Mestarin jälkeenjääneet bambuliuskat

·

Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.

Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut*
 putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.

Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.

Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:

Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.

Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.

(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)

Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.

___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.

Albumialbumi XVII

· 3 kommenttia ·

Olen aina ollut jossakin muualla kuin musiikin uusien trendien aallonharjalla. Jouluna 1977, jolloin punk teki tuloaan ja rockabilly oli Suomessa suosittua, minä diggailin doo-wopia ja halusin joululahjaksi Electric Light Orchestran levyn.

Massiivinen tupla Out of the Blue oli juuri ilmestynyt, ja sitä taisin kuunnella jotakuinkin päivittäin aina seuraavaan kesään asti. Jossakin mielenpohjalla kuitenkin kutkutteli, että bändin edellinen levy A New World Record (1976), jolta olin kuullut jokusen kappaleen, olisi vieläkin parempi ja se pitäisi hommata kun saa jostakin rahaa. Lopulta sain, hommasin ja parempi se oli. Sitäkin tuli kuunneltua julmetun paljon seuraavina aikoina – niin paljon, että vinyyliä hyllystä ottamattakin pystyn palauttamaan mieleeni, miltä levyn kansi tuntuu sormissa. (Painetun pahvipinnan päälle on liimattu kiiltävä muovikalvo, ja bändin logossa on kohopainatus.)

.

.

Sittemmin ELO:n aikaisempaa diskografiaa tuli kerättyä enemmänkin, ja opittua että kaiken alkuna olivat kaksi birminghamilaista 1960-luvun poppisbändiä, The Move ja Idle Race, sekä niiden johtohahmot Roy Wood ja Jeff Lynne, jotka alkoivat pohdiskella ajatusta yhdistää Beatlesien kokeilevaa melodisuutta klassisen musiikin vaikutteisiin – ikään kuin jatkaa siitä, mihin ”I Am the Walrus” jäi. Tämän hankkeen valmisteluna Lynne hajotti Idle Racen ja liittyi The Moveen, jonka kokoonpanoon tässä vaiheessa kuului Woodin lisäksi enää rumpali Bev Bevan. Trio levytteli jonkin verran (muun muassa alkuperäisversion ”Do Yasta”) mutta muutti sitten nimensä Electric Light Orchestraksi, kasvatti kokoonpanoaan ja julkaisi debyyttialbuminsa. Kaksi vahvatahtoista laulaja-lauluntekijää oli liikaa yhteen bändiin, joten Wood lähti perustamaan Wizzardia ja jätti ELO:n Lynnelle.

Pikku hiljaa Lynne johdatteli bändiään eksentrisestä taiderockista kohti sinfonista popmusiikkia. Matkan varrella tehtiin muun muassa loistava mashup-cover Beethovenin ”Kohtalonsinfoniasta” ja Chuck Berryn ”Roll Over Beethovenista”, sekä huikea teema-albumi Eldorado (1974). A New World Record on kuitenkin tämän kehityksen huipentuma. Ja näin se alkaa:

.

.

Jos nyt haluaa niuhottaa, ei ”Tightrope” pohjimmiltaan ole kovinkaan kaksinen rokkikappale, mutta tuo intro ja jousisovitukset kappaleen mittaan tekevät siitä jotakin aivan muuta. Minä olin myyty jo tässä kohtaa kuunnellessani levyä silloisessa Musiikki-Fazerin liikkeessä Aleksanterinkadulla (suunnilleen siinä kohtaa missä nykyään on Dressman – soittimet olivat yläkerrassa, levyt alakerrassa ja neljän–viiden levysoittimen ja kuulokkeiden kuuntelupiste sekä kassa oven lähellä).

Tuoreeltaan levyn tunnetuin kappale taisi olla ”Roll Over Beethovenin” idealla leikittelevä ”Rockaria!” – minulla on hämärä mielikuva että tästä olisi tehty suomalainen käännöshittiversiokin (josta ilmeisestikään ei tullut hittiä), mutta olenko väärässä? Olin muistavinani että levyttäjä olisi ollut Tapani Kansa, mutta hänen diskografiastaan tällaista pläjäystä ei löydy.

.


.

Näinpähän muuten tässä ekaa kertaa biisin videoversion. Se on aika… seiskötlukua. Tuo kappale on luultavasti myös ensimmäisiä kertoja, kun olen kuullut slide-kitaransoittoa, josta tuli muutamaa vuotta myöhemmin merkittävä osa musiikillista ruokavaliotani.

Moni 1970-luvun klassikkoalbumi kuulostaa nykyään soundiensa puolesta (vaikkakaan ei musiikiltaan) vähän tumpulta: ajan tyyliin kuului keinotekoisen äärikuivakka äänikuva vailla luonnollisia tilakaikuja. Orkesterin käyttö A New World Recordilla teki tällaisen sointi-ihanteen jo alun alkaenkin mahdottomaksi, ja tuotanto- ja soundiarvoiltaan albumi kuulostaa edelleenkin kaiken siihen upotetun rahan ja ajan arvoiselta. Bev Bevanin rumpusoundi on edelleenkin hyvin lähellä omaa ihannettani siitä, miltä hyvin äänitettyjen rumpujen pitää kuulostaa. Sitä paitsi Jeff Lynnellä oli taipumus kirjoittaa lauluihinsa stemmoja, jotka jollakin kierolla tavalla kilauttelivat mielessäni tuttuja doo-wop-kelloja.

.



.

Tätä levyä tuli kuunneltua hyvin paljon (ympäristöystävällisesti) kuulokkeilla, sisäpussiin painettuja sanoituksia lukien. Se toimi samalla eräänä englannin kielen oppikirjanani. Kun pari vuotta myöhemmin kirjoitin englannin preliminäärikokeeseen runon,* lainasin siihen suoraan ”fading out of view” -säkeen ”Telephone Linestä”.

.

.

Seuraavan ELO-levyn Discoveryn (1979) ostin tuoreeltaan ja se oli… ihan kiva. Tuli sitä kuunneltua, ja muistan edelleenkin pari biisiä. Kiinnostus kuitenkin alkoi lopahtaa, kun korvien ääreen tuli niin paljon muuta kiinnostavaa, toisenlaista, rosoisempaa musiikkia, ja ELO:n myöhempää uraa ei juurikaan ole tullut seurattua. Toki Jeff Lynne on kunnostautunut tuottajana, mutta ainoa sittemmin hommaamani levy, jossa hän on mukana laulaja/kitaristi/lauluntekijänä lienee Traveling Wilburysin esikoinen. Ilmeisesti ensi kuussa on ilmestymässä uusi albumi ”Jeff Lynne’s ELO” -nimiseltä yhtyeeltä, mutta enpä taida pidättää hengitystäni. Ehkäpä minä mieluummin haluan säilyttää 1970-luvun albumien magian tahrattomana.

___
* Se olikin kouluaikojeni ainoa koe, jossa opettaja – loistava luokanvalvojamme Anja Hölttä – oli kirjoittanut jokaisen korjausmerkintänsä viereen anteeksipyynnön (koska korjaus sotki rytmiikkaa).

Avaruuden saaret ovatkin pesusieniverkosto

·

Yritin aktiivisesti välttää kovin monien kirjaostosten tekemistä Turun kirjamessuilla – hyllytilaa, lukuaikaa ja rahaa on rajallisesti – mutta jotakin sentään ehti tarttua hihaan.

Heikki Ojan tuoretta Galaksit-teosta (Ursa 2015) olin jo tovin katsellutkin, ja Ursan jäsenyyden tuoma alennus auttoi ostopäätöksen tekemisessä.

Olen ainakin puolella silmällä seurannut tähtitieteen tapahtumia ja löytöjä 1970-luvun puolivälistä alkaen, ja oikeastaan vasta näin jälkikäteen tulee tajunneeksi, miten valtava myllerrys alalla on näinä vuosikymmeninä tapahtunut – osin pikku hiljaa, suuremman julkisuuden hämärissä nurkissa. Galakseja koskeva tutkimus on siitä oiva esimerkki. Kun aloin lueskelemaan Tähdet ja avaruus-, Astronomy- ja Sky and Telescope -lehtiä ynnä Gunnar Larsson-Leanderin pahamaineista Johdatus tähtitieteeseen -kirjaa,* käsitys galakseista oli aikamoisen staattinen ja pysähtynyt: galaksit olivat avaruuden saaria, valtavan kaukana toisistaan, vailla sen suurempia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa toisiinsa, elämässä omaa elämäänsä omia aikojaan. Toki maailmankaikkeuden oli tiedetty jo hyvän aikaa laajentuneen pienestä alusta nykyisiin valtavin mittoihinsa, mutta tämä laajeneminenkin oli ilmeisesti hidastumassa. Olihan tässä ajattelussa ongelmiakin: tiedettiin esimerkiksi Linnunradan ja sen naapurigalaksien tähtien liikkeitä mittaamalla, että galakseilla täytyi olla huomattavan paljon enemmän massaa kuin se mitä syntyi ynnäämällä yhteen kaikkien tähtien ja muun havaittavissa olevan romppeen massa. Mutta yleisesti ottaen syntyi vaikutelma suhteellisen hyvin ymmärretyistä kohteista, joiden suhteen tarvittiin vain pientä hienosäätöä ja lisähavaintoja että kaikki olisi hanskassa.

Osittain kysymys oli yleistajuisemman tieteellisen kirjallisuuden luomasta vahingollisesta illuusiosta. Siihen aikaan suurelle yleisölle ei erityisen mielellään kerrottu, että tässä teoriassa on isoja aukkoja, tuon syistä ei ole harmainta aavistustakaan tai että on paikkoja, aikoja ja tilanteita, joissa mikään tuntemamme fysikaalinen malli ei kertakaikkiaan toimi. Tässä suhteessa on edistytty melkoisesti: Heikki Oja – joka kirjoitti tähtitieteen yleistajuisia kirjoja jo 1970-luvulla – myöntää Galakseissa moneen kertaan, että aika monessa kohtaa on perustellusti syytä olla oikeasti ymmällään. Tässä suhteessa tietokirjallisuuden asenne on muuttunut tieteellisemmäksi.

Hyvin paljon asioita on tietysti saatu selvillekin. Meillä saattaa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä galaksien ylimääräinen massa saattaisi olla, vaikka tästä pimeästä aineesta ei oikein ole onnistuttukaan tekemään kuin epäsuoria havaintoja. Galaksit tai galaksijoukot eivät ole enää mitään saarimaailmankaikkeuksia, vaan solmukohtia koko maailmankaikkeuden kokoisessa valtavassa, pesusienimäisessä ainerihmastossa, jossa ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa välillä varsin vauhdikkaastikin – galaktisessa mittakaavassa, siis. Aika moni galaksi on päätynyt nykymuotoonsa useamman galaksin yhdistyessä toisiinsa tai nielaistessa toisiaan: oma Linnunratammekin ”sulattelee” kaiken aikaa erinäisten kääpiögalaksien riekaleita, ja tulee sitä paitsi törmäämään muutaman miljardin vuoden päästä lähimpään isoon naapuriimme Andromedan galaksiin. Eikä maailmankaikkeuden laajeneminen ole suinkaan hidastumassa, vaan kiihtymässä.

Osin vauhdikkaat edistysaskeleet ovat uusien ja parempien havaintomenetelmien ansiota: avaruustekniikan kehittymisen ansiosta kaukoputkia ja muuta havaintolaitteistoa on saatu nostettua kauas ilmakehän aiheuttaman tehosuodatuksen yläpuolelle, joten ympäristöä pystytään nykyään tarkkailemaan monilla sellaisilla taajuusalueilla jotka eivät maanpinnalle asti pääse: 70-luvulla oltiin käytännössä näkyvän valon ja radiotähtitieteen varassa, nyt havaintoja pystytään tekemään myös gamma-, röntgen-, ultravioletti- ja infrapunataajuuksilla. Automatiikka on puolestaan auttanut valtavien tietomäärien käsittelyssä. Ehkä myöskin lapsellinen ”kaikki keskeiset asiat tiedetään jo” -asenne on rapissut, tai ainakaan sellaista ei kehdata (edes) suuren yleisön edessä esittää. Onneksi, sillä tieteessä on oleellista ja kiehtovaa juuri se, että ei tiedetä läheskään kaikkea. Että ollaan vasta aloittelijoita, uteliaita ja kärkkäitä.

Ojankin kirja epäilemättä vanhenee parissakymmenessä vuodessa vähän koomiseksi kuriositeetiksi – sitten tiedämme taas paremmin. Mutta vielä muutaman vuoden ajan se on hyvin esitetty summaus siitä mitä galakseista tiedetään tällä hetkellä. Komea kuvitus ja onnistunut taitto tekevät siitä sitä paitsi miellyttävän katselukirjan. Osa kuvista olisi toiminut tosin paremmin, jos kirja olisi taitettu isompaan sivukokoon.

Oikeastaan ainoa, mikä minua hieman tökki kirjassa on mittayksikkö. Tähtitieteessä käytetään hyvin runsaasti pituuden mittayksikkönä parsekia siinä missä yleistajuisessa kirjallisuudessa puhutaan kernaammin valovuosista. Molemmat ovat tavallaan täysin naurettavia yksikköjä sikäli, että ne liittyvät hyvin vahvasti erään pikkuriikkisen planeetan rataan erään vähän keskikokoista isomman tähden ympärillä – ne ovat perin nurkkakuntaisia yksiköitä verrattuna jopa kilometriin. Valovuosi on kuitenkin, tavallaan, vähän luontevampi ja järkeenkäyvämpi pituuden mittayksikkö: se liittyy erääseen oleelliseen luonnonvakioon ja toisaalta muuhun yksikköjärjestelmään paljon luontevammin kuin parsek. Oja käyttää paljon parsekia ja myönnän joutuneeni monessa kohtaa miettimään että ”siis niinku valovuosina kolme pilkku jotain kertaa tuo luku”. Toisaalta mustetta ja paperia säästyy kun kirjoitetaan ”kiloparsekeista” tai ”megaparsekeista” eikä ”tuhansista valovuosista” tai ”miljoonista valovuosista”.

___
* Gaudeamus-kustantamon vuonna 1974 julkaiseman yliopistollisen oppikirjan pahamaineisuuteen oli paljolti syynä kirjan ala-arvoinen suomennos, jonka tehnyt vanhan polven professorinplanttu halusi jääräpäisesti pitäytyä ennen sotia oppimassaan sanastossa ja puhui siten esimerkiksi ”tähtimodelleista” ja ”efektiivisistä temperatuureista”, koska sellaiset sanat kuin ”malli” ja ”lämpötila” olivat hänen mielestään pelkkää turhanaikaista muotihapatusta.

Epätavallista kirjailijaelämää

·

Reaalifantastikkotoveri J-P Koskinen kirjoitti taannoisessa Kirjailija-lehdessä siitä, millaista kirjailijan on käydä kirjamessuilla ihan vain turistina, esiintymättä missään, myymättä mitään. Pääsen tätä itsekin kokeilemaan tänä syksynä. Tänä vuonna ei ole sovittuna mitään esiintymisiä ensi viikonlopun Turun messuille tai lokakuun loppupuolen Helsingin messuille. Ensimmäistä kertaa jotakuinkin viiteentoista vuoteen en edes ole päivystämässä Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla, koska erosin liitosta viime vuoden lopussa.

Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.

Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.

Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.

.

Tsss–tsss–bup–tsik–tsss–bup–tsik–tsss

· 2 kommenttia ·

Rakkautta ja anarkiaa -festivaaleilla on esitetty elokuvaa Roland TR-808 -rumpukoneesta, jonka soundimaailma on ollut ollut merkittävässä osassa hiphopin eri tyylisuuntien kehityksessä. Kasinollakasi tuli markkinoille 1980-luvun alussa ja katosi kaupoista pari vuotta myöhemmin. Sampleina sen soundeja löytyy netistä ilmaisina ja (luultavasti laadukkaampina) maksullisina versioina.

Kiinnostuin itsekin rumpukoneista samoihin aikoihin, sillä olin aloittanut basson soittamisen ja metronomia paremman kuuloisesta kompista oli apua treenatessa ja, sitten myöhemmin, lauluja tehdessä ja nauhoitellessa. Kasinollakasi oli kuitenkin sen verran hintava laite etten uskaltanut edes unelmoida siitä (puhumattakaan esimerkiksi Linn Drumista, jota käytti muun muassa suuri idolini Peter Gabriel). Jouduin tyytymään halvempiin malleihin.

Ensimmäinen rumpukoneeni oli Rolandin kitarapedaaleja ja muuta halvempaa tavaraa valmistavan Boss-alamerkin ”Dr. Rhythm” Dr-110:
.

.
Tätä rumpukonetta käytin myös ensimmäisissä kasettineliraiturille tekemissäni demonauhoituksissani. Tämän ajan kasetteja ei enää valitettavasti ole tallessa, mutta muistan että (siihen aikaan bändissämme koskettimia soittanut) pikkusiskoni luonnehti erästä yritelmääni: ”Kuulostaa vähän Joy Divisionilta.” Rumpukonesoundi oli epäilemättä yksi syy.

DR-110:ssa oli sama ongelma kuin monissa myöhemmissäkin rumpukoneissani: koneen sisäiset muistipaikat eivät riittäneet kuin muutamaan biisiin. Muisti oli pakko tyhjentää, kun alkoi rakennella komppeja seuraavaan kappaleeseen – olettaen, ettei käyttänyt samaa yhden tahdin mittaista patternia koko biisin halki, mikä ei oikein koskaan ole sopinut minun musiikilliseen ajatteluuni.

Sitä paitsi ajattelin, että olisi hienoa opetella itsekin soittamaan rumpukomppeja ns. oikeasti. DR-11o lähti kauppaan ja tilalle tuli käytetty kummajainen, englantilaisen MPC-yhtiön valmistama The Kit:
.

.
Kuten (kammottavan huonosti kuvatusta) nettivideosta näkee, tässä vekottimessa satsattiin live-soittamiseen. Haihatin sai kyllä soimaan muutamia rytmejä automaattisestikin, mutta muita rumpusetin osia varten oli (jossain määrin kosketusherkät) lämiskät, jota sitten naputeltiin sormilla. Virittelin omaani niin, että bassari-padin sai irrotettua laitteen naamataulusta ja laskettua lattialle, jolloin sitä saattoi soittaa oikean rumpalin tyyliin jalalla.

Minusta ei tosin tullut tämän(kään) laitteen ansiosta oikeaa rumpalia, epäilemättä osittain siksi että olen aina ollut turhan laiska treenaamaan.

Tämä oli mukana muutamissa bänditreeneissäkin: rumpalillamme Mikalla oli perin epäluotettava auto, ja mikäli se ei suostunut käynnistymään talvipakkasilla, hän soitti minun rumpukonettani. (Välillä meidän muiden oli vaikeaa pitää pokkaamme: vakavamielinen, hyvin siististi pukeutunut ja useinmiten solmiota käyttävä rumpalimme soittamassa tätä nukkekodin hellan näköistä vekotinta pienillä pampulapäisillä tikuilla.)

The Kitillä soitettuja demoja on yhä tallella, ja ehkäpä joskus saan aikaiseksi ilahduttaa niillä teitäkin, jos kiltisti pyydätte. Nykykorvin niiden nauhoitusten rumpuosuudet kuulostavat omituisilta, halvoilta, kohisevilta – ja perin epätarkasti soitetuilta.

Luovuin siltä erää toivosta oppia rumpaliksi, myin The Kitin ja ostin tilalle vähän laadukkaamman ”oikean” rumpukoneen.
.

.
Yamaha RX21:een tallennetut soundit olivat, kahdesta edellisestä poiketen, täysin digitaalisia: se katsottiin 1980-luvulla myyntivaltiksi. Epäilemättä myyntivaltiksi katsottiin myös, että soundit olivat valmiiksi melkoisen prosessoituja ja muokattuja 1980-luvun puolivälin rumpukonepitoisen musiikin soundi-ihanteiden mukaisiksi. Jos olisin ollut kiinnostunut tekemään vaikkapa The Curen tyylistä musiikkia, olisin varmaankin ollut ihan tyytyväinen: itseäni miellytti kuitenkin hieman akustisempi rumpusoundimaailma, ja koska RX21:n ohjelmoiminen pikkuriikkisen, yksirivisen LCD-tekstinäytön kautta oli jotakuinkin viheliäistä, laite lähti suhteellisen nopeasti vaihtoon.

Sitten rahat riittivät jo ”oikeaan” Rolandiin – ei siksi että rahaa olisi ollut paljon, vaan siksi että teknologia oli halventunut.
.

.
Roland TR-626 oli melkoisen hyvä kapine hintaisekseen ja aikaisekseen, mutta ei ole saanut samanlaista kulttimainetta kuin vanhempi edeltäjänsä TR-808: Sound On Sound -lehden toimittaja sai kuuskakskuutosen kaupanpäällisenä ostaessaan jotakin muuta.

Tämä vekotin minulla taisi olla monta vuotta, ja sen soundimaailmaa kuulee erinäisillä kasettidemoillani. Suurin ongelma tässäkin oli muistipaikkojen vähäisyys: patterneille oli perin vähän tilaa (48 muistipaikkaa) ja kokonaisia ”lauluja” koneeseen mahtui vain kuusi – teoriassa: kovin usein huomasin täyttäneeni pattern-muistipaikat jo parin laulun kompeilla. Laitteessa oli (kuten edeltäjässäänkin) kyllä midi-liitännät joiden kautta rumpukoneen olisi saanut kiinni isommalla muistiavaruudella varustettuun sekvensseriin, mutta eihän minulla sellaista ollut. Tallensin kyllä komppeja laitteen kasetti-varmuuskopioliitännän avulla siihen aikaan kaupasta löytyneille (ja datavarmistukseen tarkoitetuillekin) C-10-kaseteille.

Mutta lopulta tuli tunne, että rumpukoneet oli niin nähty ja kuultu. Päätin tulla toimeen ilman, ja taisin oikeasti sinnitelläkin rumpukoneettomana vuoden tai kaksi. Taannoin blogiin linkittämäni ”Joenrantaan” on peräisin tämän kauden aamunsarastuksesta, ja näiden rumpukoneettomien nauhoitusten kuuntelu jälkeenpäin paljasti minulle, että ehkä vakaatempoisesta kompinpitäjästä olisi sittenkin hyötyä.

Lyhyeksi aikaa, aivan 1990-luvun alussa, palasin takaisin Bossin Dr. Rhythm -sarjaan:
.

Tämän koneen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Musiikin äänittämisen ja tallentamisen keinot alkoivat muuttua nopeasti tähän aikaan, ja kun sitten vähän myöhemmin löysin kohtuuhintaisena käytettynä (ainakin tähän asti) viimeisen erillisen rumpukoneeni, joka pysyi kotistudiossani käsittämättömän pitkät toistakymmentä vuotta, en enää edes kuvitellut käyttäväni koneen sisäisiä pattern– tai kappalemuistipaikkoja.

Mutta ehkä siitä joskus myöhemmin.

Savikiekkojen myytti

· 3 kommenttia ·

Kaksikymmentäneljä vuotta ennen minun syntymääni kuollut Robert Johnson (1911–1938) on ollut mukana elämäni musiikillisissa kiinnostuksissa ja kuvioissa siitä lähtien, kun kiinnostuin bluespohjaisesta musiikista – ja slide-kitaratekniikasta – kahdeksantoistavuotiaana. Kulutin opintotukirahojani The King of the Delta Blues Singers -älppäriin (ja myöhemmin sen kakkososaan). Kävin Tavastia-klubilla katsomassa Johnny Shinesin ja Robert Jr. Lockwoodin keikan aika pitkälti siksi, että molempien elämäntarinat liittyvät hyvin oleellisilta osilta Robert Johnsoniin. Naiivin viihteellinen Crossroads– Bluesjätkät -elokuva tuli nähtyä jotakuinkin tuoreeltaan vuonna 1986.  Joitakin vuosia myöhemmin ostin ensimmäisen cd-soittimeni siksi, että The Complete Recordings -boksi oli ilmestynyt. Vähän sen jälkeen Peter Guralnick julkaisi pienen Searching for Robert Johnson -elämäkertansa, jonka hankin tuoreeltaan käsiini. Paremman tekemisen puutteessa suomensin kirjan ikään kuin puhdetyönä ja se julkaistiin vasta kymmenkunta vuotta myöhemmin, kun olin tehnyt kirjallisuuden kääntämistä työkseni jo hyvän tovin. Niin, ja viimeksi tuossa muutama viikko sitten esitin Muusikoiden.netin jokavuotisessa miitissä kolme Robert Johnsonin laulua: ”Love in Vainin”, ”From Four Until Laten” ja ”I Believe I’ll Dust My Broomin”. Niitä, ja monia muita Johnsonin levyttämiä kahtakymmentäkahdeksaa laulua, on tietysti tullut kuunneltua lukemattomien muiden artistien levyttäminä.

Robert Johnsonia, ihmisenä ja muusikkona, on tietysti vaikeaa erottaa myyteistä. Hän oli alkuperäinen 27-vuotiaana kuollut legenda, jonka kerrottiin käyneen pimeänä yönä tienristissä tekemässä sopimuksen paholaisen kanssa. Ennen 1990-luvun alkua hänestä ei tunnettu yhtään valokuvaakaan, mutta sitten niitä löydettiin parikin kappaletta aivan peräkkäin (ja ilmeisesti ainakin yksi, julkaisematon, on vielä olemassa). Guralnickin kirja rapsutteli vähän vuosikymmenten myyttiruostetta pois ja lupaili samalla lisää tietoa sitten, kun Robert ”Mack” McCormickin Biography of a Phantom – jonka aineistoa Guralnick oli saanut käyttää – lopultakin ilmestyisi.

(Ei ole ilmestynyt vieläkään: huhujen mukaan McCormick olisi luvannut tietyille asianosaisille – joidenkin huhujen mukaan Johnsonin murhaajalle – ettei kirjaa julkaistaisi näiden elinaikana.)

Mezzon ja J. M. Dupontin sarjakuva-albumi Love in Vain (suom. Annukka Kolehmainen, Like 2015) yhdistelee elämäkertatietoja ja myyttejä, leikittelee molemmilla. Visuaalisesti kyseessä on todella näyttävä teos: mustavalkoinen tyyli sopii loistavasti karuun tarinaan pulakauden maailmasta ja jo perimänsä vuoksi lain suojaa vaille joutuneiden kulkurimuusikoiden elämästä. Albumi yrittää rakentaa psykologista selitystä Johnsonin elämäntavoille, joskaan ei välttämättä aina aivan (minun silmääni) vakuuttavasti. Aiheeseen ja miljööseen on perehdytty kuitenkin huolella, ja se näkyy ja tuntuu. Ilahduttavaa on myös, että teos osaa leikitellä vanhalla tienristi-myytillä ja vääntää sitä vähän uuteen kulmaan – joskin viimeisellä sivulla mainitusta erään nuoremman englantilaisbändin laulusta olisi saanut paljon enemmän irti, jos olisi alkanut leikitellä sen tunnetuilla ja tunnustetuilla yhteyksillä Mihail Bulgakovin kuuluisimpaan romaaniin…

… muuta eihän sitä yhteen albumiin saa kaikkea mahtumaan. Ehkä pitäisi kirjoittaa idea muistiin ja tehdä sille jotakin itse.

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.

Kaksikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin

·

Olen pariin kertaan digitoinut vanhat kasetti-neliraitaäänitykseni 1980–90-luvuilta. Pariin kertaan siksi, että äänityskaluston ja osaamisen parannuttua tuntui siltä että digitoinnin voisi tehdä paremminkin, laadukkaammin. Osa nauhoituksista tuntuu kaikkien näiden vuosien jälkeen todella kiusaannuttavilta, mutta yllättävän monella äänitteellä tuntuu yhä olevan ideaa ja henkeä – huolimatta soiton ja laulun huteruudesta.

Sitten on kappale nimeltä ”Joenrantaan”, jonka olen kasetin kuoreen tehtyjen merkintöjen perusteella äänittänyt joulukuussa 1987. Kappaleelta puuttuu siihen aikaan paljon käyttämäni rumpukone, mukana on vain yksinkertaista komppia nakuttava sähkökitara, basso, laulu ja hymisevä taustalaulu. Ei kertosäkeistöäkään. Biisissä on kaksi osaa, joten tavallaan voi ajatella että A-osat on soitettu ja laulettu alkuun pois kuleksimasta ja molemmat kertosäkeet (eri sanoituksineen) jätetty yli seitsemänminuuttisen kappaleen loppuun. Soitto on karua ja, etenkin loppupuolella, erittäin haparoivaa. Laulusta voi hyvällä tahdolla tunnistaa sen melodian jota yritin saada ilmoille. Tähän malliin:

Mutta silti… aina tätä kuunnellessa tulee sellainen tuntu, että on tässä jotakin, tätä pitäisi tutkiskella ja tehdä uusiksi.

Arvatkaapas mitä? Tässä se uusversio sitten on:

Soundista päätellen soitin alkuperäisversiolla silloin omistamaani tyylikästä ja mainiota mustaa Telecaster-kopiota* jonka olen valitettavasti myynyt aikoja sitten. Minulla on kuitenkin edelleen sama Rickenbackerin basso, joka soi molemmissa versioissa.  Tietokoneen ja tietokonepohjaisen moniraitaäänitystekniikan ansiosta nykyään on mahdollista tupata kappaleelle paljon enemmän raitoja ja soittimia, joten niitä tuli sitten tupattuakin. Alun nakutusriffi on soitettu sähkiksen sijaan akustisella kitaralla ihan jo siitä ilosta, että minulla on nykyään hyvä akustinen kitara. (Laatusoittimien hinnat ovat laskeneet melkoisesti 1980-luvun tasosta. Elintasonikin on tietysti hieman noussut silloisista opintolainabudjeteista.)

Useimmat vanhat sanoitukseni ovat jonkinlaisia tuokiokuvia, muutamissa tapauksissa henkilökuviakin (yleensä sellaisista ihmisistä joiden elämästä en tiedä mitään, mutta joista arvelin tietäväni kaiken ihan silkkaa ennakkoluuloisuuttani). Tässä suhteessa ”Joenrantaan” on poikkeuksellinen tapaus, jonkinlainen puolitajunnanvirtainen ryöpsähdys. Muutamia asioita sieltä kyllä tunnistan ja muistan: joen käyttäminen puhdistautumisen ja uudelleensyntymisen symbolina tulee tietenkin Al Greenin ”Take Me to the Riveristä” ja sen Bluesounds-coverista. Bluesoundsiin viittaa tietysti myös kämmensyrjällä dempattu nakutuskitara.

Tuohon aikaan minulla ei ollut joista sen hirveämmin kokemusta. Pari vuotta myöhemmin suoritin siviilipalvelusta Muhoksen Kirkkosaaressa,† ja ympärillä virtaava, miltei väkivaltaisen pyörteinen ja särkkäinen Oulujoki ei todellakaan tuonut mieleen puhdistautumista. Kymmenkunta vuotta myöhemmin muutin Helsingin Pihlajistoon, ja siellä Vantaanjoen huomattavan rauhallisista, kauniista ja hiljaisista rannoista tuli mieluisa kävelykohde.

Toinen viite jonka tekstistä tunnistan edelleen on Lou Reed, jonka vaikutteita voi tietysti olla kuulevinaan myös esityksen karussa minimalismissa. ”Kerro miten enkeleille puhutaan” -säe on, tietenkin, lainattu Reedin vuoden 1980 albumin Growing Up in Public upealta aloitusraidalta ”How Do You Speak to an Angel?”.** Jälkeenpäin ajatellen kyseessä saattoi olla myös puolitietoinen viittaus omaan elämäntilanteeseeni ja silloisen avoliittoni erittäin pahoihin kommunikaatio-ongelmiin, jotka osaltaan vaikuttivat suhteen päättymiseen erittäin epämiellyttävissä tunnelmissa pari vuotta myöhemmin. Minulle, ujolle introvertille, kommunikointi kanssaihmisten kanssa on sinänsä aina ollut perin haasteellista joten kyse saattoi olla siitäkin.

___

* Jos tarkkoja ollaan, niin Esquire-kopiota, koska kitarassa oli vain yksi mikrofoni. Todennäköisesti olen käyttänyt siinä avointa duuriviritystä. Olen aina ollut perin laiska opettelemaan sointujen sormituksia normaalivireisellä kitaralla.
† Ylempi, vuoden 1987 demon otsikkokuva on kuvattu kyseisessä siviilipalveluspaikassa, Muhoksen metsäntutkimusasemalla.
** Kyseisen levyn päätösraita ”Teach the Gifted Children” puolestaan lainaa ”Take Me to the Riveriä”, sekin.