Tämän kesän (valitettavan vähäisestä) konserttikäymisistä huippukohtien joukkoon kuuluvat ehdottomasti toukokuinen Mashrou’ Leila ja eilisiltainen Yasmine Hamdan Huvilateltassa. Molemmat ovat Beirutista. Pitäisikö tästä vetää johtopäätöksiä? Pitäisikö ruveta suhtautumaan Libanoniin samoin kuin Maliin – maana, josta tulevaan uuteen musiikkiin kannattaa suhtautua jo periaatteessa uteliaasti? Ehkä.
Malia ja Libanonia tietysti yhdistää liikenne: molemmat ovat syntyneet karavaanireittien solmukohtiin, joten monikulttuurisuus on kuulunut kuvioihin jo vuosisatoja. Molempiin on syntynyt vaikutteiden kautta vahva kotoperäinen musiikkiperinne: Hamdan tekee omilla sivuillaan kunniaa Aisha El Martalle, Nagat El Saghiralle, Asmahanille, Shadialle, ja Mounira El Mehdeyyalle, joten ehkä on aihetta ottaa nämäkin laulajattaret kuunteluun (tunnetumman libanonilaislegendan Fairuzin ohelle).
Hamdanin musiikissa perinne kuuluu ennen kaikkea laulumelodioissa, sillä toteutus on pitäytynyt hyvinkin modernina. Häntä säesti kosketinsoittajan, huikean vivahteikkaan rumpalin ja perin innokkaan (sekä hupaisasti Jimi Hendrixin ja Phil Lynottin lehtolapselta näyttävän) kitaristin trio, josta löytyi mieletön määrä sävyjä ambient-henkisestä tunnelmoinnista päällekäyvään hard rockiin. Laulaja-Hamdan käytti hänkin tehokkaasti modernia tekniikkaa: hänellä oli kaksi mikrofonia, joista toisen ääni meni jotakuinkin suoraan miksauspöytään ja toiseen oli liitetty mikkitelineeseen kiinnitetty efektiprosessori. Kahden mikrofonin kanssa pujottelemalla hän onnistui luomaan useassa kappaleessa toimivan vuoropuheluvaikutelman.
Joissakin suhteissa keikka toi mieleen maanantai-illan Tanya Tagiqin: Tälläkin kertaa musiikki maalasi sävykkäitä äänikudelmia ilmaisuvoimaisen laulajan äänen ympärille. Hamdanin musiikki on kuitenkin hyvin selkeästi laulupohjaista (siis siinä mielessä että siinä esitetään ”lauluja”, laulettuja sävellyksiä) ja ilmeisestä improvisoinnista huolimatta sävellykset ja sovitukset on mietitty etukäteen. Näin kokonaisuus on helpommin hallittavissa ja kuunneltavissa ja miellyttää myös minun musiikkimakuani enemmän: vaikka itsekin olen tunnetusti esiintynyt jotakuinkin improvisoidulta pohjalta, sellaista musiikkia on toisinaan hauskempaa soittaa kuin kuunnella.
Hamdanin lämmittelijänä esiintynyt siilinjärveläinen Aavikko oli sekin kohtuullisen mainio tapaus diskokomppisine Kraftwerk-pastisseineen. Rumpalin mukanaolo triossa toi sekvensserikomppeihin tarvittua eloa ja luontevuutta, ja oli viehättävää huomata että musiikki oli muutenkin sen verran ei-ohelmoitua että pikkumokille oli mahdollisuuksia. Häiritsevintä esityksessä olivat taustascreenille heijastetut vilkkaat retrokuviot: niiden ylettömän nopea liike kävi silmiin, joten hyvän aikaa keikkaa oli tarpeen katsella jonnekin muualle kuin lavalle.
