Noin. Karsta siis päättyy samaan lauseeseen, jolla se alkoi. Naputtelin nuo sanat yhdeksännentoista ja viimeisen luvun loppuun tuossa äsken sillä aikaa kun odottelin euroviisujen toisen semifinaalin tuloksia.
Loppulause oli tosin mietittynä jo kauan sitten, samoin kuin koko kirjan rytminen rakenne. Muuten jätin tällä kertaa vähän turhankin paljon asioita roikkumaan ”mietitään sitten kun ollaan siinä kohdassa” -pohjalta. Ei hyvä idea, näköjään. Tämän kirjan kirjoittaminen on ollut välillä melkoista kitkuttamista. Eikä kysymys ole siitä, että kyse olisi mistään juonirakenteeltaan monimutkaisesta tiiliskivestä. Tämä on tiivis ja jossain määrin suoraviivainenkin kirja. Taisin itse luonnehtia sitä jossakin ”anti-avaruusoopperaksi”. En tiedä onko se sitä. Ehkä ”anti-avaruusaaria” tai ”anti-avaruuskansanlaulu”?
(Ja jos joku haluaa joskus maailmassa ohjata minun tieteisromaanista elokuvan, niin suosittelen Karstaa. Se nyt sattuu olemaan sellainen tarina, sellaisissa puitteissa.)
Nyt on siis kasassa kirjan versio 1.0. Huomenna saatan vilkaista tekstiä, sijoitella muutamia tällä hetkellä irrallisessa tiedostossa olevia pikku palasia niihin kohtiin mihin ne on tarkoitettu. Ehkäpä huomaan sijoittaa alkupään näyttämön seinälle vielä pari haulikkoa, joilla ammutaan myöhemmässä vaiheessa. Tai huomaan, että loppupuolella ammuskellaan haulikolla, jota ei ole nähty ensimmäisessä näytöksessä. Näin asia etenee.
Ensi viikolla editoin sitten version 1.1, ja teen pikaisen taiton. Koska taittaessa huomaa eri asioita, siitä tulee versio numero 1.2. Se lähtee sitten jo kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille.
Kovin on vaikea kommentoida kirjailijan päänsisäisiä mietteitä, kun kirjailijalla itselläänkin on siinä hommassa tarpeeksi tekemistä – monesti liikaakin.
Kirjoittaminen on pakkomielteistä – eihän siitä juuri kukaan palkkaansa ansaitse. Hyvin harva kunniaakaan vaan sutena ovat repostelemassa ja riekaleiksi repimässä kirjoittajan sydänverellä kirjoittamaa.
Silti se on tehtävä!
Kokonainen kirja neljassa kuukaudessa? Hurjaa! Kuinka monta tuntia kirjoitat paivassa?
Tieteellisen lehtiartikkelin kirjoittamiseen menee yleensa vuosi ellei puolitoista, ja sitten toiset samanmoiset ennen kuin se julkaistaan.
Iisi, eräs hyvin läheinen ihminen kommentoi edellistä kirjaa jotenkin siihen tapaan, että ”pelottavaa mitä kaikkea sun päässäsi liikkuu”… myönnän, että siellä liikkuu kaikenlaista pelottavaa. Onneksi niitä mustia syövereitä ei tarvitse kaivella kuin vuoden-parin välein.
Tei, minusta tähän kirjaan on mennyt aivan jumalattoman kauan aikaa! Käytin tosin välissä noin kuukauden Jonathan Tropperin romaanin suomentamiseen, mutta silti… kolme kuukautta kirjoittamista täysipäiväsenä työnä. Ja tuloksena on (pikaisen, ”Nedujen” pohjaan tehdyn luonnostaiton mukaan) noin 290-sivuinen kirja.
(Itse tekstiä on itse asiassa vähemmän kuin ”Neduissa”, mutta tämän kirjan rakenne tuo väliin enemmän tyhjiä tai yhden ainoan lauseen sivuja.)
Kirjoitan tosiaan täyspäiväisenä työnä, silloin kun kirjoitan. Joskus syntyy virke-pari, joskus luku. Joskus ei mitään.
Huikeaa tahtia, mutta kokonaan kirjalle omistautuen se on mahdollista. Minä kirjoitin Eijan kanssa esikoisromaanin neljässä kuukaudessa, eikä silloin edes tehty täysiä työpäiviä. Meitä oli tosin kaksi, joten työ oli joutuisaa, mutta silti. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!
Usva-Anne, tuo ”hyvin suunniteltu” pätee tässä tapauksessa melkoisen hyvin. Vaikka itse asiassa suunnittelinkin kirjaa suhteellisen täysipäiväisesti jo liki kuukauden verran ennen itse kirjoittamisen aloittamista, minulla oli yhä aloittaessani suhteellisen tyhjä lukusuunnitelma. Perusrakenne oli selvillä, samoin alku- ja loppulause. Tiesin myös, missä kohtaa olivat ne luvut joissa tehdään tiettyjä asioita, mutta asiat olivat suhteellisen kursorisia: ”Luvuissa 6, 12 ja 16 tunkeudutaan sodassa tuhotun avaruusaluksen hylkyyn.” Henkilöitäkin oli jonkin verran luonnosteltu. Loppu syntyi matkan varrella, eikä ihan helposti.
Tokihan asiaa auttaa sekin, että kirjoitan suomenkielistä tekstiä työkseni myös muun ajan vuotta. Sen avulla välttyy tyhjän paperin kammoilta ja muilta vaivoilta – vaikka en minä silti koskaan lopeta päivän kirjoitusurakkaa luvun loppuun. Aina pitää aloittaa seuraavaa lukua/tiedostoa ainakin yhden virkkeen verran.