Suomentajan ja kirjailijan hommissa olisi hyvin aiheellista lukea kohtuullisen paljon kotimaista proosaa, mielellään mahdollisimman laajalta alalta. Ammattitaito vaatisi sitä: kieli kehittyy, kirjakieli kehittyy, ja kirjakielen ammattilaisen olisi syytä pysyä kärryillä minne ja miten. Siinä suhteessa olen jotakuinkin huonosta omastatunnosta kärsivä ammattilainen: etenkin omien kirjaprojektien kesken ollessa tuntuu, ettei voi lukea muiden fiktiota tai siihen ei tunnu löytyvän aikaa, kun pitäisi lukea lähdemateriaalia omiin projekteihin.
Tämänpäiväisessä Minäkin luen -flashmobissa, Runebergin patsaan ympäri kiertävässä jonomuodostelmassa, kädessäni oli kuitenkin tuoretta kotimaista proosaa.
Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika (Tammi 2015) kertoo oululaisesta Aarnista, kömpelöstä ja syrjäänvetäytyvästä pojasta, joka paremman työn puutteessa päätyy 1960-luvun loppupuolella apupojaksi valokuvausliikkeeseen. Aikaisemmin lähinnä entisen koulunsa ja opettajiensa räjäyttämisestä haaveksinut Aarni löytää valokuvauksesta vähitellen keinon nähdä maailma uudella tavalla. Syrjästäkatsojuudesta tulee etu, ei enää haitta. Vuosien mittaan hänestä kehittyy taitava kuvaaja, ja ammattilaissuunnitelmat alkavat itää. Hän oppii ymmärtämään arvonsa valokuvataiteilijana, mutta maailma – ja Helsingin taidepiirit – eivät sitä ymmärrä. Seuraavat vuosikymmenet kuluvat Oulussa samaisen valokuvausliikkeen tiskin takana, pienessä studiossa ja vielä pienemmässä pimiössä tienaamassa perheelle toimeentuloa. Vanha nuoruudenystävä sen sijaan menestyy, saa nimeä, julkisuutta, arvostusta ja kiertää maailmaa arvostettuna lehtikuvaajana – eikä aina, Aarnin näkökulmasta katsottuna, ihan eettisin keinoin.
Minun kaltaiseni suhteellisen pienien piirien kirjailijan (ja harrastelijamuusikon) on helppo lukea Pitkää valotusaikaa omien pyrintöjen, haaveiden, itseluottamuksen ja räpistely-yritysten kautta. Minun laitani on kuten Aarnin, eikä lahjakkuus ei ole tullut minään synnyinlahjana: päähänpinttymät ja pakkomielteet omasta osaamisesta ja arvosta taiteilijana on pitänyt rakentaa ihan itse.* Menestys ei välttämättä seuraa kovaakaan uskoa omiin visioihin, joiden toteuttamisyritykset saattavat vaatia itseltä ja läheisiltä aikamoisia uhrauksia. Aina voi hokea mielessään kylläminävielä ja kyllänevielätajuavat, mutta ei siitä ole kovinkaan isoa iloa pankkitilin saldoa katsellessa. Joskus on pakko antaa periksi ja siirtää haaveet oman alan taiteellisesta menestymisestä jonnekin ylähyllylle odottamaan parempia aikoja.
Kirjallisuudessa – tai valokuvauksessa – tilanne ei sentään ole niin paha kuin musiikissa (jota Vanhatalo romaanissaan myöskin sivuaa Aarnin tyttären kautta). Jos lehdessä kirjoitetaan nuorista (kevyen) musiikin opiskelijoista, näkee kovin harvoin kirjoitettavan opiskelee musiikin ammattilaiseksi – paljon todennäköisempää on, että toimittaja arvelee haastateltavansa haaveilevan tähteydestä. Luullakseni nuoret ovat realistisempia kuin kulttuuria ja musiikkia heikosti tuntevat toimittajat, mutta ajatus siitä että tähteys on (ainoa) tavoittelemisen arvoinen asia musiikissa on joka tapauksessa perin epäterve ja kieroutunut.
Vanhatalo lomittaa tekstinsä paikoin epäkronologisesti ja antaa Aarnin vuosikymmenten pyristelylle näin eläkeikäisen Aarnin ajatusten tarjoamaa perspektiiviä ja suhteellisuudentajua. Nuorena isäksi tulleena hänellä ei ole oikeastaan missään vaiheessa ollut tilaisuuttakaan pistää kaikkea peliin, heittäytyä yhden kortin varaan, antaa kaikkensa taiteelle. Hän on aina joutunut ottamaan huomioon myös läheisensä, heidänkin pyrintönsä ja vaikeutensa – toisinaan paremmin, toisinaan huonommin. Toisinaan hän on joutunut miettimään vuosikymmeniä, miksi läheinen on valinnut niin kuin on valinnut. Tämä tekee Aarnin tarinasta monomaanista taiteilijaelämäkertaa kiinnostavamman kaaren, joka kattaa myös omankin elämäni kannalta kiinnostavan jakson Suomen lähihistoriaa.
___
* Minun tapauksessani vanhemmat tosin ovat aina kannustaneet kirjoittamaan. Musiikin suhteen asia olikin sitten ihan toinen. Joka tapauksessa myytti synnynnäisestä (taiteellisesta) lahjakkuudesta lienee pelkkä myytti, vanha ja vahingollinen myytti.
