Kuva: Miska Reimaluoto/US
Suomalaisen teatteritaiteen tämänhetkisen kultapojun Kristian Smedsin uudelleen Kansallisteatterin lavalle tuoma tulkinta Paavo Rintalan romaanista Jumala on kauneus pelaa osin samoilla korteilla kuin upea Tuntematon sotilas -toteutus samalla näyttämöllä. Rajun ja meluisan reuhtomisen tauottaminen pitkillä, hyvin hiljaisilla ja näennäisen tapahtumattomilla jaksoilla toimii… useinmiten.
Ekspressiivisen liminkalaisen maalarin Vilho Lammen (1898-1936) näyttämökuva ei edes yritä olla elämäkerrallinen kertomus. Kerronta viittaa elämänvaiheisiin siellä täällä, mutta enemmän näytelmä kuvittaa yritystä ymmärtää Lammen sielunmaisemaa ja taidetta. Lampea esittää viisi eri näyttelijää, oikeastaan aika samassa hengessä kuin erinomaisen I’m Not There -elokuvan Dylan-kuvauksessa. Kononaisuus on sarja tunnelmiltaan hyvin erilaisia episodeja aina pohjalaisen rempseästä itsevarmuudesta ahdistuneisiin epäuskon ja epäilysten synkkiin hetkiin asti. Osa kohtauksista toimii upeasti, hersyvästi ja koskettavasti – osa ei. Ja etenkin ensimmäisessä näytöksessä pari viimeistä kohtausta ovat aivan liikaa sekä katsojien perslihasten että näytelmän kokonaisuuden kannalta. Jämäkän alun jälkeen näytelmä alkaa pahan kerran laahata, Homma ei kerta kaikkiaan kanna niin ylipitkänä. Onneksi toinen näytös on jämäkkä, napakka, tehokas ja oikean mittainen.
Visuaalisesti kokonaisuus on kaikessa minimalismissaan upea, samoin äänellisesti: kolmen muusikon ryhmä tekee taustalle oivaa äänimaisemaa – mutta vain silloin kun se palvelee kokonaisuutta. He osaavat myös olla hiljaa.
Kaiken kaikkiaan näkemisen arvoinen teos. En silti suosittele Kansallisteatterin permannon taaimpia, ahtaita rivejä. Enkä paria etummaista riviä, ellei ole varustautunut sadekamppeilla ja suojalaseilla. Smedsin teoksissa tuntuu aina lentelevän kaikenlaista, tällä kertaa lähinnä vettä, jäätä ja lastuja.
