Eilen illalla S astui työhuoneeseen ja näki, että olin levittänyt työpöydälleni näppäimistön tilalle ison valkoisen kartongin. Valokuvasin sen päälle asettelemiani johtoja. Tai itse asiassa niiden liittimiä.

Vaikka lopullinen sekoaminen on tietysti aina oiva selitys moiselle toiminnalle, tällä kertaa mielettömyydessä oli kuitenkin ns. metodi. Sain kustannustoimittajalta Kotistudio-kirjan uuden laitoksen tekstikorjaukset ja sillä innolla päätin lopultakin tehdä pitkään lykkäämäni pikkuhomman. Sovimme jo kirjan ensimmäisten laitosten kohdalla kuvittaja-Kiven kanssa, että minä huolehdin erilaisten kotistudiokäytössä tarvittavien piuhojen ja liittimien kuvista. Piirtämällä niistä ei välttämättä tulisi kovinkaan valaisevia. Varhaisempien versioiden kuvat tuli haalittua epämääräisistä lähteistä, nyt ajattelin tehdä homman itse, paremmin ja tyylikkäämmin. Tai ainakin jotakin sinne päin. Siitä kummallinen valokuvaussessio.

(Huomaan, ettei valkoinen ole kovinkaan hyvä väri-idea pipodiskokäytössä olevien kuulokkeiden johdolle. Minä sentään pidän nappejani melkoisen huolella ja siististi, eivätkä ne ole kuin vajaan vuoden ikäiset. Ja nuhjuuntumisen aste on silti tuollainen… saman piuhan toisessa päässä on kapineet, joita työntelen korvakäytäviini, joilla on muutenkin taipumusta kehittää silloin tällöin tulehduksia. Yrgh. Taidan siirtyä toviksi toisenlaiseen luurimalliin.)

* * *

Olin joskus seitsemänkymmentäluvulla kohtuullisen innokas euroviisujen seuraaja – tosin se saattoi johtua siitä että tuolloin television musiikkiohjelmatarjonta oli hyvin pitkälti euroviisujen ja Syksyn sävelen varassa – mutta viime vuosikymmeninä into on ollut jossain määrin laimeampaa. Tämänkertaista Suomen karsintashow’ta katselin ainoastaan illan finaalin verran. En tiedä oliko vika minussa vai finaalin kappaleissa, mutta Tapani Kansa – jota kiellän koskaan fanittaneeni, vaikka hänellä olikin joskus kauan sitten pari hyvää biisiä muutaman hirveän seurassa – erottui tarjonnasta edukseen. Järkyttävää. Waldojen tulishow oli tietysti ihan tyylikäs visuaalinen detalji. Tosin sekin – kuten oikeastaan esimerkiksi koko Signmarkin esitys – tuhoutui (muodikkaan?) pahasta ADHD-kohtauksesta kärsineen kuvausryhmän huitovaan ja pätkivään ja sotkuiseen leikkaustyyliin.

Mikään ei tietysti ole kulttuuripersoonalle tai ”kulttuuripersoonalle” halpahintaisempaa huvia kuin euroviisujen mollaaminen. Arvostan vain musiikkia niin paljon että suhtaudun silmittömän ennakkoluuloisesti kaikkiin musiikkiin liittyviin kilpailuihin ja kilpailuun – myyntilistoja myöten. Mutta silti olin aikanaan aivan tohkeissani Lordin esityksestä ja jännitin loppukilpailun ääressä ihan poskettomasti. Siitäkin huolimatta, että kasarihardrock on minusta aina ollut joko tahattoman koomista tai sietämättömän tylsää musiikkia. Go figure, kuten muuan planeettamme etninen vähemmistö sanoo.

EDIT: Pistetäänpä loppuun minun ehkä kaikkien aikojen suosikkieuroviisuni. Mikä osaltaan selittää varmasti, miksi olin niin iloinen siitä että Lordi päihitti erään nimenomaisen laulajan…

• Tweet
• Pin It