Syrjästähuomaaja

·

Suomentajan ja kirjailijan hommissa olisi hyvin aiheellista lukea kohtuullisen paljon kotimaista proosaa, mielellään mahdollisimman laajalta alalta. Ammattitaito vaatisi sitä: kieli kehittyy, kirjakieli kehittyy, ja kirjakielen ammattilaisen olisi syytä pysyä kärryillä minne ja miten. Siinä suhteessa olen jotakuinkin huonosta omastatunnosta kärsivä ammattilainen: etenkin omien kirjaprojektien kesken ollessa tuntuu, ettei voi lukea muiden fiktiota tai siihen ei tunnu löytyvän aikaa, kun pitäisi lukea lähdemateriaalia omiin projekteihin.

Tämänpäiväisessä Minäkin luen -flashmobissa, Runebergin patsaan ympäri kiertävässä jonomuodostelmassa, kädessäni oli kuitenkin tuoretta kotimaista proosaa.

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo oululaisesta Aarnista, kömpelöstä ja syrjäänvetäytyvästä pojasta, joka paremman työn puutteessa päätyy 1960-luvun loppupuolella apupojaksi valokuvausliikkeeseen. Aikaisemmin lähinnä entisen koulunsa ja opettajiensa räjäyttämisestä haaveksinut Aarni löytää valokuvauksesta vähitellen keinon nähdä maailma uudella tavalla. Syrjästäkatsojuudesta tulee etu, ei enää haitta. Vuosien mittaan hänestä kehittyy taitava kuvaaja, ja ammattilaissuunnitelmat alkavat itää. Hän oppii ymmärtämään arvonsa valokuvataiteilijana, mutta maailma – ja Helsingin taidepiirit – eivät sitä ymmärrä. Seuraavat vuosikymmenet kuluvat Oulussa samaisen valokuvausliikkeen tiskin takana, pienessä studiossa ja vielä pienemmässä pimiössä tienaamassa perheelle toimeentuloa. Vanha nuoruudenystävä sen sijaan menestyy, saa nimeä, julkisuutta, arvostusta ja kiertää maailmaa arvostettuna lehtikuvaajana – eikä aina, Aarnin näkökulmasta katsottuna, ihan eettisin keinoin.

Minun kaltaiseni suhteellisen pienien piirien kirjailijan (ja harrastelijamuusikon) on helppo lukea Pitkää valotusaikaa omien pyrintöjen, haaveiden, itseluottamuksen ja räpistely-yritysten kautta. Minun laitani on kuten Aarnin, eikä lahjakkuus ei ole tullut minään synnyinlahjana: päähänpinttymät ja pakkomielteet omasta osaamisesta ja arvosta taiteilijana on pitänyt rakentaa ihan itse.* Menestys ei välttämättä seuraa kovaakaan uskoa omiin visioihin, joiden toteuttamisyritykset saattavat vaatia itseltä ja läheisiltä aikamoisia uhrauksia. Aina voi hokea mielessään kylläminävielä ja kyllänevielätajuavat, mutta ei siitä ole kovinkaan isoa iloa pankkitilin saldoa katsellessa. Joskus on pakko antaa periksi ja siirtää haaveet oman alan taiteellisesta menestymisestä jonnekin ylähyllylle odottamaan parempia aikoja.

Kirjallisuudessa – tai valokuvauksessa – tilanne ei sentään ole niin paha kuin musiikissa (jota Vanhatalo romaanissaan myöskin sivuaa Aarnin tyttären kautta). Jos lehdessä kirjoitetaan nuorista (kevyen) musiikin opiskelijoista, näkee kovin harvoin kirjoitettavan opiskelee musiikin ammattilaiseksi – paljon todennäköisempää on, että toimittaja arvelee haastateltavansa haaveilevan tähteydestä. Luullakseni nuoret ovat realistisempia kuin kulttuuria ja musiikkia heikosti tuntevat toimittajat, mutta ajatus siitä että tähteys on (ainoa) tavoittelemisen arvoinen asia musiikissa on joka tapauksessa perin epäterve ja kieroutunut.

Vanhatalo lomittaa tekstinsä paikoin epäkronologisesti ja antaa Aarnin vuosikymmenten pyristelylle näin eläkeikäisen Aarnin ajatusten tarjoamaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nuorena isäksi tulleena hänellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut tilaisuuttakaan pistää kaikkea peliin, heittäytyä yhden kortin varaan, antaa kaikkensa taiteelle. Hän on aina joutunut ottamaan huomioon myös läheisensä, heidänkin pyrintönsä ja vaikeutensa – toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Toisinaan hän on joutunut miettimään vuosikymmeniä, miksi läheinen on valinnut niin kuin on valinnut. Tämä tekee Aarnin tarinasta monomaanista taiteilijaelämäkertaa kiinnostavamman kaaren, joka kattaa myös omankin elämäni kannalta kiinnostavan jakson Suomen lähihistoriaa.

___
* Minun tapauksessani vanhemmat tosin ovat aina kannustaneet kirjoittamaan. Musiikin suhteen asia olikin sitten ihan toinen. Joka tapauksessa myytti synnynnäisestä (taiteellisesta) lahjakkuudesta lienee pelkkä myytti, vanha ja vahingollinen myytti.

Lausetta rakentamassa

·

Kun kävimme pari vuotta sitten katsomassa Heikki Huttu-Hiltusen ja Pekka Heikkisen monologinäytelmän Näillä mennään, päätin bloggaukseni aiheesta sanomalla ”Näitä katsoisi mielellään enemmänkin.” Tilaisuus tuli tänään, kun Heikkisen ja Huttu-Hiltusen monologinäytelmä Lause sai ensi-iltansa.

Edellinen monologi pohjautui hyvinkin suoraan Heikkisen omaan elämään – liikenneonnettomuudessa halvaantuneen näyttelijän pyristelyyn takaisin elämään ja ammattiin – mutta jäi, kaikesta toimivuudestaan huolimatta, hivenen etäiseksi. Ehkä Lauseen aavistuksen etäisempään aiheeseen on ollut helpompi uppoutua, tai ehkä aiheen ja käsikirjoituksen karnevalistisempi leikittely on antanut enemmän rohkeutta, sillä tämä monologi tuntui tulevan paljon enemmän iholle. Mutta toisaalta: aihe oli lähempänä minua, sitä mitä minä teen työkseni. En ole koskaan ollut halvaantunut – ellei yli kahdenkymmenen vuoden takaisen nivustyräleikkauksen spinaalipuudutusta lasketa – mutta lausetta olen jahdannut ja rakennellut kerran jos toisenkin.

Heikkisen esittämä minähahmo haluaa kirjailijaksi – tai näyttelemään kirjailijaa – ja saa roolin muuten kohdalleen, mutta tärkeintä puuttuu. Hän ei saa rakennettua mieleistään Lausetta.* Tavoittaakseen Kari Hotakaisen niukan ilmaisun hän asettautuu, samaistuu Kari Hotakaiseksi matkalla tekemään ”Miten minusta tuli minä” -radiolähetystä. Tapahtuu se, mitä tapahtui Heikkisen lisäksi myös Hotakaiselle, ja sen jälkeen lause – ja lauseen osat, sanat – on vieläkin enemmän kateissa.

Monologi leikittelee monien kriitikoiden (ja kirjabloggareiden, luultavasti lukijoidenkin) ajatuksella, että kirjailijan kirjoittamisen, tyylin tekee ainutlaatuiseksi kirjailijan lause, se miten hän rakentaa sen mitä kahden pisteen väliin sijoittaa. Se on kirjailijan soundi. Muusikkolehdissä (etenkin) kitaristien soundia selitetään kovin usein, helposti, epätoivoisesti ja turhaan käymällä läpi soittokalusto kitarasta, kielistä, pedaaleista ja vahvistimista parhaimmillaan aina piuhoihin ja pedaalien pattereiden merkkeihin asti.† Kirjailijoiden soundia on vieläkin huonompi selittää laitteistolla:

– no siis niinku, mulla on sellainen aito IBM:n 84 näppäimen vintagemalli siltä ajalta ennen kuin funktionäppäimet siirrettiin ihan väärään paikkaan sinne yläreunaan, ei niillä moderneillä muoviräyskillä voi mitään twiittiä pidempää kirjoittaa, ja älä edes puhu läppäreiden näppiksistä, ne on siis ihan hirveitä –

Kirjailijan soundissa kiinnitetään enemmän huomiota siihen, onko sivulauseita (ja millaisia), onko pilkkuja, onko puolipisteitä (!) vai mennäänkö, hotakaistyyliin, tiiviillä päälauseella, koivuklapeilla. Ehkä silloin ollaan hivenen lähempänä ilmaisun oikeita työkaluja, vai ollaanko?

En voi ainakaan itse väittää juuri koskaan pohtivani, onko lause (tai virke, tai kappale) minun näköiseni, minun soundiani. Luultavasti joku voisi halutessaan kaivaa teksteistäni tyypillisiä ilmaisukeinoja** ja lauseenrakennustapoja. Mutta olisiko se mielekäs tapa analysoida tekstiä, tai ylipäänsä ajatella tekstiä? En tiedä. Minusta tuntuu, että jos aikoo saada romaaninmittaisen tarinan kirjoitettua järjellisessä ajassa – alle kahdessakymmenessä vuodessa – ei parane jäädä miettimään lauseiden tai virkkeiden yksityiskohtia. Ei balettitanssijakaan voi esityksen aikana pohtia joka askelta erikseen (”hitto, olis pitäny laittaa tässä isovarvas sentin verran enemmän vasemmalle”) vaan homma on pakko tehdä eräänlaisella autopilotilla. Rutiini auttaa, se että on tuottanut ennenkin tekstiä. Ehkä se kirjailijan soundi syntyy tottumuksen voimasta, siitä miten tekstiä saa syntymään niin ettei ajattele joka lausetta, joka sanaa, joka tavua. Muuten on vaarana juuttua eräänlaiseen afasiaan.

Siihen juuttuu muutenkin: sekä kirjailija-minä että suomentaja-minä tietävät, miten tuskallista on saada aikaan kunnollisia virkkeitä kirjan ensimmäisessä luvussa. Siksi ehkä moni muinoinen romaani-ideani nyykähti puolessavälissä ensimmäistä lukuaan, ennen kuin rutiini palautui, ennen kuin kykeni tuottamaan mielekkäästi rullaavaa, groovaavaa tekstiä ilman että joutuu miettimään joka sanaa ja jokaista rytmistä hienojakoa erikseen.

Lause on joka tapauksessa erittäinkin näkemisen arvoinen monologi, hauska ja toimiva. Koskettavakin.

___
* Nyrppy minussa huutaa sisäisellä äänellään Tarkoitat muuten ”virkettä”, mutta siinähän huutaa.
† Huikean tyylikäs blueskitaristi Jimmie Vaughan ja hänen pikkuveljensä Stevie Ray kuttuilivat oivaltavasti tälle asenteelle ainoaksi jääneen yhteislevynsä Family Style ”Brothers”-kappaleella: veljekset istuivat studiossa vierekkäin soittamassa vuoronperään sooloja, yhdellä ainoalla kitaralla, jonka toinen ojensi toiselle aina oman osuutensa päätteeksi. Kumpikin kuulostaa täsmälleen omalta itseltään.
** Muitakin kuin pinttyneen preesensin käytön, siis.

Suomi ja Senegal kohtaavat Kuubassa

·

Tuure Kilpeläinen on kertonut suunnitelleensa Baobab-karavaania kolme vuotta. Ajatus on ihastuttavan päätön: paikallisesti kohtuullisen suosittu vanhakantainen iskelmäyhtye menee maailmankuulun senegalilais-soukous-legendan puheille ja pyytää näitä yhteistyöhön. Vähän niin kuin, no, Viitasen Piia soittaisi Leonard Cohenille ja kysyisi, että mitä jos tehtäisiin biisejä kimpassa.

Joka tapauksessa: lopulta Orchesta Baobab suostui, ja yhteistyön ensi hedelmiä poimittiin eilisiltana Huvilateltassa. Jatkoa seuraa: keikkoja muuallakin Suomessa, levy, televisiodokumentti vuoden vaihteessa ja mahdollisesti ulkomaankeikkailua myöhemmin.

Ilta alkoi Kaihon karavaanin keikkana viiden–kuuden laulun ajan. En ole Kilpeläisen musiikkia niin seurannut, mutta kyllähän musiikissa on paljon tuttua sellaiselle, joka kasvoi 1960–70-luvuilla korva kiinni iskelmäradiossa. Sen jälkeen bändi aloitti soittaa lattarirytmiä ja lavalle asteli Orchestra Baobab. Kun kappale oli saatu päätökseen, Baobab jatkoi omin voimin* väliaikaan asti. Sen jälkeen molemmat yhtyeet vetivät lopun konserttia yhdessä.

Yhteissoitosta kiinnitti huomion parikin asiaa. Ensinnäkin lievä huvittuneisuus siitä, että suomalaiset ja senegalilaiset löysivät yhteisen sävelen kuubalaisesta musiikista. Eihän tämä mikään yllätys ollut – lattariperinne kuuluu suomalaiseen iskelmään ja Orchestra Baobab syntyi nimenomaan siihen aikaan, kun Kuuban kautta kierrätetyt rytmit tekivät paluun afrikkalaiseen musiikkiin 1960–70-luvuilla.

Toinen, tärkeämpi asia oli, miten paljon käsinkosketeltavaa lämpöä, ystävyyttä ja hyviä viboja tästä monikulttuurihankkeesta huokui. Se kuului myös soitossa, sillä puolentoistakymmentähenkinen yhteiskokoonpano soitti koko ajan käsittämättömän tiukasti yhteen, toisiaan kuunnellen, toisiaan arvostaen, toisilleen tilaa antaen. Se on ehkä homman oleellisin anti. Yhteiskokoonpanon kappalemateriaali sekoitti kieliä ja melodioita monista maista, usein nokkelastikin, mutta kokonaisuus toimi kuitenkin ennen kaikkea vähän tavallista hallitumpana jammailuna – mutta jammailuna, jota oli tavallista mukavampi kuunnella ilman mukana soittamistakin. Homma siis toimi, ja teltantäydellinen yleisö tuntui olevan samaa mieltä.

Tällaiselle hankkeelle toivoo mielellään paljon onnea jatkossakin. Se ansaitsee sen. Me tarvitsemme tällaista.

___
* No, lavalla piipahti jammailemassa yleisöstä löydetty tuttu laulaja ja monille tuttu kitaristi. (Edellisen nimeä en tunnistanut, jälkimmäisen nimi ei liene kenellekään yllätys, kun kyse on Suomesta ja senegalilaisesta musiikista.)

Solmukohdasta

·

Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.

Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).

Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.

Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.

Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.

Atlantin äärillä

·

Huvilatelttaputki jatkui tiistaina kahdella minulle ennestään tuntemattomalla artistilla. Kuten moneen kertaan todettu, Huvilateltan elokuiset konsertit ovat olleet erinomainen paikka bongata ennestään tuntematonta musiikkia, josta on sittemmin saattanut tulla hyvinkin rakasta.

Aurora aloitti lupaavasti kulkevalla reggaella, mutta alkuviehätys alkoi karista suhteellisen nopeasti. Niin vähän kuin radiota nykyisin kuuntelenkin (siitä huolimatta että olen nyttemmin yhden radioaseman osakas), bändin ilmaisu kuulosti minun korvaani perin tavanomaiselta reggaehöysteiseltä iskelmäpopilta. Tasapaksuuden vaikutelmaa korosti vielä laulaja-Auroran kovin välinpitämättömältä kuulostava laulutyyli, ja sanoitusten pakonomainen, kaavamainen loppusoinnuttelu.

(Olen ehkä ennenkin maininnut, etteivät loppusoinnut minun mielestäni sovi aina kovinkaan hyvin suomalaisiin laulunsanoituksiin. Alkusoinnut ovat sitten ihan eri asia.)

Auroran yhtye soitti kyllä tiukasti yhteen, vaikka reggaelle niin oleellinen basso jäikin miksauksessa kovin vaisuksi. Itse asiassa bändi soitti, minun makuuni, vähän liiankin timmisti: perinteiseen reggaeen kuuluu sellainen hyvin harkittu ja taidokas sleepaaminen, kompin soittaminen hieman biitin taakse. Nykyisen suomalaisen iskelmäreggaen juuret ovat kuitenkin jamaikalaisen roots-meiningin sijaan 1990-luvun konepopissa, mikä selittää rytmiikan metronomimaisuutta.

Väliajan jälkeen kapverdeläinen Neuza valoi sitten sitäkin reippaammin hyväntuulenbalsamia Auroran jättämiin eimitäänvälii-haavoihin. Välillä esitys tuntui miltei ylipirteältä. Kuusihenkisen bändin rytmiikka tuntui ottavan kopin lämmittelijän reggaeaineksista ja kierrättävän musiikkia sitten Kap Verden saarien, fado-Portugalin ja manner-Afrikan ohella muuallekin Karibianmerille sekä, hyvin vahvasti, Brasilialaisen bossa novan maisemiin (amerikkalais–eurooppalaisia jazzvaikutteita unohtamatta). Neuzan laulu tanssahteli mukavasti keinahtelevan tanssikompin päällä kauniin pakottomana ja melodisena. Heikon kielitaidon vuoksi missasin luultavasti paljon, sillä portugalilaispohjaisella kreolikielellä esitetyt laulut kuulostivat fado-perinteen mukaisesti varsin tekstipainotteisilta. Neuza ei heikohkon englannintaitonsa vuoksi myöskään esitellyt lauluja, vaikka kapealla sanavarastolla esitetyt välispiikit olivat muuten kyllä äärimmäisen sympaattisia.

Hyvän mielen keikka, mukavaa tanssimusiikkia, joka lienee parhaimmillaan livenä. Ainakaan tällä hetkellä ei tunnu erityisempää tarvetta kiirehtiä levykauppaan.

Tämän illan esiintyjä saattaa sitten olla taas ihan eri asia.

Kaukana metsistä ja kaupungeista

·

Viime viikolla kaipailin Huvilalta vähän monipuolisempaa ohjelmaa, ja maanantai-iltana sitä sain. Illan aloitti sisämongolialainen* Yxqin, perinteisin soittimin varustautunut seitsenmiehinen yhtye, jonka musiikki oli aika paljon traditionaalisempaa kuin vaikkapa Maailma Kylässä -tapahtumassa jokin aika sitten nähty Hanggai.

Jouhiviulut, kielisoittimet ja perkussiot tekivät mainiota laukkakomppia, jota täydensivät moniääninen kurkkulaulu ja ”normaalilla” laulutekniikalla esitetyt melodiat. Lauluja ei sen kummemmin esitelty (millään minun osaamallani kielellä), mutta ymmärtääkseni monet niistä kertovat elämästä arolla, hevosista (ääniefektit olivat kyllä tunnistettavissa) ja juhlimisesta. Mainiota musiikkia, jota olisi voinut kuunnella tovin kauemminkin (ainakin mukavammassa tilassa kuin Huvilateltan taittotuoleilla).

Tanya Tagaq oli sitten jotakin aivan muuta. Virtuoottisella laulajalla oli tukenaan lyömäsoittaja ja viulisti, jotka molemmat käsittelivät myös synteettisempiä ääni- ja äänenmuokkauslähteitä. Esityksen aluksi Tagaq selitti ensin taustaansa – hän on kotoisin viidensadan kilometrin päästä magneettisesta pohjoisnavasta Pohjois-Kanadassa – ja pyysi, ettei keikalta otettuja kuvia tai tallenteita levitettäisi: tämä esitys oli vain paikallaolijoita varten.

En tiedä, olisinko halunnutkaan katsella tai kuunnella tallennetta. Lähes tunnin mittainen, katkeamaton improvisaatioesitys toimi (suurimman osan ajasta) varsin vaikuttavalla tavalla livenä, mutta on vaikea sanoa tulisiko nauhoitetta edes yritettyä kuunnella. Tagaqin musiikissa oli vähän samaa kuin minun omissa ”ambient”-äänitteissäni: tuntuu siltä että tekeminen on paljon vahvempi kokemus kuin kuunteleminen. Livenä voi ainakin kuvitella olevansa mukana tekemässä.

Esityksen keskipisteenä on Tagaqin Ääni: hän on (yhteistyökumppaninsa Björkin lailla) tavattoman monipuolinen ja -säikeinen vokalisti, jonka ilmaisua ei ihan joka kohdassa voi pitää ”laulamisena” ainakaan kovin kapeassa mielessä. Välillä ääni muuttuu eläimelliseksi murinaksi, välillä tulee mieleen saamelainen joikaahminen, välillä mennään ujellusten ja kirkaisujen alueelle. Välillä huomasin kuikuilevani, lauloiko Tagaqin mukana jompikumpi hänen säestäjistään – niin matalan miesmäisiä ääniä hoikasta, nuorennäköisestä naisesta lähti. Lyömäsoittajan ja viulistin tuottamat ja manipuloimat äänet tukivat laulua, viittailivat silloin tällöin moniinkin musiikkityyleihin triphopista alkaen, mutta solistinen vastuu pysyi koko ajan vokalistilla.

Osalle yleisöä Tagaqin äärimmäisen intensiivinen esitys oli liikaa, ja pieni määrä väkeä vaelsi tiehensä kesken keikkaa. Itse kuuntelin koko jutun kyllä hyvinkin kiinnostuneena ja hetkittäin jopa lumoutuneena, mutta muun yleisön lailla jätin taputtamatta encorea: tunnin setti oli tarpeeksi, enkä tiedä olisiko esiintyjilläkään ollut enää energiaa soittaa toista näytettä ilmaisustaan.

___
* Kiinnostavaa sinänsä, että Mongolian tapauksessa alueita ei tarkastella länsimaiden karttojen, vaan Kiinan kannalta: ”Sisä-Mongolialla” tarkoitetaan Kiinan rajojen sisään jääviä mongoliheimoille (perinteisesti) kuuluneita alueita ja ”Ulko-Mongolia” on sitten Mongolian tasavalta.

Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.