Maailma tulee kylään

·

Uutinen alkoi levitä Facebookissa tänä aamuna. Spokanen metsäpalosavupilvien keskellä, Yhdysvaltain Washingtonin osavaltiossa, oli äänestetty ja äänestyspäätös vaikutti kiistattomalta.

Nyt tiedon pitäisi olla jo virallinen: seitsemäskymmenesviides Worldcon-tapahtuma järjestetään elokuun 9. – 13. päivinä Helsingin Messukeskuksessa.

Worldconia yritettiin saada Suomeen jo täksi vuodeksi, mutta (paikalla olleiden mukaan) suomalaisten kampanjointi asioista päättäneessä vuoden 2013 Worldconissa oli lähinnä kampanjoinnin opettelua. Nyt homma oli hanskassa, töitä tehtiin oikein ja oikeassa järjestyksessä ja vakavin vastustaja, Yhdysvaltain Washington D.C., jäi selvästi toiseksi.

Oma panokseni kampanjaan oli lähinnä maksaa tämänvuotisen tapahtuman jäsenmaksu ja antaa sitten (jäsenyyden tuomalla mandaatilla) ääni Helsingille. Näin ollen en voi kuin kiittää ja onnitella kampanjan eteen uurastanutta porukkaa. Kunnia kuuluu teille. Työ tosin on vasta alussa.

Worldconit ovat osallistujamäärältään jonkin verran pienempiä kuin säännöllisesti kymmenkuntatuhatta kävijää vetävät ilmaiset Finnconit, mutta tekemistä, miettimistä, suunnittelemista ja organisoimista riittää. Epäilemättä minäkin yritän tehdä osani.

Tässä on nimittäin loistava paikka näyttää maailmalle, minkä Finnconin suomalaiset ja ulkomaalaisetkin kävijät ovat tienneet jo kauan sitten: Miten loistavia, moniarvoisia, suvaitsevaisia ja hyvin järjestettyjä tapahtumia suomalaiset vapaaehtoiset kykenevät tekemään.

Huvilan turvallisimmat hitit

·

Olen luultavasti käynyt Helsingin juhlaviikkojen Huvilateltan konserteissa jo niiden ensimmäisenä kaksikymmentä kesää sitten. Alkuun syynä oli usein keikka-arvostelujen kirjoittaminen Rumbaan, mutta on tuossa alkuun niin kornilta vaikuttaneessa rakennelmassa nähty jo silloin sekä etukäteen kiinnostavia että paikan päällä koettuna ikimuistoisia esityksiä – ynnä jokunen, jonka missaaminen harmittaa vietävästi yhä edelleen.

Huvilateltan 20-vuotisjuhlakonsertti Lovea ja huvia onnistui enimmäkseen kiertämään ne kaukaa.

Huolella rakennettu ja oivaltaen sovitettu, perinteikkään Olympia-orkesterin ja lukuisten nimekkäiden solistien esittämä konsertti oli rakennettu turvallisten, suosittujen ja menestyneiden nimien varaan. Kiusaannuttavimmillaan ja noloimmillaan tämä näkyi ja kuului Lou Reedin kohdalla. Reed on esiintynyt Huvilateltassa ainoastaan Laurie Andersonin säestäjänä, mutta eilisillan keikalla ei suinkaan kuultu Andersonia haastavaa ja kokeilevaa ilmaisua, vaan Reed-klisee ”Venus in Furs”. Ohjelmisto hylki myös monia muita Huvilateltan huikeita naisartisteja, kuten Fatoumata Diawaraa, Natacha Atlasia ynnä Azim Ali & Niyazia. Myös kaikki juurevampi ja akustisempi musiikki oli sivuutettu kylmästi. Illan setti keskittyi kapea-alaiseen ja mielikuvituksettoman viihteelliseen suomalaiseen tai angloamerikkalaiseen poppiin, niin kapea-alaisesti että jopa Massive Attackin ”Unfinished Sympathy” kuulosti virkistävän erilaiselta.

Ei sillä, kyllä mukana oli muutama vaikuttava tulkinta. Emma Salokoski veti hienosti Radioheadin ”Creepin”, johon johdateltiin Mikko Perkolan komealla viola da gamba -soololla. Myös Janna Hurmerinnan tulkitsema Massive Attack kuulosti komealta. Marjo Leinosen osuudelta odotin etukäteen paljon, mutta enpä keksi tähän hätään yhtään Patti Smithin laulua joka olisi sopinut hänen äänelleen huonommin kuin ”Because the Night”.

Illan huippuhetkeksi nousi, hieman yllättäen, Tapani Kansan pysäyttävä ja sydämeenkäyvän väkevä ”Hopeinen kuu”. Valitettavasti tunnelma romahti heti perään, kun lavalle päästettiin kolme (aitoa tai näyttelevää) känniääliötä esittämään jonkinlaisia karaokeversioita Gösta Sundqvistin klassikoista. Encorena esitetty ”Pop-musiikkia” (tällä kertaa viiden sopraanon voimin) kuului tietysti asiaan – kappale sai ensiesityksensä Huvilateltassa – mutta ei kauheasti parantanut kokonaisuutta.

Onneksi ensi viikolla on odotettavissa konsertteja, jotka toivon mukaan palauttavat uskon Huvilateltan ohjelmapolitiikkaan.

Big Ben männikössä

·

Univelkoja on saatu vähän makseltua, hyönteisenpuremia hoidettu hydrokortisonilla, valokuvat on käyty läpi, vuokra-auto palautettu.* Millaista oli maailmanhistorian ensimmäisillä Järvilinnan kääntäjäpäivillä?

Ensimmäinen ajatus on ilo siitä, miten onnellinen olen saadessani hengailla tasaveroisena niin upeassa porukassa kuin nämä kolmisenkymmentä Järvilinnaan kokoontunutta kollegaa.

Toinen ajatus – joka tuli mieleen monta kertaa seminaarin mittaan – on kalvava tietoisuus, että suomentajana minulla on vielä paljon oppimista.

Vaikka Järvilinnan kääntäjäpäivistä on puhuttu ”kirjallisuuden suomentajien Mukkulana”, ohjelman lähtökohdat olivat jossain määrin toisenlaiset. Yleisölle avointa ohjelmaa oli vain päätöspäivänä, kaksi edeltävää päivää keskityttiin ammattitaidon kohentamiseen.

Ryhmänvetäjämme Alice Martin ja Jukka-Pekka Pajunen olivat valinneet osallistujille kotitehtäväksi muutaman sivun dialogipätkän suomennettavaksi, ja näitä käytiin sitten läpi äärimmäisen perusteellisella kammalla. Englanninkielenryhmäläisillä oli puitavanaan lyhyt katkelma Cormac McCarthyn Tasangon kaupungeista (Kaijamari Sivillin suomennos ilmestyy syksyllä), näennäisen ohimenevä, pinnallinen ja kevyt sananvaihto kirjan päähenkilön ja kengänkiillottajan välillä. Pienellä raaputuksella niukkasanaisesta ja eleettömästä keskustelusta paljastui valtapeliä, elämänasennetta, laajoja kaaria – ja ehkä jopa oraakkelimainen ennustus siitä mitä toiselle henkilölle tapahtuu kirjan lopussa. Minä olin, monien muiden tavoin, missannut useita täysin oleellisia piirteitä keskustelusta, jotka olisivat toki olleet ilmeisempiä, mikäli olisin lukenut koko kirjan ennen pätkän käännökseen ryhtymistä.

Tasojen ja merkitysten kaivamisen ohella oleellinen kysymys oli, miten kääntää dialogia luontevasti. Koska kyseinen keskustelu käytiin 1950-luvulla, olin valinnut tietoisesti hieman vanhahtavan tyylin, paljon kirjallisemman kuin muut ryhmäläiset. Ratkaisun järkevyys joutui tulikokeeseen lauantaina, kun minun versioni valittiin yhdeksi kolmesta näyttelijöiden esitettävästä tekstistä.

Jyväskylän kaupunginteatterin Maija Andersson, Saara Jokiaho ja Jouni Salo lukivat kolme dialogiamme (ja ruotsinryhmäläisten vastaavat harjoitukset) primavistana, etukäteen tutustumatta. Ensimmäisten repliikkien ajan kiemurtelin nahoissani kiusaantuneena: kirjakielisempi ”puhe” tuntui kiusaannuttavan kankealta ja kököltä verrattuna aikaisemmin kuultuihin, modernimmin puhekielisiin. Mutta kun ilmaisuun oli tottunut, homma toimi oikeastaan ihan hyvin. Epäilen kyllä, että kyse oli pikemminkin näyttelijöiden taidosta kuin minun käännökseni laadukkuudesta.

Opetus: omaa käännöstään kannattaa lukea ääneen ilman näyttelijöitäkin.

Opin lisäksi ohjelmaan kuului toki myös yhdessäoloa, rentoutumista ja kesästä nauttimista muun muassa pienellä höyrylaivaristeilyllä, sekä loistavan Oili Suomisen viisikymmenvuotisen suomentajanuran juhlistamista.

Toisaalta kyse ei ollut pelkästään ammattilaisten vetäytymisestä. Yksi hankkeen tarkoituksista oli myös tuoda esiin kirjallisuuden suomentamista – ja muiltakin puolilta kuin viime aikoina runsaasti esillä olleen huonon palkkiotason kannalta. Siinä suhteessa homma toimi vallan mainiosti. Ihmiset antoivat haastatteluja radioon, televisioon ja lehdille, toimittajat kyselivät fiksuja. Ja sunnuntain yleisötilaisuuteen saapui pihantäydellinen väkeä – sen verran paljon, että valkokangasteknisistä syistä sisätiloissa pidettyyn Kersti Juvan ”Mitä kääntäminen on?” -esitelmän aikana Järvilinnan käräjäsalista alkoi loppua happi.

Kersti on pitänyt tätä esitelmää useissa eri yhteyksissä – aina vähän muokaten – ja jos kohdalle sattuu, kannattaa mennä kuuntelemaan. Se on informatiivinen, oivaltava ja riemukas. Homma alkaa joidenkin ammattitaidottomien toimittajien harrastamasta ”kirja on kääntynyt” -passiivista ja jatkuu kuvailemalla, miten mikään kirjassa ei käänny eikä suomennoksessa ole yhtään sanaa itse kirjailijan kirjoittamaa tekstiä: kaikki on kääntäjän kirjoittamaa tulkintaa alkuperäisestä tarinasta.

(Tätä tulkinnan ongelmaa puitiin moneen kertaan seminaaritehtävissä: miten paljon on mahdollista tulkita?)

Kääntämisessä on kyse eräänlaisesta illuusiosta: lukijan on saatava uppoutua kertomukseen niin, että hänestä on täysin luontevaa että vaikkapa Jane Austenin luoma herra Darcy puhuu virheetöntä suomea – tai, kuten Ketti asian esitti, lukijasta täytyy tuntua ihan luontevalta, että Big Ben törröttää keskellä suomalaista männikköä. Kaikki tämä siitäkin huolimatta, että alkuteksti ja -tarina ovat peräisin aivan erilaisesta kulttuurista ja miljööstä: Englannin sana ”winter” tarkoittaa vesisateista ja tuulista vuodenaikaa, ei lunta eikä pakkasta, ”woods” taas niittyjen ja kukkuloiden lomittamia lehtipuumetsiköitä eikä suomalaista ”metsää”, ja niin edelleen. Sanoilla on hyvin harvoin kovinkaan yksiselitteisiä suomennoksia. Kuten totesimme, niinkin yksinkertaiselta vaikuttava virke kuin ”What do you think” voi, asiayhteydestä riippuen, tarkoittaa vaikkapa ”Torvi!” tai ”Äly hoi!” eikä suinkaan ”Mitä ajattelet?”

Järvilinnan ensimmäiset kääntäjäpäivät ovat olleet loistava tilaisuus sekä meille kääntäjille itsellemme että tiedon levittämiseen kääntämisestä. Viikonloppu oli ”tilaisuus” myös siinä mielessä, että nuori ja vielä pieni Kääntäjien ammattiosasto KAOS on saanut tämän mahdollisuuden. Iso, iso kiitos kuuluu Järvilinnan väelle, Kauko Sorjosen säätiölle ja puheenjohtaja Seppo Salmelle.

Kääntäjäpäivistä on tarkoitus tehdä kahden vuoden välein järjestettävä perinne. Jotta oikeaan rytmiin Lahden kirjailijakokouksen välivuosina päästäisiin, seuraava tapahtuma on jo ensi kesänä. Olen mukana suunnittelemassa, mutta en tiedä mahdunko mukaan itse päiville: seminaarimainen ryhmätyöskentely estää kasvattamasta joukkoa kovinkaan isoksi, ja jo tällä ensimmäisellä kerralla moni halukas joutui jäämään pois. Ensi kerralla voi olla muiden vuoro.

___
* Jouduin hankkiutumaan Anttolan kuntoutuksesta Laukaaseen perjantai-iltapäivänä parin tunnin mariginaalilla, joten auton vuokraaminen julkuneuvonkäytön sijaan oli tässä tapauksessa mielestäni perusteltua.

Vieterin vetäminen

·

Olen taas viettänyt viikkoa Anttolassa, kirjailijoiden TYK-kuntoutusryhmän jäsenenä. Ilmat ovat suosineet, tunnelma on ollut jotakuinkin leppoisaa – miltei kesäleirimäistä kiireettömyydessään – ja virallinen kuntoutusohjelma on jättänyt paljon aikaa ajattelemiseen ja lukemiseen.

Minut ja tanskanirlantilainen kirjailija/kääntäjä/muusikko Billy O’Shea (ja tämän viehättävä Charlotte-vaimo) esiteltiin toisillemme Archipelaconin viimeisenä iltana. Billy vaikutti – eikä pelkästään toimenkuviensa vuoksi – kerrassaan mainiolta tyypiltä ja yhteinen kääntäjäkollegamme vakuutteli myös, että Billyn romaani Kingdom of Clockwork (Black Swan, 2014) on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Täällä Anttolassa teokseen on ollut mahdollista perehtyä, ja vallan mainioksi kirja on osoittautunutkin.

Kirjan genremäärittely ”science fiction / steampunk” kertoo jonnin verran kirjan asetelmista. Eletään muutamia satoja vuosia tulevaisuudessa, suuren apokalypsin jälkeisessä ajassa. Entisajan yletön energiantuhlaus on kuluttanut maan resurssit pitkälti loppuun, monet saavutukset ovat kadonneet muistista myyttien hämäriin ja jossakin meidän aikamme Kööpenhaminan tietämissä sijaitsevan Kantarborgin pikkuvaltion teknologia toimii pitkälti – steampunkin hengessä – höyryllä ja tuulimyllyillä. Kirjan päähenkilö, nuori, lahjakas ja kekseliäs Karl Nielsen, päätyy ensin Kantarborgin kuninkaan kellosepäksi ja sitten myös tämän luotetuksi. Kuninkaan hallussa on entisten aikojen vieterivetoinen lelujunarata, ja sen mallin mukaan Nielsen rakentaa täysikokoisen, vieterin vetämän kellokoneiston kiidättämän veturin. Tahtomattaan hän sotkeutuu myös  hovin intrigeihin ja joutuu ensin vankimielisairaalaan ja sitten, vallankaappauksen myötä, kuninkaansa seuraksi pakomatkalle kauas pohjoisen tutkimattomille maille, pohjoisen vihollisvaltion selustaan.

O’Shea on tavoittanut tekstiinsä mainion vanhahtavan tyylin, joka toimii mainiosti tämän yhtä lailla vanhakantaisen henkisen matkakertomuksen tapahtumien kanssa synkassa. Kertoja-Nielsen raportoi menneen ajan matkakirjailijoiden – Marco Polon, Joshua Slocumin, Richard Henry Danan ja, fiktion puolella, Jules Vernen – hengessä retkikunnan kohdalle sattuneista kummallisista heimoista ja heidän oudoista tavoistaan. Näillä kuvauksilla olisi voinut toki herkutella enemmänkin, mutta O’Shea on halunnut pitää tarinansa kohtuullisen mittaisena. Loppupuolella hän tuntuu kiirehtivän vähän turhankin paljon: etenkin päätösepisodi olisi kyllä kestänyt vähän laveampaakin kuvailua. Nyt se hieman töksähtää – etenkin kun kirjan alkupuolella on muun muassa mainio, laajasti kuvailtu episodi, jossa kuningas ja hänen kelloseppänsä vierailevat kaupunginalaisessa luolastossa tekemässä herkullisia (väärin)tulkintoja näkemistään muinaisajan asioista.

Pikku puutteista huolimatta mukavan tunnelmallinen ja miellyttävä kertomus. Suosittelen kirjan tilaamista Black Swanin sivuilta.

Minun tieni jatkuu huomenna täältä Mikkelin kupeesta Jyväskylän kupeeseen, sillä perjantaina käynnistyvät Laukaassa kaikkien aikojen ensimmäiset Järvilinnan kääntäjäpäivät.

Kesken kaiken

·

Tämän päivän kulttuuriohjelmaan on kuulunut tutustuminen kahteen taiteilijaan, joiden elämä ja usein kiisteltykin työ katkesivat kesken kaiken, molempien tapauksessa enemmän tai vähemmän itse aiheutetun sairauden vuoksi.

Valokuvataiteilija Robert Mapplethorpe ehti saada ansaitsemaansa tunnustusta ennen menehtymistään 42-vuotiaana 1989. Kiasman näyttely antaa mainiosti tilaa hänen suorastaan analyyttisen ja veistosmaisen huolellisesti rakennetuille mustavalkovalokuvilleen, jotka monesti muistuttavat enemmän antiikin marmori- tai pronssiveistoksia kuin valokuvia. Mukana on laadukkaita vedoksia monista tunnetuista ja tuntemattomammista teoksista sekä sarja 1970-luvun rahattomien alkuaikojen polaroidkuvia. Mapplethorpen yhteys lyhytaikaiseen elämänkumppaniin ja elinikäiseen ystävään Patti Smithiin on hyvin tunnettu, ja Patti onkin hyvin esillä sekä kuvissa että esillä olevassa video-oheismateriaalissa.

Julkisuudessa on suhtauduttu hieman hämmentyneesti näyttelytilasta verhoilla erotettuun eroottisempien valokuvien osastoon, ja minustakin tällainen ujostelu on jotakuinkin turhaa: näyttelyn mahdollisesti rankasta sisällöstä varoitetaan jo koko näyttelyn alkajaisiksi, eivätkä Eros-osaston kuvat nyt mitenkään suunnattoman paljon rankempia ole kuin siveellisemmissä saleissa: kikkeleitä näkyy ehkä vähän enemmän ja muutamalla on ihan tyylikkäästi kuvattu erektio. Ehkä joidenkin kuvien S/M-henkiset sidontatutkielmat ovat aiheuttaneet jollekin miespuoliselle näyttelysuunnittelijalle kastraatioahdistusta? Näyttely olisi joka tapauksessa perin puutteellinen ilman tätä kuvastoa, niin oleellinen osa Mapplethorpen taiteilijakuvaa on tämä New Yorkin homoundergroundin estetisoiminen.

Näyttely kannattaisi ehkä kiertää toisenkin kerran, kaikessa rauhassa. Monien kuvien kylmän esteettisen ja liikkumattoman pinnan alla poreileva itseironinen(kin) ja oikeastaan hyvin lämmin ja rakastava huumori saattaisi olla hyvinkin lisätutkiskelun ja -pohdiskelun arvoista. Mapplethorpe on hienovaraisempi kuin graafikkokollegansa ja -tuttavansa Tom of Finland, mutta samaa kliseisille stereotypioille ja fantasioille nauramista hänenkin teoksissaan voi aistia.

Paljon vakavammaksi vetää Asif Kapadian dokumenttielokuva Amy (2015). Kapadia on vältellyt elokuvassaan tiukasti puhuvia päitä: kuvamateriaali on peräisin kotivideoista, uutisfilmeistä ja muista Amy Winehousen elinaikana kuvatuista tallenteista. Tuoreempia lähipiirin muisteluita kuullaan vain ääninä. Aika ajoin teknisesti heikkolaatuinen arkistokuvamateriaali tekee elokuvasta vähän huonoa katsottavaa isolla valkokankaalla: se saattaisi toimia paljon paremmin televisiossa. Itse tarina on kuitenkin traagisuudessaan koskettava, mietityttävä ja katsomisen arvoinen.

Winehousen Mitchell-isä on syytellyt Kapadiania itsensä demonisoinnista. Paljon tilaa saakin isän (”Rehab”-laulun säkeeseenkin päässyt) käsitys, ettei pahoista päihde- ja mielenterveysongelmista kärsinyt tytär olisi (pian Frank-esikoisalbumin jälkeen) tarvinnut hoitoa. Oikeastaan vielä raskauttavammalta tuntuu isän vuosia myöhempi retki tapaamaan Karibialle mediamyllytystä ja Lontoon sekopääpiirejä pakoon puoleksi vuodeksi livistänyttä tytärtään – ei itse matka, sillä tytär oli nimenomaan halunnut viettää aikaa isänsä kanssa, vaan se että isä otti mukaansa television kuvausryhmän.

Silti elokuvan oikeastaan suurimmaksi roistoksi muodostuu (etenkin) brittiläinen media, joka muutti Winehousen elämän täydellisen sietämättömäksi helvetiksi jo ennen Back to Black -kakkosalbumin mieletöntä listamenestystä vuonna 2006. Pienikokoisuudestaan huolimatta joukosta väistämättömästi erottuva nainen ei voinut astua kotikaupungissaan askeltakaan ilman että kamerat rätisivät ympärillä, ja kun (tätäkin kautta) hänen mielenterveysongelmansa nousivat julkisuuteen, Winehousesta tuli yleisesti hyväksytty ilkeilyn ja pilkan kohde joka ikiselle televisioon päässeelle pikkujulkkikselle.

Elokuvan jälkeen on entistäkin helpompi tajuta, miten järkevää John Lennonin oli häipyä Britanniasta 1970-luvun alussa ja asettua New Yorkiin, missä hänenkään kaltaistaan superjulkkista ei juuri kahta kertaa katsottu. Totta kyllä, ratkaisu altisti hänet sittemmin kohtalokkaasti mielisairaalle murhaajalle, mutta ennen kuolemaansa Lennon ehti sentään elää melkein kymmenen vuotta jotakuinkin normaalia ja rauhallista perhe-elämää, ensimmäistä kertaa elämässään. Winehouse ei tällaista mahdollisuutta ehtinyt saada, vaan hän musertui musertui muutamassa vuodessa jo teinivuosina alkaneiden päihdeongelmien ja syömishäiriöiden pahentumisen uhrina.

Lennonista tulikin mieleen: Kapadia nostaa Winehousea kiitettävästi esiin paitsi huikean taitavana jazz- ja soullaulajana, myös kitaristina ja – ennen kaikkea – laulujensa tekijänä. Hyvinkin läheltä omaa elämää liippaavat laulutekstit toki altistivat Winehousen yksityiselämää entistä pahemmin julkisuudelle – ”Rehab” tietysti ilmeisimpänä ja karkeimpana esimerkkinä – mutta toisaalta: Leonard Cohen, esimerkiksi, on harrastanut samaa koko muusikkouransa, edes petikavereidensa nimiä muuttamatta. Hän on kuitenkin enimmäkseen saanut itse valita, mitä yksityisasioitaan tuo julkisuuteen. Winehouselle ei sellaista ylellisyyttä suotu.

Jokakesäinen

·

Vain muutamaa päivää Berliinistä palaamisen jälkeen meidän tiemme vei vastakkaiseen suuntaan, jo perinteiselle visiitille rakkaan ystävämme Maaritin mökille. Ja yhtä perinteiseen tapaan kiersimme seuraavina päivinä monia Joutsan, Jyväskylän, Rutalahden ja Leivonmäen kohteita. Ensimmäinen kohteista oli paikka josta on kuljettu monesti ohi ja jossa on kerran poikettu pihalla, mutta ei koskaan sisällä: Rutalahden tanssipaikka Letkaliiteri.

Olen nähnyt Eino Grönin ison jousiyhtyeen säestämänä Elmun Kaivarin kansanjuhlassa joskus 1990-luvulla. Nyt mukana oli moderni trio: mies, hanuristi ja iPad. Näistä viimeksimainitun olisi voinut jättää suosiolla poiskin, sen verran pätevä hanuristi oli matkassa (valitettavasti en muista hänen nimeään). Laulajalla on ikää, mutta ääni on pysynyt kunnossa. Ja kun ohjelmisto koostui suuren luokan klassikoista, ei tällainen yleisön keski-ikää huomattavasti nuorempikaan kuulija voi valittaa – paitsi siitä iPadista, jolta striimatut tylsät standardisovitukset enemmänkin häiritsivät kuin sävyttivät. Ja lavalle kutsustusta vierailevasta artistista, jonka ”Päivänsäde ja menninkäinen” -tulkinta ei ollut tosiaankaan herkimpiä kyseisestä laulusta kuultuja tulkintoja.

Perinteisiä kohteita näillä kesäisillä Keski-Suomen reissuilla on tietenkin Haihatuksen kesänäyttely.

Ensimmäisistä kokemuskerroista Haihatus on muuttunut professionaalimmaksi, ammattimaisemmaksi ja, monessakin mielessä, laadukkaammaksi taidenäyttelyksi. Samalla on ehkä kuitenkin menetetty sitä vanhaa, riemukkaan räjähtänyttä ITE-henkeä. Nytkin valikoimassa oli hienoja teoksia, muttei ehkä sellaisia tajunnanräjäyttäviä oivalluksia kuin joskus. Risto Puurusen 3D-tilataideteos Shadows in the Air II pääsi tosin lähelle. Sakari Kannoston Done-sarja (yksityiskohta yllä) toimi myös.

Maija Saksmanin Haihatuksen perinteikkääseen urheiluselostamokoppiin kokoama installaatio toimi monilta yksityiskohdiltaan.

Toinen vakiokohde on ollut muutamana vuonna mainio Naamat-festivaali. Tällä kertaa visiitti jäi perjantai-illan piipahdukseksi, mutta ehdimme sentään kuulla Antti & Rannanjärven uustulkintoja väkivaltaisista pohjalaislauluista – eräänlaista oman aikansa gangsta-rappia tai narcocorridoa – sekä, ennen kaikkea, Pekko Käppi & K.H.H.L:n shamaanimenoa.

Trion Navetta-lavan keikka oli mielettömän intensiivinen tunti. Tätä täytyy saada lisää, levyllä ja livenä.

Odottamaton pieni löytö oli Peltolan Mäkitupalaismuseo Luhangan puolella. Pieni muutaman talon yhteisö kertoo eleettömästi maaseudun köyhimmistön elämästä paljon enemmän kuin kirjat tai elokuvat. Oli varsin koskettavaa kuulla, että joissakin paikan taloista on asuttu vielä 1960-luvun alussa.

Reissun matkalukemiseksi oli valikoitunut Tommi Liimatan, Sami Yaffan ja Otso Tiaisen nimiin merkitty Sound Tracker (Like 2014). Kyseessähän on samannimisen televisiosarjan oheistuote, ja nimenomaan oheistuote: itsenäisenä teoksena se tuskin toimii kovinkaan hyvin.

Suhtauduin aikoinaan televisiosarjaan jossain määrin epäluuloisesti, mutta se valloitti minut muutamalla jaksolla. Lähtökohta toimi hienosti: sarjassa ei yritettykään rakennella mitään yleiskuvaa maailman musiikkikulttuureista, vaan tehtiin muutama innoittunut pistokeikka sinne tänne – kuten kirja valottaa, usein sinne mistä Yaffa tunsi jonkun joka pystyi toimimaan ”fikserinä” ja järjestämään nelihenkisen ryhmän muusikoiden ja musiikin tekemisen ääreen. Yaffan muusikkous ja avoin mieli tuntuvat aukaisseen kiinnostavia portteja. Sarjasta välittyi soittamisen riemu ja musiikin rajaton, monikulttuurinen (hah!) teho.

Kirja valottaa jaksojen taustoja ja toimii parhaiten niin, että kunkin alueen luvut lukee katsottuaan kyseisen jakson ohjelmaa. Näin tarinat taustoittuvat ja täydentyvät.

Kirjan varsinainen kirjoittaja on Tommi Liimatta, joka on puhuttanut Yaffaa ja ohjaaja-Tiaista nauhurin pyöriessä sekä kirjoittanut mietteliään ja muuhun kirjaan nähden kovin elaboraatin akateemisen esipuheen: se ei ole missään mielessä huonoa tekstiä, päinvastoin, mutta aikamoisessa ristiriidassa muun kirjan löysän jutustelun kanssa. Väljä taitto ja runsas kuvitus tekevät teoksesta mukavan selailtavan.

 

Preussin sydänmailla

·

Neljännen päivän suomennoksen valmistumisen jälkeen oli hyvä ottaa vähän etäisyyttä päättyneeseen työrupeamaan ja työpöytään pitämällä viikon mittainen työloma. Helsingin kirjailijat vuokraa kulttuuriyhdistys Särön residenssiasuntoa Berliinin Weddingin kaupunginosasta, ja paikka osoittautui oivaksi paikaksi viettää rentouttava ja ajatuksia(kin) herättelevä viikko.

Työnteon osalta matkan tarkoituksena oli jatkaa Hunanin lähdeaineistoon perehtymistä ja merkitä muistiin ideoita kirjaa varten, ja siinä suhteessa tavoitteet onnistuivat. Mietittävää, pohdittavaa ja luettavaa on edelleenkin runsaasti. Koska tulimme katsoneeksi jokusen Berliinin keskeisistä nähtävyyksistä jo edellisellä visiitillä kaupungissa kaksi vuotta sitten, tarkoituksena oli välttää visusti nähtävyyssuorittamista ja ottaa rennosti. Siihenkin tarkoitukseen kaupunki käy erinomaisesti. Muutamia mielenkiintoisia paikkoja tuli kuitenkin käytyä.

On jotenkin berliinimäistä että kaupungista löytyy lukemattomia pikkumuseoita, ja on jotenkin erittäin berliinimäistä että kaupungista löytyy esimerkiksi Ramones-museo. Kyseessä on oikeastaan vain kahvila-ravintola, jonka iso takahuone on täytetty vitriineillä täynnä valokuvia, lehtileikkeitä, keikkajulisteita ja muuta Ramones-memorabiliaa. Paikka kannattaa kokea asiaankuuluvan rennon ja nostalgisen tunnelman, ei niinkään itse näyttelyesineiden vuoksi.

Vain vähän itse Berliinin pohjoispuolelta löytyy paljon suurempi ja vakavampi kohde: Sachsenhausenin keskitysleirimuseo. Kyseinen laitos perustettiin aikoinaan eräänlaiseksi mallilaitokseksi, jossa koulutettiin SS-miehiä muiden ja (vieläkin) suurempien laitosten käyttöön. Sachsenhausen ei ollut varsinainen tuhoamisleiri – vaikka joukkomurhaaminen kuului senkin toimenkuvaan – vaan enemmistöä vangeista käytettiin pakkotyöhön mm. Heinkelin lentokonetehtaalla. Natsit olivat sitä mieltä, ettei naisia voinut mitenkään laittaa tehtaisiin töihin miesten lähdettyä rintamalle – kuten tehtiin useimmissa muissa maissa – vaan sota- ja muu teollisuus pyöri keskitysleirien orjavoimin. Ilmeisesti näille neropateille ei juolahtanut mieleen, etteivät vastentahtoiset hienomekaanikot todellakaan tuottaneet laadukasta jälkeä edes kuolemanrangaistusten uhalla.

Keskitysleirin keittiön kellarista – siellä pestiin vankien pääravinto, enemmän tai vähemmän pilaantuneet juurekset – löytyi liuta vaikuttavia seinämaalauksia, yhtenäisestä tyylistä päätellen saman tekijän tuottamia. Nettiselailun perusteella tekijä on ollut Hans Fischerkösen, elokuva-animaattori, joka suljettiin leirille vasta natsiunelmien onnellisesti romahdettua.

Sachsenhausenin tarina ei nimittäin päättynyt Saksan antautumiseen toukokuussa 70 vuotta sitten, vaan itäisen Saksan miehittänyt Neuvostoliitto käytti hyväkseen valmista leiritekniikkaa ja alkoi sulkea laitokseen omia epähenkilöitään seuraavien viiden vuoden ajan. Saksan Demokraattisen tasavallan ensimmäisen vuosikymmenen ajan leiri oli autiona, kunnes siitä alettiin rakentaa fasismin vastaisen taistelun monumenttia massiivisine, puna-armeijaa kunnioittavine muistopatsaineen. Monumentissa kyllä muistetaan mainita minkä maiden kansalaisia leirille raahattiin ja siellä tapettiin, mutta kartetaan hyvin selvästi mainitsemasta mitään etnisiä tai sukupuolivähemmistöryhmiä, jotka vankien joukossa olivat yliedustettuina: juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja, toisinajattelijoita…

Ehkä opettavaisin osuus isossa ilmaismuseossa on sen ympäristö: Sachsenhausen sijaitsee melkein keskellä Oranienburgin hyvinvoivaa, porvarillista, kaunista ja hiljaista pikkukaupunkia, jonka leppoisa elämä ulottuu aivan pakkolaitoksen muureille saakka. Niin oli myös 80 vuotta sitten.

Päälimmäinen tunnelma leirimuseosta lähtiessä oli hiljainen suru. Suru siitä, mitä kaikkea ihmiset saadaan tekemään ja sietämään sellaisilla kauniilla käsitteillä kuin ”isänmaallisuus” ja uskottelemalla heille, että heidän (mahdolliset) ongelmansa ovat jonkun salaliiton aikaansaannosta.

Hieman samankaltaista surua oli ilmassa myös seuraavana päivänä Berliinin perinteikkäässä Museum für Naturkundessa. Isä vei meitä lapsia monituiset kerrat Helsingin Eläinmuseoon, mutta en ole lapsuuteni jälkeen ollutkaan paikassa, jossa on näin paljon täytettyjä eläimiä. Niissä on jotakin perin surullista.

Museon surullisin tila oli kuitenkin visuaalisesti näyttävä ”Märkähuone”, jonne on koottu lukemattomia näytteitä eri puolilta maailmaa kerätyistä merieläimistä. Kalat, äyriäiset ja muut on pyydystämisen jälkeen sullottu lasipurkkiin viettämään iäisyyttään säilöntäaineliuoksessa.

Tällä käsittelyllä eläinten muoto ja rakenne säilyvät, mutta värit ja olemus katoavat. Nämä kokoelmat ovat olleet erittäin tärkeitä biologian ja evoluution tutkimukselle – tämä oli vuosisatoja ainoa tapa saada eläimet säilymään tutkittavassa kunnossa päivää pidemmän ajan – mutta silti tässä ruumiskokoelmassa on samaa nimettömien ja puolustuskyvyttömien uhrien tahallisen nöyryyttämisen tuntua kuin Sachsenhausenissa. Ehkä mielikuva olisi ollut toisenlainen, jos olisimme käyneet Luonnontieteen museossa ennen keskitysleiriä? En tiedä.

Museossa on toki muutakin. Suuren keskussalin täyttävissä jurakautisissa luulöydöissä on täytettyjä ja säilöttyjä nykyeläimiä enemmän arvokkuutta, ehkä siksi että niiden alkuperäiset omistajat ovat menehtyneet toistasataa miljoonaa vuotta sitten ”luonnollisesti” – mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Brachiosaurus tosin pystyy olemaan arvokas jo silkalla koollaan.

Museon kaikkein tunnetuin fossiili on kuitenkin omassa eriössään salin sivulla ja se on pieni, alle metrin korkuinen painauma kivisessä pinnassa: maailman parhaiten säilynyt Archaeopteryx lithographica, tai ”liskolintu”, kuten näitä eläimiä kutsuttiin niissä paleontologian populaarikirjoissa mitä minä lapsena ahmin. Tämä ja pari muuta lajin jäännöstä paljastivat, että nykyajan linnut ja kauan sitten kadonneet hirmuliskot ovat todennäköisesti varsin läheistä sukua, ja että höyhenpeite ja lentotaito kehittyivät ennen varsinaisten lintujen kehittymistä.

Olen nähnyt valokuvia tästä fossiilista kymmenvuotiaasta lähtien, ja sen näkeminen lopulta oikeasti ja livenä oli hieno pieni hetki.

Viikko kului nopeasti, ja tuntui että matkan aikana tuli kaikista näkemissuorittamispaineiden välttelystä huolimatta tuntu, että olisi pitänyt käydä katsomassa paljon enemmän asioita – eikä vain siksi, että mainiot kämppiksemme Laura ja Pilvi tuntuivat näkevän joka ikinen päivä jotakin kiinnostavaa ja elämyksellistä. Berliini on monessa suhteessa vaikuttava kaupunki: sen historia on monipolvisempi ja -kerroksisempi kuin useimmilla maailman suurkaupungeilla, ja siitä on tullut hämmentävä, riemastuttava ja ajatuksia herättävä monikerroksinen, -kulttuurinen ja -mutkainen kokonaisuus, jotakin aivan muuta kuin mitä yleensä liitetään sitä ympäröivän alueen nimestä johdettuun ”preussilaisuus”-sanaan. Siitä on kasvanut kaupunki, jonka vaiheisiin ja eri puoliin pitäisi perehtyä paljon paremmin. Onneksi siihen on hyvät mahdollisuudet muutenkin kuin vain siksi, että residenssiasunto on vuokrattavissa toistamiseenkin.

Päivän päättyessä

·

Viime ajat, Archipelaconin jälkeen, olen keskittynyt tyypilliseen suomentajan kesätouhuun eli työntekoon. Sarah Lotzin Neljännen päivän suomennoksella alkoi nimittäin olla melkoinen kiire. Lopulta se lähti kustantajalle eilen illalla, muutaman päivän myöhässä.

Käännöshankkeiden myöhästyminen ei ole miellyttävä juttu, monessakaan suhteessa. Onneksi olen viime vuosina onnistunut pysymään aika hyvin aikatauluissani, osannut arvioida resurssit ja kirjan vaatiman ajan oikein. Se ei ole suomennostöissä välttämättä kovinkaan helppoa – etenkään minun (onneksi nykyään perin lievästi) bipolaarisella päälläni. Onneksi saan yleensä tehtyä melkoisen hyvää jälkeä silloin kun teen pitkiä päiviä.

Neljäs päivä palaa pöydälleni luultavasti muutamien viikkojen kuluessa kustannustoimittajan korjausmerkinnöillä koristeltuna. Muuten nyt on onneksi tilaisuutta ottaa vähän rauhallisemmin ja pistää nenäänsä ulkoilmaankin. Hunanin deadline häämöttää vasta tammikuussa, joten sen suhteen ei ole ihan vielä tarpeen tehdä ihan niin pitkiä päiviä. Vielä.