Laurence Bergreen: Yli maan äären: Magalhãesin kohtalokas purjehdus maailman ympäri. Suomentanut Riikka toivanen. John Nurmisen säätiö 2008.
Olen ollut oikeastaan koko ikäni kiinnostunut merenkulun historiasta ja löytöretkistä. Kirjastojen aihetta käsittelevä valikoima tuli luettua moneen kertaan läpi. Siitä huolimatta en ole koskaan tutustunut kovinkaan perusteellisesti ensimmäiseen (tunnettuun) Maapallon ympäri purjehtineeseen retkikuntaan. Ilmeisesti matkasta ei ole edes kirjoitettu niin paljon kuin esimerkiksi Kolumbuksen matkoista.
Pääkohdat ovat tietysti tuttuja: Espanjan kuningas Kaarle V nosti ”Maustesaarten armadan” komentajaksi portugalilaisen maahanmuuttajan Fernão de Magalhãesin. Viisi alusta lähti matkaan vuonna 1519, niistä yksi ainoa, Victoria, palasi kotiin vuonna 1522 mukanaan kahdeksantoista eloonjäänyttä Juan Sebastián Elcanon johdolla. Magalhães itse oli kuollut Filippiineillä taistelussa alkuasukkaiden kanssa ennen kuin hänen laivastonsa oli päässyt määränpäähän: Maustesaarille eli Molukeille. Tuttua oli myös retkikunnan taloudellis-poliittinen tausta: vuonna 1494 paavi oli moraalittomalla ja vastuuttomalla tavalla jakanut maailman kahtia Espanjan ja Portugalin kesken. Toinen pallonpuolisko oli Espanjan hyväksikäytettävissä, toinen Portugalin. Magalhãesin retkikunnan tarkoitus oli osoittaa, että Maustesaaret – ja niillä kasvava kultaakin kalliimpi neilikka – olivat Espanjan puolella.
(Näinhän ei ollut: päästyään lopulta perille retkikunta näki jo oman aikansa alkeellisilla navigointivälineillä olevansa väärällä puolella demarkaatiopituuspiiriä.)
Vielä 1970-luvulla löytöretkien historiasta kertovissa kirjoissa oli tapana vähätellä ja hyssytellä urheiden eurooppalaisten tutkimusretkikuntien pimeitä puolia. Silti jo silloin kävi selväksi, ettei Magalhãesin laivastolla tosiaankaan mennyt hyvin. Espanjalaiset inhosivat maahanmuuttaja-amiraaliaan ja retkikunta oli jatkuvasti kapinan partaalla. Bergreeniltä opin, että kapinoita todella tapahtuikin, jopa useita: yksi retkikunnan aluksista jopa kääntyi takaisin kotiin Espanjaan juuri kun oli löydetty pitkään etsitty salmi, joka johti Atlantilta Tyynelle valtamerelle, se joka nykyään tunnetaan Magalhãesinsalmena.
Magalhãesissa itsessään tuntuu kiteytyneen kaikki nykyisten(kin) yritysjohtajien ja muiden oman elämänsä huippuyksilöiden huonot puolet: omahyväisyys, jääräpäisen sokea usko omaan erehtymättömyyteen ja omiin visioihin, täydellinen kyvyttömyys edes yrittää tulla toimeen työtoveriensa kanssa. Hänen kuolinsyykseen voisi hyvin merkitä silkan typeryyden. Sen sijaan että hän olisi Filippiineillä yksinkertaisesti täydentänyt laivojensa varastot, palkannut luotseja opastamaan retkikuntaa Molukeille ja lähtenyt matkaan, hän sai päähänsä sotkeutua paikallisten pikkuvaltioiden keskinäiseen valtapolitiikkaan ja demonstroida espanjalaisten sotilaallista ylivoimaa. Toisin kuin vähän fiksummat Cortés ja Pizarro*, hän kieltäytyi tarjotusta paikallisesta avusta ja yritti maihinnousua kilpailevan kuningaskunnan saarelle pelkkien espanjalaisten voimin – arvattavin tuloksin.
Bergreen puhuu avoimesti myös espanjalais-portugalilaisen retkikunnan rasismista, Kukaan ei tiedä, montako ihmistä kotiin palaavalla Victorialla todellisuudessa oli: ei-eurooppalaisia ”alkuasukkaita” ei nimittäin laskettu eikä kirjattu. Rasismi ylsi tosin tasapuolisesti armadan maahanmuuttajataustaisiin jäseniin, sekä portugalilaisiin että italialaisiin. Keskeisenä syynä kapinointiin olikin, että syntyperäiset espanjalaisupseerit uskoivat Magalhãesin suosivan päällystövalinnoissaan maanmiehiään oikeiden espanjalaisten sijaan. Nämä maahanmuuttokriittiset kulttuurirelativismin inhoajat suhtautuivat tosin omiin maanmiehiinsä yhtä halveksivasti silloin, kun kyse oli heidän omista laivamiehistöistään. Vaikka houreinen ajatus alempien yhteiskuntaluokkien huonommuuden ja tyhmemmyyden perinnöllisyydestä kiteytettiin darwinismia vääristellen vasta 1800-luvulla, siihen uskottiin vankasti jo uuden ajan alussa.
(Tässä valossa on sinänsä kiinnostavaa, miten usein Bergreenillä tuntuu olevan tarvetta korostaa, ettei retkikunnan jäännösten komentajaksi lopulta kohonnut Elcano ollut ”oikea” espanjalainen vaan baski. Elcano itse ei tunnu joutuneen etnisen sorsimisen kohteeksi, joskin hän harjoitti sitä itse samassa rintamassa muiden espanjalaisten kanssa.)
Kaiken kaikkiaan Bergreen onnistuu valottamaan hienosti Magalhãesin retkikunnan raskasta ja vaiheikasta matkaa. Hän tuo myös hyvin esiin pitkien merimatkojen tylsyyden: suurin osa matka-ajasta meni enemmän tai vähemmän odotteluun rannattomalla merellä ja sen pelkäämiseen, tappaako myrsky, nälkä, jano vai keripukki. Sellaisissa oloissa homostelusta kiinnijääneen laivapojan oikeudenkäynti ja teloituskin käyvät viihteestä.
John Nurmisen säätiö ansaitsee myös kiitosta sinnikkäästä työstä merihistoriaa käsittelevän laatukirjallisuuden käännättämisestä ja julkaisemisesta.
—
* Yhä edelleen historiankirjoissa(kin) helposti unohdetaan, etteivät atsteekkien ja inkojen raakojen sotilasdiktatuurien nopeat romahtamiset suinkaan johtuneet siitä että Cortésilla ja Pizarrolla olisi ollut pistää ylivoimaista armeijaa vastaan ylivertainen aseistus. Itse asiassa Cortésilla ja Pizarrolla oli noin kymmenkertainen miesylivoima: pientä espanjalaisjoukkoa täydensivät hirmuvaltaa vastaan taistelevien intiaanikansojen soturit. Se ratkaisi pelin, ei pari suustaladattavaa tussaria, joiden lataamiseen kuluvana aikana aloittelevakin jousimies ehti tähdätä ja ampua kymmenkunta tappavaa nuolta. Eurooppalaisen perinteen mukaisesti voitokkaat espanjalaiset unohtivat liittolaistensa osuuden heti kun näitä ei enää tarvittu – samoin heidän kanssaan solmimansa sopimukset. Silmittömän raaka hirmuvalta jatkui miltei muuttumattomana, vaikka hallitsija asuikin nyt kauempana.
