Huomasin jo lapsena kummallisen ilmiön: astuessani varjosta kirkkaaseen päivänvaloon minulta pääsee aivastus. Niin käy usein yhä edelleenkin. Joskus 90-luvulla kyselin puolitutulta (nyttemmin edesmenneeltä) lääketieteen tutkijalta selitystä ilmiöön, mutta hän ei osannut asiaan vastata.
Viimeviikkoisesta New Scientististä opin (nyt kun lehden lopulta sain luettua), että ilmiö on todellinen: tästä niinsanotusta foottisesta aivastelusta ”kärsii” ehkä jopa kolmannes ihmisistä. (Myös Tieteen kuvalehdessä näkyy olleen asiasta pikkupätkä jo vuosia sitten.) Ilmiön yleisyydestä huolimatta mitään kunnollista selitystä sille ei ole pystytty kehittämään.
Tieteen aivan liian vähäisiä resursseja tietysti kannattaakin käyttää paljon epämiellyttävämpien vaivojen puimiseen. Ja on toisaalta mukavan kiehtovaa aina tajuta, että niinkin arkisista asioista löytyy aina vain niin paljon selvittämätöntä.
Kanssakärsijä täällä! Tosin minulla ei ole foottista aivastelua, minun aivastuskohtaukseni tulevat aina kun harjaan tukkaani. Kampaaja ei ottanut uskoakseen kun kerroin että tämäkin on yllättävän yleistä.
Mulla on kanssa tuo aurinkoaivastus.
Kiinnostavaa.
Ja jännää, miten asioihin suhtautuminen muuttuu, kun tietää että se on ilmiö, jolla on myös nimi. Kuten laulussa sanotaan:
”There’s a word for it
words don’t mean a thing
There’s a name for it
names make all the difference in the world…”
Tervehdys.
Löysin tänne blogiisi Muusikoiden.netin kautta ja huomasin suureksi riemukseni, että olemme kirjoittaneet toisistamme tietämättä tästä samasta aiheesta lähes samanaikaisesti!
Tässä minun versioni aurinkoaivastamisesta: http://www.anssikela.com/jumittelua/?p=1679
Anssi, kappas vain!
Foottinen aivastelu on tietysti ajankohtainen aihe nyt, kun valoa ja (jyrkkiä) varjoja on talven jälkeen siunaantunut yllättävän nopeasti. Minun kirjoitukseni lähti tosiaan mainitusta lehtijutusta, tosin.
Nyt tamakin selvisi, kiitos! Olemme nimittain mieheni kanssa ihmetelleet, miksi han aina aivastaa raivoisasti ulos aurinkoon lahtiessaan.