Pikku puoluepukarina

·

Kunnon monikäyttö-kybersoturi päivittää tietysti FB-statuksensa, twitterinsä ja bloginsa toisella kädellä kuunnellessaan puoluekokouksen puheita. Kyllä tämä aina i*tasanomien lukemisen voittaa.

En ole koskaan käynyt yhdenkään toisen puolueen kokouksissa, joten en osaa verrata, mutta Vihreiden kokoukseen tulen jo monetta kertaa vallan mielelläni. Porukka on mukavaa, henki on hyvä.

Tämä on myös ensimmäinen kerta kun Viite eli Tietene ja tekniikan vihreät on edustettuna Vihreiden valtakunnallisena yhdistyksenä – ilmeisesti vähintäänkin Euroopan ensimmäisenä luonnontieteellisesti orientoituneena minkään puolueen jäsenjärjestönä. Viitteen suhteen olen täällä rivijäsenenä, en edustajana (olen Koillis-Helsingin Vihreiden edustaja), mutta tyytyväisenä ja ylpeänä rivijäsenenä.

Olen myös viettänyt jo peräti vuorokauden tekemättä mitään Karstan eteen. Tein perjantaiaamuna pikataiton lähinnä nähdäkseni, miten pitkä kirjasta tällä erää tulisi: Nedujen taittopohjalla 290 sivua, vaikka tekstiä on hiukan vähemmän. Tämä johtuu siitä, että Karstan rakenteen vuoksi lukujen välissä on tyhjä sivu, jossa on pelkästään yksi laulunsäe. Kustannustoimittaja ja ateljeekriitikot päättävät sitten (minun kanssani), onko ajatus hyvä. Minä en murehdi asiaa nyt, pidän ainakin parin päivän tauon ennen kuin palaan tekstin ääreen.

Kirjan (ensimmäisen version) saaminen valmiiksi merkitsee myös sitä, että annan itselleni jälleen luvan lukea kaunokirjallisuudessa. Matkalukemisena onkin uuden New Scientistin ohella A. S. Byattin Riivaus. Kirja tuli hankittua jo syksyllä, mutta nyt sen lukemiseen on vielä lisäkiihoke: Byatt on tulossa Mekkilän kirjailijakokoukseen.

”… sillä Jupiter on aina ollut suosikkini.”

· 5 kommenttia ·

Noin. Karsta siis päättyy samaan lauseeseen, jolla se alkoi. Naputtelin nuo sanat yhdeksännentoista ja viimeisen luvun loppuun tuossa äsken sillä aikaa kun odottelin euroviisujen toisen semifinaalin tuloksia.

Loppulause oli tosin mietittynä jo kauan sitten, samoin kuin koko kirjan rytminen rakenne. Muuten jätin tällä kertaa vähän turhankin paljon asioita roikkumaan ”mietitään sitten kun ollaan siinä kohdassa” -pohjalta. Ei hyvä idea, näköjään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut välillä melkoista kitkuttamista. Eikä kysymys ole siitä, että kyse olisi mistään juonirakenteeltaan monimutkaisesta tiiliskivestä. Tämä on tiivis ja jossain määrin suoraviivainenkin kirja. Taisin itse luonnehtia sitä jossakin ”anti-avaruusoopperaksi”. En tiedä onko se sitä. Ehkä ”anti-avaruusaaria” tai ”anti-avaruuskansanlaulu”?

(Ja jos joku haluaa joskus maailmassa ohjata minun tieteisromaanista elokuvan, niin suosittelen Karstaa. Se nyt sattuu olemaan sellainen tarina, sellaisissa puitteissa.)

Nyt on siis kasassa kirjan versio 1.0. Huomenna saatan vilkaista tekstiä, sijoitella muutamia tällä hetkellä irrallisessa tiedostossa olevia pikku palasia niihin kohtiin mihin ne on tarkoitettu. Ehkäpä huomaan sijoittaa alkupään näyttämön seinälle vielä pari haulikkoa, joilla ammutaan myöhemmässä vaiheessa. Tai huomaan, että loppupuolella ammuskellaan haulikolla, jota ei ole nähty ensimmäisessä näytöksessä. Näin asia etenee.

Ensi viikolla editoin sitten version 1.1, ja teen pikaisen taiton. Koska taittaessa huomaa eri asioita, siitä tulee versio numero 1.2. Se lähtee sitten jo kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.

Relaa, ota kavaa

· 2 kommenttia ·

Nyt kun Planck- ja Herschel-luotaimet on saatu Ariane-avusteisesti kunnialla matkalle kohti Langrangen pistettä numero kaksi, on syytä rentoutua.

(Oli muuten komeaa seurata laukaisua suorana nettitelkkarista – en olekaan aikoihin moista harrastanut. Muistan kyllä katselleeni televisiosta suoraa lähetystä ensimmäisestä kuukävelystä vuonna 1969. Äiti ja isä herättivät minut, lähetys ja kuukävely tapahtuivat tietenkin amerikkalaisten parhaaseen katseluaikaan, aamuyöllä.)

Australialaiset ovat huomanneet, että perinteinen polynesialainen päihde kava auttaa vähentämään ahdistuneisuutta. Tämä tieto kiinnitti huomiotani siksi, että kava sattuu olemaan niitä harvoja ei-alkoholipitoisia perinnepäihteitä joita olen koskaan maistanut (tupakan lisäksi). Isä nimittäin toi kava-juurista uutettua jauhetta Tyynen meren saarille tekemiltään työ- ja huvimatkoilta 1980-luvulla. Kerran hän jopa postitti pussillisen kavajauhetta itselleen. Paketin päällä luki näkyvästi sisältönä ”kava powder”, mutta yksikään matkanvarren tulli ei ollut kiinnostunut aineesta.

Jauheesta tehty juoma näytti lähinnä kellervänharmaalta, laihalta savivelliltä, ja makukin oli jotakin sinne päin. Vähitellen kyllä huomasin, että ikenet puutuivat. Erityistä rentouttavaa vaikutusta en muista kyllä huomanneeni, mutta ilta oli kyllä muutenkin rento ja leppoisa. Kuulemma monet polynesialaisjuopot olivat kertoneet vaihtaneensa alkoholin kavaan, koska alkoholi tekee ihmisestä helposti aggressiivisen, kava ei.

Kirjan suhteen ei ole ihan vielä syytä rentoutumiseen. Seuratessani tietokoneen toiselta näytöltä Arianen nousua kirjoittelin toisella näytöllä (ja näppäimistöllä) kirjan toiseksi viimeisen luvun päättävää, kiihkeähköä ilmalukkokohtausta. Vielä on kesken viimeinen luku, joka on, kyllä, vähän rennompi ja leppoisampi.

Käsityötä

· 2 kommenttia ·

Etelä-Saksasta on löydetty maailman vanhin pornokuva, kertoo päivän nettihesari. Kuusisenttinen, mammutinluinen patsas on tutkijoiden arvion mukaan yli 35 000 vuotta vanha. Se on nimetty löytöpaikkansa ja erään viimeviikkoisen kreikkalais- roomalaisen jumaluuden  mukaan Hohler Felsin Venukseksi.

Kuvasta päätellen hahmolla on luonnottoman suuret blosat ja paljaaksi raakattu reva. Eikä päällä ole ollut niin väliä. Yläpäällä, siis. Selvä tapaus.

Nimellisesti paikalla

· 2 kommenttia ·

Jäin sitten epäsolidaarisesti kotiin kirjoittamaan romaanin loppurysäystä enkä lähtenyt osoittamaan mieltäni Sanomien moraalittomia tekijänoikeuden kaappausaikeita vastaan. Ideahan Sanomilla on aivan sama kuin nettipiratismi-intoilijoilla: heidän mielestään tekijällä ei saa olla oikeutta päättää siitä miten hänen työtään käytetään, vaan päätösvalta pitää sosialisoida jollekulle muulle.

Mutta olin minä paikalla sentään vähän enemmän kuin vain hengessä:

Kiitokset tästä Antero Helasvuolle (mainospaikkaselkä ja kamera) sekä Heikki Salojärvelle (valokuvan ottaminen)!

Keskiviikon menovinkki

· Yksi kommentti ·

MIELENOSOITUS TEKIJÄNOIKEUKSIEN PAKKOLUNASTUSTA VASTAAN

Tekijäjärjestöjen yhteinen mielenilmaus kohtuuttomia sopimuksia vastaan ja luovan työn tekijöiden oikeuksien puolesta Sanomatalon viereisellä nurmikentällä ensi keskiviikkona 13.5. kello 16.00. Sanoma News on päättänyt heikentää olennaisesti ehtoja, joilla se ostaa freelancereilta kirjoituksia, valokuvia ja piirroksia. Yhtiö ei ole suostunut neuvottelemaan asiasta freelancereita edustavan Journalistiliiton kanssa. Sanoma News julkaisee muun Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Suomen suurin mediatalo haluaa kaikki oikeudet kuviin, teksteihin, piirroksiin – meidän työhömme – sanelemalla. Ja tämähän on vasta alkua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Nyt on aika kertoa kovaan ääneen, mitä mieltä me olemme asiasta. Löytyykö meistä joukkovoimaa? Nyt se katsotaan. Tule paikalle, levitä viestiä, kaappaa kainaloon tuttavasikin.

Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf Suomen Ammattivalokuvaajat ry Valokuvauksen opiskelijat r.y. Grafia ry Suomen arvostelijain liitto ry Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry Sarjakuvantekijät ry Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry Kuvittajat ry Suomen Kirjailijaliitto

Sunnuntaicover

·

Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:

Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.

Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.

Vieras kulttuuri keskuudessamme

· 4 kommenttia ·

Taisin olla noin kymmenvuotias, kun jouduin muurahaisten järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumapaikka oli (silloisen?) Vuosaaren venekerhon satama Pikku-Kallahdessa kauniina kevätpäivänä. Olin saanut vanhan optimistijollan ja vietin sitten päivääni istumalla kuivalla maalla olevassa jollassa ja raaputtamassa siitä vanhaa maalia pois tylsällä skraballa. Työ ei ollut siinä iässä kovinkaan innostavaa, joten viihdytin itseäni läiskimällä hengiltä jollaan eksyneitä kekomuurahaisia. (Moraalitonta puuhaa, tiedän. Vetoaan lapsellisuuteeni ja tyhmyyteeni.)

Jossakin vaiheessa iltapäivää huomasin, että satunnaisesti vaeltelevien muurahaisten tilalle oli tullut jollan kylkeä kohoava, hyvin järjestäytynyt ja määrätietoinen marssirivistö. Kaikki marssijat olivat kääntäneet takaruumiinsa jalkojensa väliin. Syy selvisi, kun ensimmäinen muurahaistaistelija laukaisi myrkkyrauhastensa ruiskauksen minun suuntaani. Se ei osunut, eivätkä seuraavatkaan. Marssirivistö osoittautui sitä paitsi taktisesti huonoksi ratkaisuksi, kun jätttiläisvihollisella sattuu olemaan asenaan skraba, eli molemmista päistään teroitettu (ja toisesta päästään taivutettu) pätkä lattaterästä. Sillä sai läiskäistyä hengiltä melkein vaaksan verran rivistöä kerrallaan.

En muista, miten konfliktimme päättyi. Luullakseni suhtauduin jollani naapurustossa asustelevaan kulttuuriin sittemmin hieman kunnioittavammin. Myöhemmin, kun perheeseemme tuli koira, jäin monella metsäkävelyretkellä tuijottamaan Kontulan ja Myllypuron välisen metsäalueen (nykyisen Kurkimäen) muurahaispesiä. Hienoin oli kolmihaaraiseen koivuun majoittunut yhdyskunta: luulen, että koloverkosto puun sisällä oli jonkin muun lajin kaivama, mutta pienet mustat muurahaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä.

Sama laji (luulisin) hallitsee myös nykyisiä kotikulmiamme. Yleensä niiden pesät pihan alla huomaa vain niinä kesäpäivinä, jolloin tulevat kuningattaret ja niiden pikapanot päästetään lennolleen. Muutama kesä sitten makoilin monena päivänä pihanurmikolla suunnittelemassa toista romaaniani Alshainia. Ruohonkorsissa kiipeilevien muurahaisten toiminta vaikutti perin sattumanvaraiselta, mutta toisinaan tulin katsoneeksi nurmikkoa niin, etten tarkentanut katsetta mihinkään erityiseen kohtaan. Silloin ruohikon lomassa vilahtelevien muurahaisten liikkeet vaikuttivat miltei pelottavan järjestelmällisiltä. Tätä tunnetta yritin valottaa sitten kirjassa ja siinä esiintyvässä Traorea-eliössä.

Mutta viehätys ”parviälyn” ajatukseen on pyörinyt mielessä jo pidempään, kuten vuonna 1994 kirjoittamani novelli ”Jättiläinen” paljastaa. Parviälyolentoja esiintyy myös tämän vuoden ensimmäiseen Tähtivaeltajaan kirjoittamassani ”Kolmekymmentä vuotta” -novellissa.

Bert Hölldoblerilta ja E. O. Wilsonilta on suomennettu vuonna 1994 palkittu Muurahaiset-teos, jota en ole lukenut. Sen sijaan tulin hankkineeksi tutkijakaksikon tänä vuonna ilmestyneen näyttävän teoksen Superorganism: The Beauty, Elegance, and Strangeness of Insect Societies (Norton), joka käsittelee kohdettaan juuri yhteisöllisyyden ja parviälyn kannalta.

Kirja keskittyy pitkälti juuri muurahaisiin, käsittelee jonkin verran mehiläisiä ja mainitsee termiitit muutaman kerran. Aiheen kannalta tämä on tietysti perusteltua: muurahaisyhteisöt ovat melkoisen paljon monimuotoisempia kuin niiden myrkkypistiäissukulaisten pesäkunnat. Ne ovat – toisinaan – myös isompia: yhdessä lehdenleikkaajamuurahaisten pesässä saattaa asustella miljoonia yksilöitä. Toisaalta on muurahaislajeja, jotka elelevät vain muutaman sadan yksilön pesissä.

Muurahaisyhteisöjen käsittämätön monimuotoisuus tulee kirjasta selväksi. Muurahaiset ovat keksineet esimerkiksi viljelykulttuurin ja karjanhoidon miljoonia vuosia ennen ihmistä, mutta moni yhteisö elelee edelleen vallan mainiosti metsästys- tai keräilytaloudessa. Koulussa opittu jokseenkin yksioikoinen käsitys muurahaisyhteisön rakenteesta osoittautuu sekin vääräksi: monien lajien pesässä saattaa olla monia kuningattaria, oman kuningattaren kuoltua pesä saattaa adoptoida jonkun ei-sukulaisen lajitoverikuningattaren, tai sitten kuningattaren korvaajiksi ryhtyy työläisiä, jotka alkavat munia. Kovinkaan monen lajin muurahaistyöläinen ei itse asiassa ole peruuttamattomasti steriili. Monen lajin kohdalla tunnetaan myös käsite ”married worker” eli työläinen, joka on paritellut urosmuurahaisen kanssa ja saattaisi tarpeen tullen siirtyä kuningattaren seuraajaksi.

Kiehtovinta on kuitenkin muurahaisyhteisöjen hajautettu päätöksentekojärjestelmä ja ilmeisesti hyvinkin monipuolinen ja -syinen kemiallinen kommunikaatio. Ilmeisesti (ainakin joidenkin lajien) muurahaisyksilöt tunnistavat ainakin omat kemialliset viestinsä pesätovereistaan, joten niillä voinee kai laskea olevan jonkinlainen ”minän” tai yksilöllisyyden käsitys.  Kai.

Kuulun itse eläinlajiin, jota voidaan perustellusti pitää myös eräänlaisena parviälynä, joten muurahaiset kiehtovat tavattomasti siinäkin mielessä. Jos minulla olisi mitään mahdollisuuksia heittäytyä opintotuen varaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, voisin hyvinkin kuvitella opiskelevani myrmekologiksi.

Tosin en tiedä, olisiko minulla enää sydäntä katkoa muurahaiselta jalkoja selvittääkseni, mittaako se kulkemaansa matkaa askelina. Tai valaa muurahaispesää täyteen sementtiä tai alumiinia saadakseni valumallin sen käytäväverkoston rakenteesta. Hölldoblerille ja Wilsonille tuollaiset tutkimusmenetelmät eivät tunnu tuottavan omatunnontuskia.