Teatteri Tuike on mainio tapaus, jota kehun mielihyvin. Kävelymatkan päässä kotoa, aivan Tapanilan aseman vieressä, tehdään monipuolista ja kokeilevaa(kin) teatteria hyvässä hengessä ja ajatuksella.
Eilisiltana kävimme katsomassa Viimeinen vuoro -nimisen esityksen, jota ryhmä kutsuu ”aistikauhuteatteriksi”. Yhdyssanan ensimmäinen osa viittaa siihen, että yleisön aisteista se eniten käytetty, näkö, poistettiin pelistä lentokoneessa nukkuneille tuttujen silmikoiden avulla. Esitys piti kokea kuulo-, haju- ja kosketusaistien varassa: ”HC-lipun” lunastaneille kosketusaistin merkitys kasvoi, sillä heitä saatettiin suoranaisesti koskettaa (käsin tai eri esineillä), meillä ”pelkääjän paikoilla” oleville tuntoaistin osuus rajoittui ilmavirtoihin ja, eräässä vaiheessa, läheltä huokuvaan kuumuuteen.
Ja, kuten yhdyssanan toinen osa kertoo, kyseessä oli kauhutarina.
Perustarina on yksinkertainen: yleisö on matkustajina lauantai-illan viimeisessä metrossa kohti Ruoholahtea, kun ensin tapahtuu jotakin varsin arkista, mutta perin epämiellyttävää, joka pian muuttuu vähitellen joksikin hyvin epätavalliseksi ja pelottavaksi.
Ainakin omasta mielestäni tunnin mittainen esitys oli vahvimmillaan ja tehokkaimmillaan alkupuolen arkisuudessa, kun vaunuun tunkevan tupakin- ja kaljanlemuisen kännikkään mesoaminen ja möykkääminen palauttivat mieleen tutusti vastenmielisiä tilanteita silmille hyppivistä ääliöistä. Metrovartijoiden peliin puuttuminen ja siitä seurannut asioiden karkaaminen kaikkien käsistä oli toteutettu myös hienosti. Mutta sitten tarinaan alkoi olla vaikeampi samaistua, ja sitä alkoi seurata enemmän ulkopuolisena katsojana (”Mitähän ne seuraavaksi keksivät?”) ememmän kuin alun oikeana metromatkustajana (”Mitä täällä oikein tapahtuu?”).
Osittain tässä oli kyse näyttämötekniikan rajallisuuksista. Kahdella kaiuttimella toteutettu äänimaisema oli ainakin meidän istumapaikallamme niin toispuolinen, että kunnollisen kauhukokemuksen tarvitsema tilanteeseen uppoutuminen jäi kokematta. Samoin juonenkulun kannalta tärkeät metrovartijoiden radiopuhelinviestit kuuluivat niin epäselvästi, että asiasisältö jäi epäselväksi (mikä on osin voinut olla ihan tarkoituksellistakin). Kun roolihenkilöiden tunnelmat alkoivat horjahdella kauhun ja epätoivon tietämissä, näyttelijöiden äänenkäyttö alkoi muuttua alun vallan toimivasta eläytymisestä turhan, eh, harrastelijateatterimaiseksi. Lisäksi kauhutunnelmaa oli yritetty kohottaa rakentamalla äänitaustaan uhkaavaa, melodiatonta musiikkimassaa, mikä vei tehoa pois asemien välille pysähtyneen metrovaunun äänettömyydeltä.
(Tämä on kuitenkin ehkä ollut välttämätöntä, sillä Tuikkeen tila sijaitsee aivan radan vieressä, ja ohi ajavien junien ja muun liikenteen äänet olisivat saattaneet nekin pilata immersion tunnelmaa.)
HC-paikalla kokemus olisi tietysti saattanut olla voimakkaampi – tai ainakin epämiellyttävämpi. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu kosketusetäisyydelle tunkeilu, joten vieraan ihmisen ihon ja tavaroiden – ja jonkun tuntemattoman tavaran, olennon tai aineen – voi olla pelottavaa jo sinänsä. Joka tapauksessa Viimeinen vuoro oli ehdottomasti vaivan arvoinen esitys. Toivottavasti Tuikkeen väki jaksaa jatkaa edelleenkin tuolla mukavan kävelymatkan päässä.
