiloisia ja salkunkokoisia klönttejä, joiden akun jännite kesti hyvässä lykyssä parin puhelun verran ennen uuden latauksen tarvetta. En osannut kuvitella, että niin kalliit ja turhat keekoiluvekottimet koskaan yleistyisivät. Itse siirryin kännykkäkauteen vasta viisitoista vuotta myöhemmin, kun sain sellaisen huomenlahjaksi vasta vihityltä vaimoltani.

1985 oli muutenkin minulle muutosten vuosi. Turhautuminen heikosti eteneviin fysiikan opintoihin oli saanut minut pohtimaan vakavasti alan vaihtoa: menisin ensin pysyvämmin töihin sairaskotiin ja pyrkisin sitten opiskelemaan apuhoitajaksi. Vähän pidempään mietittyäni en kuitenkaan ollut enää varma, jaksaisinko neljääkymmentä vuotta fyysisesti raskasta (mutta henkisesti antoisaa) kolmivuorotyötä. Päädyin sitten vaihtamaan seuraavana syksynä fysiikasta vielä työllistävämpään alaan, teoreettiseen filosofiaan. Saman vuoden syksyllä sattumanvarainen kapakkikohtaaminen puolitutun matematiikanopiskelijan kanssa johti sitten viisivuotiseen avoliittoon. Sen suhteen ja ennen kaikkea sen suhteen katastrofaalisen päättymisen syyllisyyden- ja epäonnistumistunteiden aiheuttamista henkisistä vaikeuksista toipumiseen meni paljon kauemmin.

Mutta vappuna 1985 kaikki se oli vasta edessä.

___
* Ei, en tuota nimenomaista radiolaitetta. Salora 810V:n ostin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin korsolaiselta kirpputorilta ja laitoin toimintakuntoon vaihtamalla putket ja kondensaattorit (sekä myöhemmin myös repaleisen kaiuttimen). Vuonna 1985 soluhuoneessani oli sen ajan tyypillinen solukämppämediakaluste: kohtuullisen laadukkaat stereot puolen metrin korkuisine kaiuttimineen.

Musiikillisia unelmia kuvina ja sanoina

Viime torstaina sattui olemaan ylimääräistä aikaa kaupungilla ennen Kirjailijaliiton kevätkokousta, joten poikkesin suorimmalta reitiltä ja huomasin käveleväni Kulkukatin pojan ohi. Tai, kuten arvata sopii, en sitten kävellytkään ohi. Poikkesin vilkaisemaan, löytyisikö myymälästä sattumalta ranskankielistä sarjakuvaa (kieliopintoja varten) mutta, kuten arvata sopii, poistuessani minulla oli kaupan ainoan ranskankielisen sarjakuvakirjan (Jacques Tardi -pokkari) ohella laukussani joukko jo pitkään himoitsemiani kotimaisia albumeita.

Olen ennenkin tainnut mainita rakkaudestani Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Pauli Kallion käsikirjoittama ja usean eri piirtäjän vuosien mittaan kuvittama sarja upposi minuun jo ensimmäisenä Rumba-inkarnaationaan, jolloin piirtäjänä toimi sarjan nimeen n-kirjaimen tuonut Christer Nuutinen. Nuutisen tyyliin ehti tottua niin paljon, että myöhempien piirtäjien erilaiset tyylit tuntuivat aina vähän vääriltä. Siksi olikin ilon päivä löytää hänen ja Kallion yhteistyötä Suomen kuvalehdestä, jonka tilaajiin muutenkin kuulun. Tyyli on säilynyt tuttuna, mutta uudistuksiakin on tapahtunut: paitsi että stripit ovat nykyään värillisiä, sen keskeisillä henkilöillä on nykyään (etu)nimet, joita ei vanhoina aikoina kertaakaan mainittu.

Krampeista tekee hienon sarjan myös, että hahmot ovat kasvaneet, vanhentuneet ja muuttuneet kuten ihmisille yleensä käy: Rumba-aikoina he tuntuivat olevan uskottavia ikätovereitani ja sellaisina he ovat pysyneet. Idealismia on paljon tallella, mutta elämään on tullut arkisempaakin huolehdittavaa pelkän kohkaamisen ja pätkätöiden rinnalle. Sarja on aina onnistunut välttämään kaavamaisia asetelmia, ja onnistuu siinä edelleen. Se on lempeästi ilkeä jopa epämiellyttäville ihmisille. Albumimuoto – ja albumisarja Nuorten naisten maailmassa (Arktinen banaani 2010), Parempaa elämää (A. b. 2011), Viidakon vaarat (A. b. 2013) ja Ihan pienet juhlat (Hans Nissen 2014) – tuo esiin sivunmittaisten jaksojen takana etenevät suuret tarinakaaret. Alkuperäisestä nelikosta Aino – eli Kallion ja Nuutisen vanhojen sarjojen ”vaalea neiti” on jäänyt enemmän sivuhenkilöksi – mutta muut kolme ovat yhä vahvasti mukana. Pari sivuhenkilönä mukaan tullutta hahmoa saa välillä kokonaan omiakin sivujaan.

Nyt kun sarjishyllyn albumisarja on taas (toistaiseksi) jotakuinkin täydellinen, pitäisi oikeastaan lukea läpi koko setti alusta alkaen.

Olin kuullut paljon kehuja JP Ahosen ja KP Alaren Perkerosista (Perkeroksesta? WSOY 2013) ja kirja kyllä lunastaa lupauksensa. Visuaalisesti upea tarina tuntuu alkuun oikeastaan vuosikymmentä nuorempien tyyppien Krampeilta: kaupunki taitaa olla sama, ja treenikämpällä pyristelevää progemetallibändiään johtavassa kitaristi-Akselissa on paljon samaa kuin Nyrjähdysten Ristossa (eli siinä nimettömien aikojen parrakkaassa kitaristikaverissa). Perkeros on kuitenkin selkeästi sarjakuvaromaani, ei kokoelma, ja vähitellen tarinaan tulee perin epäarkisia aineksia. Itse tarina loppuratkaisuineen on jossakin mielessä vähän kökkö ja kliseinenkin, mutta näyttävä toteutus pelastaa paljon.

Näillä mennään

Eduskuntavaalien tulokset tietävät mielenkiintoisia aikoja. Keskustan Juha Sipilä pääsee demonstroimaan, onko miljoonaomaisuuden keräämisestä itselle minkäänlaista apua viiden ja puoden miljoonan ihmisen asioiden hoitamisessa. Kepun menestys yhdessä perssuomalaisten toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousun kanssa antaa ymmärtää ”ikkunat kiinni maailmaan” -konservatiivisuuden kasvua, mutta toisaalta vaalikonevastausten perusteella yhä vankempi enemmistö kansanedustajista kannattaa esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia. Uusi eduskunta jatkanee edellisen tihutöitä perustutkimuksen ja yliopistolaitoksen alasajohankkeissa. Viimeisetkin suurpedot kadonnevat Suomen luonnosta, ja maaseudun matkailuvaltit muuttunevat uusien talvivaarojen jätevesialtaiksi. Toisaalta uusi eduskunta näyttäisi olevan nahkeampi tuhlaamaan rahaa mielipuolisen kalliisiin ja koskaan energiaa tuottamattomiin olkiluotokolmosiin.

Kulttuurille ja taiteille tulos ei lupaile suuria toiveita. Näin pienen maan ja kielialueen taiteentekeminen on väistämättä riippuvaista apurahoituksesta: aika näyttää, miten määrärahoille tulee käymään.

Mutta ei kannata muuttaa maasta, vaan pitää entistä enemmän ja entistä perustellumpaa älämölöä tärkeistä asioista! Tämä eduskunta ei istu kuin (korkeintaan) neljä vuotta, ja seuraavien vaalien alla tilanne voi olla täysin toinen. Sitä paitsi positiivisiakin asioita tapahtui vaaleissa, ja paljon. Vihreiden erinomaisen menestyksen lisäksi eduskuntaan pääsi huomiota herättävän paljon nuoria, teräviä naisia, kuten vassareiden Li Andersson. Naisten jalkoihin jäivät omissa puolueissaan jopa Kepun suuret muinaiset, Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen. Muutos 1933 2011 jäi eduskunnan ulkopuolelle, samoin piraatit.

Perussuomalaisten tilanne tulee olemaan mielenkiintoinen. Vaalituloksen perusteella puolue on todennäköisesti hallituksessa. Vaali-illan lähetyksen mittaan oli kuitenkin mahdotonta olla huomaamatta, miten uupuneelta ja jopa itkuiselta Timo Soini vaikutti voitostaan huolimatta. Voitonpuhe puolueen vaalivalvojaisissa oli miltei säälittävää seurattavaa: hetkittäin Soini sai itseensä puhtia ja uhoa, mutta lysähti sen jälkeen aina näkyvästi kokoon ja kyyryyn. Lähiviikot näyttävät, oliko kyse vain hetkellisestä uupumisesta vai onko hänellä jälleen vakavia terveysongelmia. Mikäli kunto ja vireys eivät ole tapissa, kilpailevien puolueiden parempikuntoiset pomot pystyvät käyttämään tilannetta hyväkseen. Jos ministeripaikkojen määrä ja laatu muodostuu puolueelle ja sen kannattajille pettymykseksi, hajoamisen riski kasvaa: eihän PS ole (enää) pelkästään Soinin kiistämättömän karisman varassa, mutta kyllä hän on silti kiistämättä herra ja ylhäisyys, joka on onnistunut pitämään eri suuntiin haikailevat ryppyilijät enimmäkseen kurissa.

Soinin olemuksen näkeminen oli erittäin terveellinen muistutus itsellenikin. Hän on minua kolmisen viikkoa nuorempi mies. Tässä iässä kehon ja mielen kunto eivät enää kestä kovinkaan hyvin, ellei asialle tee mitään. On syytä tehdä, jos aikoo saada jotakin kestävää aikaiseksi.

Laukaassa

Kesästä on tulossa taas yhtä kirjallisen kulttuurin ammatillista tapahtumaa täydempi. Mukkulaan palaavan Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Maarianhaminassa ensiaskeliaan ottavan Archipelaconin täydennykseksi on tulossa myös kääntäjätapahtuma. Palasin nimittäin eilen illalla Laukaan Järvilinnasta, jossa minä ja joukko muita Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiiveja oli suunnittelemassa elokuussa ensi kertaa järjestettävää Järvilinnan kääntäjäpäivät -tapahtumaa.

Kääntäjäpäivien ohjelman on tarkoitus olla yhdistelmä kirjallisuuden kääntäjien ammattitaidon kehittämistä sekä tiedon levittämistä kirjallisuuden kääntämisestä. Ryhmätyöskentelyn ja kouluttautumisen lisäksi hommaan liittyy yleisötapahtumia sekä Järvilinnassa (sunnuntaina 16. elokuuta) että Laukaan kirjastoissa (maanantaina) sekä mahdollisesti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kääntäjät jalkautuvat arjen koittaessa myös laukaalaisten koululaisten iloksi osana kunnan kulttuuriopetussuunnitelma- eli KOPS-pilottiprojektia.

Eikä homma jää yhteen kesään: seuraavat Järvilinnan kääntäjäpäivät on tarkoitus toteuttaa jo seuraavana kesänä ja siitä lähtien joka toinen vuosi, aina Lahden kirjailijakokouksen välivuosina.

KAOSin kaltaiselle nuorelle ja (vielä) perin pienelle yhteisölle tämä on aikamoinen ponnistus, ja voimme olla todella kiitollisia Järvilinnaa(kin) pyörittävälle Kauko Sorjosen säätiölle tämän tilaisuuden tarjoamisesta.

Tuloksia ja odotuksia

Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.

Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.

Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun  äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.

Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.

Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.

___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.