Ei tikkaat, ei puu, ei edes ryteikkö

· 8 kommenttia ·

Aikanaan opiskellessan teoreettista fysiikkaa muistan erään luennoitsijan (luultavasti Olli Serimaan) kirjoittaneen puheensa lomassa taululle (liitutaululle – elettiin sentään vasta 1980-lukua!) joukon yhtälöitä ja todenneen jossakin vaiheessa suurin piirtein: ”Niin, nämä yhtälöthän oikeastaan selittävät koko maailmankaikkeuden.” Muistan kumartuneeni vierustoverin puoleen ja kuiskanneeni, että meidän tavoitteenamme oli tietenkin vähentää yhtälöiden määrää yhteen ainoaan. Vierustoveri oli minua paljon paremmin perillä (edes) teoreettisen fysiikan alkeista ja arveli, että se lienee mahdotonta, mutta että kyllähän niiden määrää pitäisi joka tapauksessa saada pienemmäksi.

Lienee suorastaan inhimillinen perustarve yrittää löytää sekavan, sotkuisen ja epämääräisen ilmitodellisuuden takaa jotakin yksinkertaista, selkeää ja luotettavia lakeja noudattavaa. Platon kiteytti tämän ajatuksen luolavertaukseensa: näkemämme on vain sekavia heijastuksia oikeasta todellisuudesta, joka voidaan tavoittaa vain ajattelemalla. Vanhahtava termi ”luonnonlaki” heijastelee samaa ajatusta. Oikeastaan kaikki uskonnot – ateismi tietysti mukaan lukien – ja tiedekin pohjaavat samanlaiseen yksinkertaisemman, syvemmän, selkeämmän ja perustavanlaatuisemman totuuden kaipuuseen. Sairaita muotoja tämä selkeiden lainalaisuuksien jano saa tietenkin esimerkiksi paranoiassa (”tässä kaikessa on kyse siitä että minut yritetään tuhota”) ja nationalismissa (”tässä kaikessa on kyse siitä että meidän kulttuurimme/arvomme yritetään tuhota”).

Evoluutio on pitkään ollut suhteellisen yksinkertainen ”luonnonlaki”: Lajeista kehittyy pitkien aikakausien kuluessa uusia lajeja sattumanvaraisten mutaatioiden kautta – ne mutaatiot, jotka pystyvät tuottamaan riittävän paljon lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, selviävät. Muut kuolevat sukupuuttoon. Siinä se. Äärimmilleen yksinkertaistettuna koko ”lajin” käsiten poistuu tarpeettomana ja keinotekoisena: kysymys on vain ”itsekkäistä” geeneistä, jotka pyrkivät levittämään itseään mahdollisimman paljon. Yksinkertaisesta alusta elämä on kehittynyt monenlaisiin suuntiin – yksinkertaistunut toisaalla, monimutkaistunut toisaalla, mutta kuitenkin niin että riittävän kauan tutkimalla voidaan selvittää, mitä sukua mikä on millekin ja missä kohtaa esihistoriaa haarautuminen on tapahtunut. Kaikki sopii kauniiseen puukuvioon – tai ainakin pensasryteikköön, joka haarautuu villisti ja sattumanvaraisesti kaikkiin niihin suuntiin joihin sillä on tilaa haarautua. Olemme oppineet, että monimutkaisuus ja ns. älykkyys eivät tarkoita sitä että eliö olisi millään mielekkäällä tavalla ”korkeammalla” evoluution tasolla kuin vähemmän monimutkaiset tai tyhmemmät. Tällainen harhainen tikapuuevoluutioajatus soti jo Darwinin alkuperäistä ajatusta vastaan.

Valitettavasti todellisuus ei vain ole ollenkaan niin nätti, selkeä ja yksinkertainen kuin mitä minä nuorna ja naiivina kuvittelin ja millaisena tieteellinen tieto toisinaan erehdytään esittämään. Evoluution ja genetiikan osalta tuoreen New Scientistin laaja juttu ”Uprooting Darwin’s Tree” kaataa silliä ja kylmää kuravettä evoluutioteorian kauniin puun niskaan.

(Kuten pääkirjoitus sarkastisesti huomauttaa, kannen iso otsikko ”Darwin was Wrong” saa varmasti riemusta hyppimään ne ”evoluutiokriittiset”, joiden lukutaito ei yllä otsikkoa pidemmälle.)

Juttu on nimittäin niin, että tässä ainaisesti haarautuvan puun teoriassa on paha perusvika, pahin vika mikä tieteellisellä teorialla voi oikeastaan olla: se ei pidä yhtä havaintojen kanssa. Toki haaroja syntyy, mutta perin usein haaroja myös yhdistyy, varsin merkillisilläkin tavoilla. Luidia sarsi -meritähti näyttäisi muodostuvan kahdesta erillisestä eliöstä: ”aikuinen” meritähti kehittyy toukan sisällä, mutta sen ”kuoriutumisen” jälkeen meritähdetön toukka elää omaa elämäänsä kuukausien ajan. On spekuloitu, että toukasta kehittyvät hyöteiset olisivat vastaavalla tavalla kahden kokonaan erillisen eliölajin (tai ”-lajin”) yhdistelmä. Yksisoluisten viehtymyksestä kovin epäitsekkääseen voimien yhdistymiseen ollaan tietetty jo kauan: nykyään taidetaan kertoa jopa koulukirjoissakin, että eukaryoottisen eli aitotumallisen solun tuman ja mitokondrioiden on arveltu olevan alkuaan erillisiä eliöitä, jotka ovat ruvenneet elämään symbioosissa ihan toisen lajin solun sisällä – ja muuttuneet lopulta osaksi aivan uutta yhdistelmälajia. Tällaista lajien elinkelpoista risteytymistä on saattanut hyvinkin tapahtua myös paljon lähisuvummassa: on perusteltuja arveluja, että ihminen sellaisena kuin me lajin tunnemme olisi saattanut syntyä varhaisen Homo sapiensin ja sen lähisukulaisten Homo neanderthalisin ja Homo erectusin risteymänä.

Kiinnostavaa. Mutta ei siinä kaikki.

DNA-tasolla ”lajien” väliset polveutumis- ja sukulaisuuskartoitukset saattavat tuottaa varsin yllättäviä tuloksia. Samoja geenien pätkiä saattaa löytyä hyvinkin odottamattomilta ja ”kaukaisilta” lajeilta, mutta ei niiden ilmeisiltä lähisukulaisilta. Kyse on kuitenkin niin pitkistä ja monimutkaisista molekyylipätkistä, että todennäköisyys niiden syntymiselle satunnaisina mutaatioina niin monessa eri paikassa on äärimmäisen pieni. Paljon todennäköisempää on, että geenejä on hyppinyt lajeista toiseen.

Kaikki tämä tietenkin vetää hyvin pitkälti maton pois ”itsekäs geeni” -ajattelun jalkojen alta. Ei homma ollutkaan niin yksinkertaista, ei tälläkään kertaa. Olisihan jo pelkästään planeetan eliöstössä niin tavattoman yleisten, toisilleen kovin kaukaisilta vaikuttavien eliöiden symbioottisista elämäntavoista voinut päätellä, ettei homma mitenkään voi pyöriä pelkästään ”se voittaa joka laajimmalle leviää” -pohjalta.

Tietysti tämä vetää maton – ei, koko lattian – pois myös monien nationalistien hellimältä ajatukselta, että kansallisuusaate on ihminen ”luontainen” ominaisuus: on luonnollista tuntea enemmän solidaarisuutta geneettisiä lähisukulaisiaan kohtaan. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi fiksumpi voinut tajuta jo siitä innosta, millä erinäiset linkolalaiset pikkunatsit ovat tapattamassa geneettisiä lähisukulaisiaan muun eläinkunnan tieltä. Tosin tämän ajatuksen naurettavuuden olisi jo ihan normaalihoksottimilla voinut tajuta seuraamalla vaikkapa ihan tavallisia kissan- tai koiranomistajia, kuinka heidän solidaarisuutensa suuntautuu paljon voimakkaammin geneettisesti paljon kaukaisempina pidettyjä lajeja kohtaan. Ja kuinka lemmikkien solidaarisuus suuntautuu heidän isäntiään ja emäntiään kohtaan, usein voimakkaammin kuin lajitovereita kohtaan.

Oikeus yöhön

·

Vanhana tähtitieteen harrastajana haaveilen tuon tuostakin kunnon kaukoputkesta. Hyvät tosin maksavat melkoisesti: on vaikeaa arvioida, monenko illan ilo hyväkään putki olisi vuoden mittaan. Ilmastonmuutos tuskin ainakaan lisää pilvettömien öiden määrää.

Toinen hankala ongelma on pimeiden paikkojen puute. En tiedä oikeastaan yhtään lähiseudun paikkaa, jossa olisi edes kohtuullinen rauha kaikkialle pursuavasta valosaasteesta.

Teininä Kontulassa kävin usein tarkkailemassa tähtiä läheisellä urheilukentällä, jonka valot sammutettiin kymmenen tienoilla illalla. Vielä parempi paikka oli niin sanottu Alppipuisto. Tontille kasatut jätemaakumpareet peittivät sopivasti lähikatujen ja -talojen valot. Siellä otin muutamia tähtikuviakin – tavallisella kameralla ja tavallisella jalustalla sekä kolmesataamillisellä kauko-objektiivilla, joten tähtösistä tuli jo minuutin valotusajalla melkoisia viiruja, kuten oheisesta Plejadien kuvasta näkyy.

Urheilukentän ympärillä, ihan vieressä, on nykyään Kurkimäen taloja. Alppipuisto tunnetaan Kontulan Kelkkapuistona ja sinne on rakennettu katuvalaistus.

Sitä paitsi Kontulaan olisi nykyiseltä kotiseudultani vähän turhan pitkä kävelymatka, etenkin jos pitäisi raahata kaukoputken kaltaista möykkyä. Töyrynummen lähikulmilta en tiedä oikeastaan yhtään sopivan pimeää, katuvalotonta paikkaa. Pohjantähdenpuisto Keravanjoen rannalla on mahdollinen – ehkä sieltä löytyisi paikka, jossa on edes pikkaisen rauhaa kävelyteiden katuvaloilta. Tai sitten pitää lähteä anoppilaan Kiihtelysvaaraan. Kuun kuva tuossa vieressä on parin viikon takaa – käsivaralta, talon etuportailta.

Pointti on ensinnäkin siinä, että tällainen minua kiusaava valosaaste ei hyödytä ketään. Teiden turvallisuutta tai niillä kulkevien mielenrauhaa ei lainkaan paranna, että katuvalaistus räikyy suurimman osan tehostaan taivaalle. Kysymys on yksinkertaisesti typerästä energian haaskaamisesta. Kunnon heijastimilla kaikki lampun valo saataisiin suunnattua sinne mihin se on tarkoitettu.

Pointti on toiseksi siinä, että valosaasteesta on harmia muillekin kuin meille tähtitieteen ystäville. Valosaaste, etenkin heijastusten myötä polarisoitunut valosaaste, on vahingollista valon perusteella suunnistaville eläimille. Ihmisten kohdalla valosaaste sotkee vuorokausirytmiä, huonontaa unen laatua ja sotkee hormonitoimintaa, mikä saattaa jopa lisätä syöpäriskiä. Valosaaste riistää ihmisiltä myös erään tärkeimmistä ihmiskunnan kulttuuriperinnöistä: tähtitaivaan. Se on innoittanut rakentajia jo kivikaudella, se on innoittanut korkeakulttuureja, se on innoittanut taidetta ja tiedettä. Ei mikään ihme: pilvetön yötaivas valosaasteettomassa, pimeässä paikassa on henkeäsalpaava kokemus.

Niinpä onkin korkea aika alkaa kiinnittää asiaan huomiota. Kansainvälisen tähtitieteen vuoden 2009 teemoihin kuuluu myös Dark Skies Awareness -kampanja valosaasteen hillitsemiseksi. Koska Helsinginkin yötaivas on yhtä upea kuin valosaastetta rajoittavassa Flagstaffissa?

Pipodisko

·

Muun muassa Neduissa tavallisesti korvalappustereoiksi kutsutusta laitteesta käyttämäni sana ”pipodisko” on hämmentänyt joitakuita. Todettakoon, ettei se ole omaa, öh, tuotantoani. Poimin sen joltakulta Rumban levyarvostelijalta varmaankin jo 80-luvun lopulla, kauan ennen omia avustaja-aikojani. Sana svengaa minun korvaani paremmin kuin kömpelö ”korvalappustereo”.

Ensimmäisessä julkaistussa suomennoksessani, Christopher Sandfordin Kurt Cobainissa, käytin levykansien kirjoituksista termiä ”hihanuotti”, joka tuntui herättäneen joidenkin lukijoiden pahennusta. Tämä ”sleeve noten” tahallinen väärinsuomennos tuli niin tutuksi Soundin ja vastaavien lehtien vanhan kaartin toimittajien teksteistä, etten oikeastaan edes etukäteen tajunnut, että sanassa on jotakin kummallista.

Itse suhtauduin korvalappustereoihin pitkään hyvin epäluuloisesti. Vaikka siihen aikaan kuuntelinkin kotosalla varsin paljon taustamusiikkia, ajatus pakonomaisesta tarpeesta täyttää myös liikkeelläoloaika taustamusiikilla ympäristön äänien sijaan tuntui… vähän epäterveeltä. Annoin periksi vasta vuonna 1988, jolloin lähdin suorittamaan siviilipalvelusta kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Hommasin kohtuullisen asiallisen kasettipipodiskon, joka osoittautuikin vallan miellyttäväksi junaseuralaiseksi. Koko matkaa ei aina jaksanut lukea, etenkin kun käytin usein yöjunia.

Sittemmin opin kuuntelemaan musiikkia myös kävelyretkillä. Korsossa 90-luvulla asuessani minulla oli muutamia vakiokävelyreittejä, joiden ”suorittaminen” kesti noin puolitoista tuntia. C-90-kasetti pipodiskoon ja menoksi: kasetti päättyi sopivasti siinä vaiheessa kun kotitalo alkoi lähestyä. Kun sittemmin rupesin avustamaan Rumbaa, levyarvostelujen tekemisen rutiiniin kuului äänittää arvosteltava levy ensimmäisellä kuuntelukerralla kasetille ja sitten selvittää myös, miten musiikki toimi jaloitellessa tai bussissa istuessa.

Itse laitteiden suhteen olen ollut jokseenkin konservatiivinen. Ensimmäinen kasetti-walkman kesti melkein kymmenen vuotta, ja sen lopulta hajottua hankin saman valmistajan uuden kasettimallin, joka palveli aina 90-luvun loppuun asti. Ensimmäinen omistamani cd-soitin oli sekin tosin kannettavaksi tarkoitettu, mutta ensimmäisen polven cd-laitteena se imaisi kuusi patteriaan tyhjäksi yhden tupla-cd:n kuuntelun kuluessa, joten se pysyi yleensä kiltisti kotosalla stereoihin kytkettynä, ja kesti sekin toistakymmentä vuotta. Vasta sen hajottua joskus vuosituhannen vaihteessa suostuin siirtymään cd-aikakauteen myös liikkuvassa kuuntelussa. Ensimmäinen cd-walkman toimi mainiosti kolmisen vuotta, kunnes putosi hattuhyllyltä kuolemaansa. (Yritin kyllä korjata, mutta murtunut kohta oli täysin toivoton muoviosa.) Seuraajansa on vieläkin toimintakuntoinen.

Mp3-aikakauteen siirtymistä hidasti pinttynyt epäluulo – tai itse asiassa omien korvien kertoma kuulohavainto – tiedostomuodon heikosta äänenlaadusta: kun on kerran oppinut kuulemaan sen missä kohti häviöllinen pakkaus tuo toistoon skröbyä, sitä on vaikeaa olla enää kuulematta. Sen jälkeen symbaalien vääristyneet äänet ja pätkivät kaikujen hännät pomppaavat korvaan aina. Näitä laatuongelmia voi tietenkin vähentää suhteellisen korvinkuulumattomiksi käyttämällä riittävän hyvää laatua: vaikkapa 256 kb/s -tason emppukolmoset ovat jo vallan kuunneltavia. Kun Sippi sai mp3-soittimen sisältävän työpuhelimen, hänen pikkuinen erillinen soittimensa jäi minun käyttööni ja siirtyi sen suuremmitta seremonioitta erinäisten aamuisten uimahallille kävelyretkien seuralaiseksi. Se mahtui taskuun huomattavan paljon sujuvammin kuin cd-soitinmöykky. Vähän myöhemmin vaihdoin itsekin kännykkää, ja yksi keskeinen valintakriteeri oli juuri mp3-soitin. Ynnä erillinen muistikortti.

Parin gigan muistikortin kapasiteetti on kuitenkin varsin vaatimaton silloin, jos äänenlaadun pitää kelvollisena. Valikoima on kuunneltu läpi varsin pian. Kasettien ja cd-levyjen kuuntelu oli tavallaan väistämättä albumikeskeistä, vaikka polttelin kyllä itselleni muutamankin greatest hits -levyllisen eri suosikkiartisteiltani. Mp3-kuuntelu painottuu taas väistämättä yksittäisiin kappaleisiin. Suurimman osan ajasta soittimessa – tai puhelimessa – olikin jonkinlainen yksityinen hittikimarasoittolista: biisejä, jotka tiesin jo valmiiksi mielialaan sopiviksi tai mielialaa sopivalla tavalla kohottaviksi. Mielialan muuttuessa valikoima piti vaihtaa. Lisäksi Nokian kuulokevahvistin oli jokseenkin heikkotehoinen, jolloin eri levytysten masterointien äänenvoimakkuuserot korostuivat turhan paljon: kun vehjettä oli pakko kuunnella täydellä teholla eikä reservejä ollut, vähän vähemmän lyttyyn limitoidut kappaleet kuulostivat selvästi hiljaisemmilta.

Jouluna minun pipodiskokulttuurissani alkoi sitten aivan uusi vaihe, kun kiltti kiltti joulupukki toi 120 gigatavun kovalevyllä varustetun hedelmätehtaan laitteen. Äänenlaatu parani melkoisesti, äänenvoimakkuusongelma ratkesi ja kuuntelutapa on muuttunut. Laitteen häviöttömällä (jee!) pakkaustavallakin levylle mahtuu sen verran musiikkia, että sitä pystyy kuuntelemaan tauotta yhteensä kahdeksisen päivää ennen kuin kaikki on kuultu.

Vehkeen musiikilla täyttämiseen käytetty ohjelma sitä paitsi asennoituu cd-levyiltä kovalevylle ja sieltä pipodiskoon ladattavaan musiikkiin albumin mittaisina kokonaisuuksina. Tämä antaa toisaalta mahdollisuuden kuunnella musiikkia taas samaan tyyliin albumi kerrallaan kuin kasetti- ja cd-pipodiskojen aikana. Toisaalta iso kapasiteetti mahdollistaa myös satunnaiskuuntelun, joka tuo korviin muutakin kuin vain niitä jo ennestään hyväksi havaittuja lauluja. Vaikutelma on vähän kuin kuuntelisi radiota, jossa äänetön, erinomaisen hyvällä musiikkimaulla siunattu* deejii arvuuttelisi: ”tunnistatkos, miltä levyltä tämä biisi on?” (En läheskään aina, mutta vehkeen näyttöä vilkaisemalla se selviää.) Olen cd-soittimien aikakauden alusta asti haaveillut sellaisesta monen levyn cd-laitteesta jolla pystyisi arpomaan yllättäviä kappaleyhdistelmiä peräjälkeen – jolloin olisi mahdollista löytää yllättäviä yhteyksiä tai yllättäviä eroja eri artistien ja musiikkityylien välillä – mutta ne ovat vieläkin turhan hintavia. Uusi pipodisko korvaa myös tämän puutteen.

Uudenlainen pipodiskon käyttötapa on johtanut kiehtoviin löytöretkiin omaan levyhyllyyn. Noiden reilun tuhannenkolmensadan cd:n joukossa on paljon kaikenlaista kivaa, jota ei ole tullut aikoihin kuunneltua: muun muassa kymmeniä Rumba-aikojen arvostelukappaleita, joista aikanaan tykkäsin sen verran, etten vienyt divariin arvion kirjoittamisen jälkeen. Nyt tuttavuus on mahdollista uudistaa.

(Hedelmännimisen yhtiön nettilevykauppaa tulee tuskin kovin kauheasti käytettyä. Vaikka samainen firma on lanseerannut pipodiskoihinsa häviöttömän pakkausformaatin, kaupasta saa vain häviöllisesti pakattua mp3-musiikkia. Ja iso osa näytti olevan vielä laadullisesti surkeaa 128 kb/s -pöperöä. Hyi.)

(* minulla on, kuten varmaan tiedättekin, itsellänikin erinomainen musiikkimaku. 😎 )

Kelvotonta päättelyä, huonoa tiedettä, hyviä aikeita, huonoja tuloksia

·

Kenan Malik: Strange Fruit. Why both sides are wrong in the race debate. Oneworld, Oxford 2008.

Suosikkidekkaristini Tony Hillerman antaa eräässä kirjassaan navajopoliisinsa Joe Leaphornin todeta suunnilleen näin: ”En usko noituuteen, mutta uskon ihmisiin, jotka uskovat noituuteen.” Intialaissyntyisestä, Britanniassa uransa tehneestä yhteiskuntatieteilijästä Kenan Malikista voisi vastaavasti todeta, ettei hän usko rotuteoriaan, mutta hän uskoo ihmisiin, jotka uskovat rotuteoriaan – joissakin tapauksissa silloinkin, vaikka he ehkä väittäisivätkin olevansa antirasisteja.

Malikilla on tekstinsä pohjana parikin viime vuosien mediatapausta. Ensimmäinen on DNA-molekyylin rakenteen selvittäjiin kuuluneen James Watsonin, tuon biokemian Matti Nykäsen, toissavuotinen sammakko älykkyydestä ja roduista. Toinen on liittyy vähän vanhempaan herraan: kyse on niin sanotusta Kennewickin miehestä, tuosta ennallistuksissa niin kovasti Star Trekin kapteeni Picardin näköisestä kaverista, joka kuoli yhdeksisentuhatta vuotta sitten nykyisen Washingtonin osavaltion alueella. Kun hänen jäännöksensä löydettiin kaksitoista vuotta sitten, muuan varhaisista tutkijoista meni pikaistuksissaan toteamaan, että kallon rakenteessa oli havaittavissa ”kaukaasialaisia” piirteitä. Tutkija tarkoitti, että piirteissä oli eroja seudun intiaanikansoihin ja myöhemmin täsmennettiin ensin, että piirteet toivat ennemminkin mieleen ainun tai polynesialaisen kuin eurooppalaisen, ja sitten että Kennewickin mies oli luultavasti kuulunut kansaan jonka jälkeläiset ovat kadonneet planeetalta jo kauan sitten, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Jotkut intiaaniaktivistit (Malik korostaa, ettei kyse ollut mistään Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen jäsenten yleisestä mielipiteestä) vaativat jäännösten ”palauttamista” itselleen ja niiden tutkimuksen lopettamista.

Suurin osa kirjaa paneutuu eurooppalaisen ”roturealismin” historiaan ja lähtee pitkälti 1700-luvun valistusajalta, jolloin älymystön yleinen näkemys oli, että (silloin) alikehittyneet kansat ja kansanosat olisi mahdollista nostaa eurooppalaiselle sivistystasolle koulutuksen ja asennemuutoksen avulla. Vuosisadan lopun vallankumousaalto ja rahvaan mellakointi muutti ilmapiirin täysin toisenlaiseksi: yhteiskuntajärjestyksen vaarantuminen katsottiin nyt liiallisen valistuksen aiheuttamaksi. Tässä vaiheessa (ilmeisesti Linnén popularisoima) ”rotu”-sana alkoi saada suunnilleen nykyisen merkityksensä ja sitä alettiin käyttää myös ihmisistä: aateli ja vauraampi porvaristo katsoi olevansa eri rotua kuin rahvas ja siten suorastaan biologisesti oikeutettua asemaansa. Darwinin myötä tähän yhdistettiin, epäloogisesti, myös evoluutio, siitä huolimatta että Darwinin teoria nimenomaan kyseenalaisti lajien (ja rotujen) väliset jyrkät rajat ja esitti, että kysymys on pikemminkin yhden jatkumon keinotekoisista rajauksista. ”Evoluution” tai ”kehityksen” katsottiin myös, Darwinin perusajatuksen vastaisesti, tarkoittavan ”paremmaksi muuttumista”. Koska ihminen on älykkäämpi kuin hiiri, ihminen on evoluution tikkailla korkeammalla kuin hiiri. Koska eurooppalaisilla on enemmän hienoja vehkeitä ja tehokkaampia aseita kuin matabeleilla, eurooppalaiset ovat evoluution tikkailla korkeammalla kuin matabelet. Koska tehtaanjohtajalla on enemmän omaisuutta ja palvelusväkeä kuin tehtaan yövahtimestarilla, tehtaanjohtaja on evoluution tikkailla korkeammalla kuin yövahtimestari. 1900-luvun rotumyytin perusasetelma oli syntynyt.

Malik ei tunne yhtään suurempaa sympatiaa sellaista ajattelua kohtaan, jota voisi kai kutsua ”roturealismin” hengessä ”kulttuurirealismiksi”. Tässä syyttävä sormi suuntautuu kohti (virheellisesti saksalaiseksi väitetyn) Bronislaw Malinowskin kaltaisia 1900-luvun suuria kulttuuriantropologeja , jotka osoittivat että ”villien” elämä ja maailmankuva saattaa olla aivan yhtä hienostunutta ja älyllistä kuin eurooppalaisillakin – mutta vain vähän erilaista. He käänsivät, Malikin sanoin, evoluution kuvitellut tikkaat kyljelleen. Siinä missä rasisteista ja ”roturealisteista” on 1900-luvun loppupuolella tullut ajattelun paariakansalaisia (Malikin näkemyksen mukaan varsin oikeutetusti), tällainen ”kulttuurirealismi” on usein vain samaa asiaa eri kaavussa: kulttuuriperintöön suhtaudutaan jonakin synnynnäisenä, ei opittuna. Tarkemmin ajatellenhan tämä onkin tietenkin naurettavaa: ei Barack Obamalla ole kenialaisen kulttuurin kanssa muuta tekemistä kuin nimensä kirjainten järjestys. Hänellä ei myöskään ole oikeastaan mitään tekemistä Yhdysvaltain ”mustan” väestönosan kulttuurin tai perinteen kanssa – hänhän on viettänyt koko ikänsä ”valkoisten” parissa, osan lapsuuttaan vielä Indonesiassa.

(Ei hänellä ole juurikaan tekemistä amerikanafrikkalaisten jälkeläisten kanssa geneettisestikään: suurin osa orjista tuli Länsi-Afrikasta, aivan eri puolelta sitä mannerta jossa väestön geneettinen diversiteetti on kaikkein suurinta.)

Malik näkee Kennewickin miehen tapauksen hyvänä esimerkkinä juuri tällaisesta rasismin kääriytymisestä kulttuurin kaapuun: (jotkut) intiaanit itsekin ovat, vanhan rasistisen propagandan hengessä, tottuneet ajattelemaan itseään osana jonkinlaista yhtenäistä ”intiaanikultturia” (vaikka pelkästään Pohjois-Amerikassa tiedetään olleen viitisensataa hyvin erilaista intiaanikansaa tapakulttuureineen ja uskomuksineen) ja näin ollen oikeutettuja vaatimaan yhdeksänkymmenentuhannen vuoden takaisen vainajan jäännöksiä ”takaisin” itselleen. Malikin mielestä pahin ongelma asiassa on se, että (joidenkin) intiaanien uskonnollinen perimätieto (”me olemme olleet täällä aina”) on kiistassa nostettu tasaveroiseksi tieteen rinnalle, ja tieteellisen tutkimuksen tuloksia pidetään vain erään uskomusjärjestelmän näkemyksinä.

Malik näkee ylipäänsä ongelmallisena Unesconkin hyväksymän ajatuksen siitä, että yksittäisen maan alueelta löydetyt muinaisjäännökset ovat kyseisen maan nykyisten asukkaiden oikeutettua ”kulttuuriperintöä”. Kreikkalaiset vaativat British Museumia palauttamaan lordi Elginin 1800-luvulla Ateenan Parthenonista ostaen ja osin varastaen irrottamia marmoriveistoksia, mutta ovatko nykykreikkalaiset todella antiikin riitaisten kaupunkivaltioiden ”perillisiä” – kulttuurisesti tai oikeastaan edes geneettisesti?

”Tänä globalisaation aikana monet murehtivat, kuinka länsimainen kulttuuri valtaa maailman. Mutta lännen tärkein vientituote ei ole suinkaan Disney, McDonalds tai Tom Cruise, vaan itse kulttuurin käsite.”

Yhtäkkiä kulttuurista on tullut jotakin ehdottomasti suojeltavaa ja puhtaana pidettävää: pienien, hiipuvien yhteisöjen perinteiden säilyttämiseksi kehittynyt ajattelu on antanut aseen kaikille ”maahanmuuttokriitikoille”, jotka julistavat (esimerkiksi) suomalaisen kulttuurin olevan vaarassa – pysähtymättä oikeastaan lainkaan ajattelemaan, milloin suomalainen (tai mikään muukaan) kulttuuri on ollut muka  oikeasti puhdasta ja vailla vieraita vaikutteita.

Malikia voisi kai pitää – kulttuuriantropologian termillä – diffusionistina: hän ei usko ”aitoihin” kulttuureihin yhtään enempää kuin ”puhtaisiin” rotuihinkaan. Kaikki ottavat toisilta vaikutteita ja geenejä. Neurobiologiaa ja tieteen historiaa opiskellut Malik ei myöskään usko sosiobiologian ja myöhemmän evoluutiopsykologian väitteisiin siitä, että rasismi olisi jotenkin ihmisluonnolle ”luontainen” ominaisuus: hän esittää perusteltuja esimerkkejä siitä, ettei ryhmien keskeinen tai välinen luontainen solidaarisuus ja altruismi suuntaudu suinkaan itsestään selvästi geneettisiin lähisukulaisiin.

Ihmiset rakentavat yhteisöjä, kuten televisiosarjan Delenn totesi, eivätkä ne yhteisöt läheskään aina perustu etnosentrismille. Jokainen vaikkapa 1980-luvun hc-punkkareiden monikansallisen yhteisön pienlehtiä lukenut voi todistaa tämän puolesta. Se porukka tunsi paljon vahvempaa solidaarisuutta brasilialaisia, uusiseelantilaisia ja italialaisia aateveljiään ja -sisariaan kuin muita suomalaisia kohtaan.

Omilla sivuillaan Malik korostaa kamppailevansa tasa-arvon, sekulaarin yhteiskunnan ja ilmaisunvapauden puolesta. Kirja korostaa ennen kaikkea hänen kamppailuaan tieteellisen tutkimuksen pitämiseksi riippumattomana uskonnollisista näkemyksistä tai poliittisista virtauksista. Ja, ennen kaikkea, Malik ei siedä löysää, huonosti perusteltua argumentointia edes niiltä, joiden kanssa hän on itse samaa mieltä.

Minut saa sitten kärrätä laitoshoitoon heti jos alan oireilla

· 2 kommenttia ·

Putoavia enkeleitä on ollut tarkoitus mennä katsomaan jo jonkin aikaa: paitsi että olen kuullut elokuvasta paljon hyvää, se on kuulunut sille huono omatunto -listalleni, jossa on myös melkoinen läjä yhteyksissä tuttaviksi ja ystäviksi muuttuneiden kirjoittajien kirjoja, joita en ole vieläkään saanut luettua. (Enkeleiden käsikirjoittaja Heikki Huttu-Hiltunen on toissakesäisen Mukkulan kirjailijatapaamisen tuttuja. Mainio mies.)

Aila Meriluodon ja Lauri Viidan (fiktiivisen) tyttären näkökulmasta kerrottu tarina ”suuren taiteilijan” mielen hajoamisesta ja tilanteen hänen läheisilleen aiheuttamasta kärsimyksestä tuo väistämättä mieleen kahdeksan vuoden takaisen Pollockin, jonka satuin näkemään televisiosta pari vuotta sitten: molemmissa itsekin lahjakas ja arvostettu taiteilija pistää oman ilmaisunsa hyllylle hoitaakseen ja paapoakseen psyykkisesti sairasta kumppaniaan, jonka ilmaisua ympäristö pitää jostakin syystä – esimerkiksi sukupuolen vuoksi – hänen omaansa merkittävämpänä.

Molemmissa nousee ainakin minun mielessäni vahvasti esiin kysymyksiä: Oliko se kaikki tuska, ahdistus ja jopa väkivalta sen arvoista? Ja: Olisiko Palvottu Taiteilija ehkä pystynyt sittenkin luomaan enemmän ja vielä parempaa, jos hän olisi saanut ajoissa asianmukaista hoitoa sen sijaan, että pahenevia oireita vain vähäteltiin, siedettiin ja kestettiin? Tai: Onko ns. huippuyksilöllä oikeutta tuhota läheistensä elämä taiteensa/tieteensä/uransa/minkään vuoksi? Onko maailmalla mitään oikeutta vaatia ns. huippuyksilön lähipiiriltä tuollaista uhrautumista?

En minä tiedä.

Tällainen aloitteleva kirjoittelija kiinnitti Enkeleissä huomiota tietysti myös kirjailijoiden ja kustantajien suhteeseen. Viita ja Meriluoto tulivat taatusti maksamaan WSOY:lle paljon enemmän kuin (siihen aikaan) tuottivat. Vaikeaa kuvitella, että nykyään tuottavaakaan kirjailijaa pidettäisiin tuolla tavalla kämmenellä. En tiedä, kumpi tapa tuottaa parempaa kirjallisuutta – tai onnellisempia ihmisiä. Viidan loppuvuosien tuotanto jäi ainakin perin vähäiseksi, ja taannoinhan saimme lukea, että Jean Sibelius ”vaikeni” oikeastaan heti, kun hänellä ei ollut enää taloudellista pakkoa säveltää. Ainakaan omalla kohdallani (taloudellinen ja osittain psyykkinenkin) ahdinko ei toisaalta sekään tuottanut minkäänlaista taidetta, siihen vaadittiin paljon vakaampi ja tasapainoisempi elämäntilanne.

Pollock toimi muuten aikanaan yhtenä keskeisenä inoittajana Nedujen Margow-hahmolle. Jos Putoavia enkeleitä olisi ollut olemassa tuota kirjaa tehdessäni – tai jos olisin tuntenut Viidan ja Meriluodon tarinaa paremmin – olisin saattanut hyvinkin heittää sekaan sensuuntaisen pikku viittauksen. Toisin kuin joku epäili Risingshadow.netin keskustelussa, Margow’lla ja Tarjaleenalla ei ole mitään tekemistä Nightwishin kanssa. Jos mieleeni olisi tullut että joku tuollaisen yhteyden vetää, olisin varmaankin kastanut henkilöt uusiksi. En ole seurannut yhtyeen vaiheita kovinkaan tarkkaan, mutta ei oikein vaikuta siltä että siinä sotkussa olisi ollut kysymys sellaisesta narsistisesta luonnehäiriöstä (ja muista psyykkisistä ongelmista) kuin kuvittelemani Margow’n kohdalla.

Kolkka

·

Natalia haastoi kuvaamaan oman kodin hirveimmän kolkan. Meillä on melkoisen mukava ja viihtyisä koti, joten mitään kovin kamalaa ei silmään satu. Pahimmillaan meillä on tällä hetkellä tällaista:

Tuossa on muutama asia, joista en tosiaankaan pidä. Ensinnäkin epämääräisiä pahvilaatikoita pitkin poikin huoneessa, jonka pitäisi olla viihtyisä ja kotoisa olohuone. Toiseksi ihmisten istumiseen ja rentoutumiseen tarkoitettujen kalusteiden käyttäminen tavaroiden ja lehtien säilytykseen – keinutuoli sattuu vielä olemaan ehdottomia mielihuonekalujani.

Lapsiperheellisten silmissä epäilemättä täysin olematonta sotkua selittää pari pientä sijoitusongelmaa. Ensinnäkään emme ole vielä saaneet aikaiseksi tehdä olohuoneen seinille ripustettavan taiteen kokonaissuunnitelmaa, mistä syystä osa taiteesta lojuu pitkin tai poikin, ja osa on ehdottomasti niille sopimattomilla paikoilla niissä nauloissa, joita seinillä on sattunut olemaan ennestään. Kolmanneksi olohuoneen uudelleenjärjestely on muutenkin kesken, ja pahvilaatikossa on tällä hetkellä vielä loppusijoituspaikkaansa etsivää tavaraa. Neljänneksi olememme luopumassa akvaariosta, mutta siellä vielä asusteleville kahdelle partaimumonnille pitäisi ensin löytää uusi koti.

Mutta aika hyvinhän meillä (ja minulla) menee, jos ongelmat ovat kerran näin vähäisiä.

”Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 2 kommenttia ·

Otin varaslähdön.

Olin aikatauluttanut Karstan ensimmäisen luvun kirjoittamisen aloittamisen huomiseen. Mutta Alshain-tyyliin tulinkin kirjoittaneeksi pari kappaletta ensimmäisen luvun alkua jo tänään. Ja ei, melkein kaksi vuotta sitten ideoimani alkulause ei kestänyt aikaa. Se tuntui turhan lässytilässytiltä, jahkailulta ja selittelyltä. Kertojan tapa kertoa pitää esittää ja perustella paremmin kuin pistämällä hänet heti alkuun selittelemään, miksi kertoo niin kuin kertoo.

Saa sitten nähdä, kestääkö tuo yllä oleva aloituslause lopulliseen kirjaan asti.

Vastoin tapojani kuuntelin tuota alkua kirjoittaessani myös musiikkia. Kate Bushin varhaistuotanto ei ollut mitenkään etukäteen mietittyä tunnelmanluojaa, vaan käteen osunut levy. No, ”Wow” on edelleen vaikuttavan, mielettömän hieno sävelteos. Joulu aiheutti pipodiskokulttuuriini melkoisen muutoksen (siitä lisää jatkossa) ja se saattaa vaikuttaa hyvinkin myös siihen miten kuuntelen musiikkia päivän kirjoitusurakkaan valmistautuessani.

Uusi kirja, uudet rutiinit.

Sen tiedän, että alkuun kirjoittaminen etenee hitaasti: osa pohjaksi haluamastani lähdemateriaalista on vielä lukematta enkä, vastoin vanhoja tapojani, ole vielä edes printannut valmiiksi mietittyä lukusuunnitelmaa. Pari ensimmäistä lukua on kuitenkin aika pitkälle mietittyjä, joten suunnitteluvaiheen voi toteuttaa loppuun samalla kun kirjoittelee niitä kaikessa rauhassa. Ehkä tällä tapaa onnistun välttämään Nedujen alkulukujen odotettua hitaamman väkertämisen aikaisen stressaantumisen? Aika näyttää.

Ja ei, aloituslause ei ole omaelämäkerrallinen. Minun oma suosikkini on aina ollut Plejadit.

Uutta

· 6 kommenttia ·

Anoppilareissulla tuli sentään tehtyä muutakin kuin syötyä sultsinoita, piirakoita, kukkosia ja paistia (nam!) sekä valokuvattua etelärannikon asukkaalle eksoottista talvipakkasta. Saatoin loppuun pienen, mutta minulle perin harvinaisen hankkeen: kirjoitin novellin.

Melkoisen iso osa suomalaisista(kin) sf-kirjailijoista ponnistaa nimenomaan novellistitaustalta. Tähtivaeltaja, Portti, Spin, Usva sun muut ovat oivia areenoita kehittää osaamistaan ja ideoita. Minä olen aina ollut perin kehno kirjoittamaan novellin mittaisia juttuja – lukuun ottamatta alunperin Helsingin yliopiston PortaCom-keskustelujärjestelmässä julkaistua ”Jättiläistä” ja paria sadan sanan raapaletta. Jotenkin ideat ovat aina olleet ollakseen romaaninmittaisia. Tämänkin synty vaati pientä ulkopuolista tönimistä. Alkuun päästyä teksti syntyi tosin suhteellisen sujuvasti syömisen, saunomisen ja junamatkailun lomassa. Odottelen nyt pari päivää, yritän sitten katsoa tarinaa tuorein silmin (jos mahdollista) ja pistän sitten mahdollisen julkaisijan ihmeteltäväksi.

(kuva: Sari Eronen-Mäkelä)

*

Vuodatus.netin blogeista ovat kategoriat kokonaan kateissa, joten en saa tähän hätään etsittyä sitä blogahdusta, jossa ylistin Alison Bechdelin loistavaa omaelämäkerrallista sarjakuvaromaania Fun Home. Asiaan on syytä palata, sillä – riemu! – kirja ilmestyy ensi kuussa suomeksi nimellä Hautuukoti. Suosittelen erittäin lämpimästi. Toivottavasti loistava kirja käy sen verran hyvin kaupaksi että myös mainion Dykes to Watch out for -jatkosarjiksen ainoa suomennoskirja Lepakkoelämää saa lopultakin jatkoa.

(Lepakkoelämää-albumin tekovaiheissa minullakin oli osuuteni: kirjaan valittu jakso ystäväporukan elämänvaiheista oli minun rajaamani, ja suomenkielinen nimi syntyi minun ja Kirjastotädin keskinäisen pallottelun tuloksena.)