Etelä-Saksasta on löydetty maailman vanhin pornokuva, kertoo päivän nettihesari. Kuusisenttinen, mammutinluinen patsas on tutkijoiden arvion mukaan yli 35 000 vuotta vanha. Se on nimetty löytöpaikkansa ja erään viimeviikkoisen kreikkalais- roomalaisen jumaluuden mukaan Hohler Felsin Venukseksi.
Kuvasta päätellen hahmolla on luonnottoman suuret blosat ja paljaaksi raakattu reva. Eikä päällä ole ollut niin väliä. Yläpäällä, siis. Selvä tapaus.
Jäin sitten epäsolidaarisesti kotiin kirjoittamaan romaanin loppurysäystä enkä lähtenyt osoittamaan mieltäni Sanomien moraalittomia tekijänoikeuden kaappausaikeita vastaan. Ideahan Sanomilla on aivan sama kuin nettipiratismi-intoilijoilla: heidän mielestään tekijällä ei saa olla oikeutta päättää siitä miten hänen työtään käytetään, vaan päätösvalta pitää sosialisoida jollekulle muulle.
Mutta olin minä paikalla sentään vähän enemmän kuin vain hengessä:
Kiitokset tästä Antero Helasvuolle (mainospaikkaselkä ja kamera) sekä Heikki Salojärvelle (valokuvan ottaminen)!
MIELENOSOITUS TEKIJÄNOIKEUKSIEN PAKKOLUNASTUSTA VASTAAN
Tekijäjärjestöjen yhteinen mielenilmaus kohtuuttomia sopimuksia vastaan ja luovan työn tekijöiden oikeuksien puolesta Sanomatalon viereisellä nurmikentällä ensi keskiviikkona 13.5. kello 16.00. Sanoma News on päättänyt heikentää olennaisesti ehtoja, joilla se ostaa freelancereilta kirjoituksia, valokuvia ja piirroksia. Yhtiö ei ole suostunut neuvottelemaan asiasta freelancereita edustavan Journalistiliiton kanssa. Sanoma News julkaisee muun Helsingin Sanomia ja Ilta-Sanomia. Suomen suurin mediatalo haluaa kaikki oikeudet kuviin, teksteihin, piirroksiin – meidän työhömme – sanelemalla. Ja tämähän on vasta alkua. Mitä isot edellä, sitä pienet perässä… Nyt on aika kertoa kovaan ääneen, mitä mieltä me olemme asiasta. Löytyykö meistä joukkovoimaa? Nyt se katsotaan. Tule paikalle, levitä viestiä, kaappaa kainaloon tuttavasikin.
Suomen freelancer-journalistit ry, Suomen valokuvajärjestöjen keskusliitto, Finnfoto ry Suomen Ammattiluonnonvalokuvaajat ry, Suomen Kameraseurojen Liitto ry, Suomen Luonnonvalokuvaajat ry, Finlands Naturfotografer rf, Suomen Mainosvalokuvaajat ry, Finlands Reklamfotografer rf Suomen Ammattivalokuvaajat ry Valokuvauksen opiskelijat r.y. Grafia ry Suomen arvostelijain liitto ry Suomen Journalistiliitto – Finlands Journalistförbund ry Sarjakuvantekijät ry Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ry Kuvittajat ry Suomen Kirjailijaliitto
Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:
Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.
Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.
Taisin olla noin kymmenvuotias, kun jouduin muurahaisten järjestelmällisen hyökkäyksen kohteeksi. Tapahtumapaikka oli (silloisen?) Vuosaaren venekerhon satama Pikku-Kallahdessa kauniina kevätpäivänä. Olin saanut vanhan optimistijollan ja vietin sitten päivääni istumalla kuivalla maalla olevassa jollassa ja raaputtamassa siitä vanhaa maalia pois tylsällä skraballa. Työ ei ollut siinä iässä kovinkaan innostavaa, joten viihdytin itseäni läiskimällä hengiltä jollaan eksyneitä kekomuurahaisia. (Moraalitonta puuhaa, tiedän. Vetoaan lapsellisuuteeni ja tyhmyyteeni.)
Jossakin vaiheessa iltapäivää huomasin, että satunnaisesti vaeltelevien muurahaisten tilalle oli tullut jollan kylkeä kohoava, hyvin järjestäytynyt ja määrätietoinen marssirivistö. Kaikki marssijat olivat kääntäneet takaruumiinsa jalkojensa väliin. Syy selvisi, kun ensimmäinen muurahaistaistelija laukaisi myrkkyrauhastensa ruiskauksen minun suuntaani. Se ei osunut, eivätkä seuraavatkaan. Marssirivistö osoittautui sitä paitsi taktisesti huonoksi ratkaisuksi, kun jätttiläisvihollisella sattuu olemaan asenaan skraba, eli molemmista päistään teroitettu (ja toisesta päästään taivutettu) pätkä lattaterästä. Sillä sai läiskäistyä hengiltä melkein vaaksan verran rivistöä kerrallaan.
En muista, miten konfliktimme päättyi. Luullakseni suhtauduin jollani naapurustossa asustelevaan kulttuuriin sittemmin hieman kunnioittavammin. Myöhemmin, kun perheeseemme tuli koira, jäin monella metsäkävelyretkellä tuijottamaan Kontulan ja Myllypuron välisen metsäalueen (nykyisen Kurkimäen) muurahaispesiä. Hienoin oli kolmihaaraiseen koivuun majoittunut yhdyskunta: luulen, että koloverkosto puun sisällä oli jonkin muun lajin kaivama, mutta pienet mustat muurahaiset olivat ottaneet sen käyttöönsä.
Sama laji (luulisin) hallitsee myös nykyisiä kotikulmiamme. Yleensä niiden pesät pihan alla huomaa vain niinä kesäpäivinä, jolloin tulevat kuningattaret ja niiden pikapanot päästetään lennolleen. Muutama kesä sitten makoilin monena päivänä pihanurmikolla suunnittelemassa toista romaaniani Alshainia. Ruohonkorsissa kiipeilevien muurahaisten toiminta vaikutti perin sattumanvaraiselta, mutta toisinaan tulin katsoneeksi nurmikkoa niin, etten tarkentanut katsetta mihinkään erityiseen kohtaan. Silloin ruohikon lomassa vilahtelevien muurahaisten liikkeet vaikuttivat miltei pelottavan järjestelmällisiltä. Tätä tunnetta yritin valottaa sitten kirjassa ja siinä esiintyvässä Traorea-eliössä.
Mutta viehätys ”parviälyn” ajatukseen on pyörinyt mielessä jo pidempään, kuten vuonna 1994 kirjoittamani novelli ”Jättiläinen” paljastaa. Parviälyolentoja esiintyy myös tämän vuoden ensimmäiseen Tähtivaeltajaan kirjoittamassani ”Kolmekymmentä vuotta” -novellissa.
Bert Hölldoblerilta ja E. O. Wilsonilta on suomennettu vuonna 1994 palkittu Muurahaiset-teos, jota en ole lukenut. Sen sijaan tulin hankkineeksi tutkijakaksikon tänä vuonna ilmestyneen näyttävän teoksen Superorganism: The Beauty, Elegance, and Strangeness of Insect Societies (Norton), joka käsittelee kohdettaan juuri yhteisöllisyyden ja parviälyn kannalta.
Kirja keskittyy pitkälti juuri muurahaisiin, käsittelee jonkin verran mehiläisiä ja mainitsee termiitit muutaman kerran. Aiheen kannalta tämä on tietysti perusteltua: muurahaisyhteisöt ovat melkoisen paljon monimuotoisempia kuin niiden myrkkypistiäissukulaisten pesäkunnat. Ne ovat – toisinaan – myös isompia: yhdessä lehdenleikkaajamuurahaisten pesässä saattaa asustella miljoonia yksilöitä. Toisaalta on muurahaislajeja, jotka elelevät vain muutaman sadan yksilön pesissä.
Muurahaisyhteisöjen käsittämätön monimuotoisuus tulee kirjasta selväksi. Muurahaiset ovat keksineet esimerkiksi viljelykulttuurin ja karjanhoidon miljoonia vuosia ennen ihmistä, mutta moni yhteisö elelee edelleen vallan mainiosti metsästys- tai keräilytaloudessa. Koulussa opittu jokseenkin yksioikoinen käsitys muurahaisyhteisön rakenteesta osoittautuu sekin vääräksi: monien lajien pesässä saattaa olla monia kuningattaria, oman kuningattaren kuoltua pesä saattaa adoptoida jonkun ei-sukulaisen lajitoverikuningattaren, tai sitten kuningattaren korvaajiksi ryhtyy työläisiä, jotka alkavat munia. Kovinkaan monen lajin muurahaistyöläinen ei itse asiassa ole peruuttamattomasti steriili. Monen lajin kohdalla tunnetaan myös käsite ”married worker” eli työläinen, joka on paritellut urosmuurahaisen kanssa ja saattaisi tarpeen tullen siirtyä kuningattaren seuraajaksi.
Kiehtovinta on kuitenkin muurahaisyhteisöjen hajautettu päätöksentekojärjestelmä ja ilmeisesti hyvinkin monipuolinen ja -syinen kemiallinen kommunikaatio. Ilmeisesti (ainakin joidenkin lajien) muurahaisyksilöt tunnistavat ainakin omat kemialliset viestinsä pesätovereistaan, joten niillä voinee kai laskea olevan jonkinlainen ”minän” tai yksilöllisyyden käsitys. Kai.
Kuulun itse eläinlajiin, jota voidaan perustellusti pitää myös eräänlaisena parviälynä, joten muurahaiset kiehtovat tavattomasti siinäkin mielessä. Jos minulla olisi mitään mahdollisuuksia heittäytyä opintotuen varaan seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi, voisin hyvinkin kuvitella opiskelevani myrmekologiksi.
Tosin en tiedä, olisiko minulla enää sydäntä katkoa muurahaiselta jalkoja selvittääkseni, mittaako se kulkemaansa matkaa askelina. Tai valaa muurahaispesää täyteen sementtiä tai alumiinia saadakseni valumallin sen käytäväverkoston rakenteesta. Hölldoblerille ja Wilsonille tuollaiset tutkimusmenetelmät eivät tunnu tuottavan omatunnontuskia.
Mikäli jotakuta kiinnostaa, en ole kirjastoapurahojen saajana päässyt aivan yhtä korkeisiin (verottomiin) tuloihin kuin Arja Tiainen tai Matti Yrjänä Joensuu. 2000-luvulla olen nimittäin saanut ”luovaa kaunokirjallista työtä varten” ainoastaan 19 500 euroa. Käännöstyötä varten olen saanut vähän enemmän, peräti noin 23 833 euroa; ”noin” ja kummallinen summa siksi, että vuosina 2000-01 apurahat myönnettiin vielä markkoina. Siihen aikaan minua ei tietenkään vielä noteerattu kirjailijana.
Vuosikymmenen mittaan on käynyt niin, että käännös-kirjastoapurahojen osuus on suhteellisen tasaisesti pienentynyt ja luovan kaunokirjallisuuden osuus kasvanut. Tämä on tietysti ihan kohtuullista. Kääntäminen on päätyöni, mutta kääntäjille on jaossa vain murto-osa siitä apurahasummasta kuin kirjailijoille. Joten koska minun toimeentuloani voidaan avittaa kirjailijana, on sopivaa että kääntäjärahat menevät niille joilla ei ole tällaista, eh, sivutointa.
Olen Suomen tietokirjailijat ry:n kanssa samaa mieltä siitä, että ainakin tämän apurahan jako kohtelee tietokirjallisuutta kyllä melkoisen kaltoin. Tekemistäni suomennoksista vähintäänkin puolet – sivumääränä varmaankin kaksi kolmasosaa – on tietokirjallisuutta, mutta en ole moneen vuoteen viitsinyt täyttää toista kirjastoapurahalomaketta hakeakseni tietokirjallisuuden kääntäjille tarkoitettua osuutta. Ei sieltä ole koskaan mitään tullut.
Olen myös sitä mieltä, että sekaannusten välttämiseksi kirjastoapurahan nimi olisi ehkä syytä lopultakin muuttaa. Mahdollisesti jopa tämän vuoden kanssa lopultakin maksuun lähtevillä lainauskorvauksilla on jotakin tekemistä kirjastojen ja kirjastolainausten kanssa, kirjastoapurahalla hyvin vähän. Se on harkinnanvarainen apuraha, ei korvaus siitä että kirjastolaitos (ainakin teoriassa) syö kirjojen myyntiä ja siten kirjailijoiden tuloja.
Ai niin, vertailun vuoksi: tämän samaisen vuosikymmenen aikana olen tienannut kaunokirjallisuuden kirjoittamisesta palkkiotuloja – siis palkkioennakkoja ja rojaltikertymiä – peräti kolmisentuhatta euroa, pikaisesti laskien. Kirjailijaliiton jäsenkyselyn perusteella liiton jäsenkriteerit täyttävä – ja siten Suomen oloissa melkoisen ”ammattimainen” – kirjailija tienaa kirjojen kirjoittamisella vuodessa keskimäärin parituhatta euroa. Siinäkin suhteessa on vielä petraamisen varaa.
Blogi päivittyy näinä aikoina kovin harvoin, mistä pahoitteluni. Yritän pistää kaiken kirjallisen energiani Karstan loppurytinän saamiseksi lopultakin ns. paperille.
Viime vuoden helmikuisen hienon Luxorin matkan viimeisenä iltana käväisimme hieman (nykyaikaisen) kaupungin ulkopuolella Karnakin temppelissä kokemassa ääni- ja valoshow’n. Ajatus kuulostaa kornilta ja tosi turistilta, mutta homma toimi itse asiassa melkoisen komeasti suurimman osan aikaa. Loppu pyhän lammen rannalla tosin oli hidas ja laahaava – minkä lisäksi silloin alkoi kaupungilta kuulua iloista älämölöä. Egypti oli juuri voittanut jalkapallon Afrikan mestaruuden, ja torilla tavattiin.
Egyptin uuden valtakunnan pääkaupungin keskeisiin temppelialueisiin – ja siten myös Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen keskeisiin paikkoihin – kuuluneeseen Karnakiin voi nyt tutustua myös virtuaalisesti. Digital Karnak on Kalifornian yliopiston tutkimusprojektin hanke, josta löytyy videoita, tietoa ja kaikenlaista muuta kivaa. Ainakin pikavilkaisten vallan kiinnostava sivusto.
