Finnconnected

· 5 kommenttia ·

Tänä vuonna Finncon on levinnyt sujuvasti kolmelle päivälle. Ihan hyvä idea: kiinnostavia esityksiä ja keskusteluja ei ole niin pahasti päällekäin kuin yleensä. Oletettavasti etenkin Animecon-väestä suuri osa on kesälomalla, joten perjantai-iltapäivän(kin) kuluttaminen Kaapelitehtaan kulmilla ei ole mikään ongelma. Ei näytä olevan mikään ongelma.

Omalta osaltani coni alkoi oikeastaan sillä ohjelmanumerolla jota etukäteen hirvittelin eniten. Science in Science Fiction oli aiheena kiinnostava ja antoisa – ja on minulla siitä sanottavaakin – mutta en ole välttämättä kovin hyvä puhumaan englantia suurelle väkijoukolle aivan kylmiltään. Asiaan vaikuttaa tietysti nolousaspekti: vaikka englanninkielisen tekstin suomentaminen on aivan eri asia kuin englanninkielen puhuminen, onnistun silti kiusaantumaan töktök-aksentistani. Luultavasti aivan turhaan: muut panelistit ja yleisö tuntuivat pysyvän kohtuullisen hyvin kärryillä siitä mitä sanoin.

Pitäisi vain muistaa Hollolan kunnanjohtajaa Päivi Rahkosta ja hänen esittämäänsä kunnan tervetuliaistoivotusta Mekkilän kirjailijakokouksen aluksi: hänellä oli hyvin suomalainen nuotti englanninkielisessä puheessaan, mutta hän puhui selkeästi, tiiviisti, lyhyesti ja asiaa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Samaisessa kokouksessa tuli keskusteltua niin monenlaisilla englannin murteilla ja korostuksilla ettei suomalaisaksentissa ollut totisesti mitään nolostelemista. Miksi olisikaan?

Pääsin myös esittelemään Karstaa pikaisesti ”SF-kustantajien” tuotannonesittelytilaisuudessa, jossa ainoa oikea kustantaja oli Kirjavan Jan Hlinovsky.

Karkelot jatkuvat huomenissa: yritän ehtiä puoleksipäiväksi Risingshadow.netin miittiin, kello 16 on vuorossa Exelillä ekselentiksi -keskustelu kirjanteon valmistelusta, ja illalla bileet. Sunnuntaina minua pääsee ihailemaan VIITE-tiskillä ja kello 15 julkisuomentamassa Philip K. Dickin klassikkoromaania Dr. Bloodmoney vuodelta 1965.

Jokaheinäkuinen Haihatus-viesti

· 3 kommenttia ·

Tänä vuonna Haihatus-näyttely leviää Kulttuurin kiertotien nimissä muuallekin (Keski-)Suomeen. Taiteeseen voi pahaa-aavistamatta törmätä vaikkapa jyväskyläläisen sillan alla…

… tai Kärkistensalmen sillan pilarissa…

Minuun teki kuitenkin suurimman vaikutuksen pääpaikalla Joutsassa leijuva Aino Kajaniemen teos Airam-Maria.

Vesa Väänäsen harpunsoittoon herennyt teräsmuurahainen edustaa toisaalta sitä irvivää, leppoisaa huumoria joka minua jaksaa Haihatuksessa viehättää vuodesta toiseen.

Kiitokset Maaritille, joka taas kerran kestitsi meitä mökillään Haihatuksen seudulla!

To be Finncontinued

· Yksi kommentti ·

Muistutan tässä vain, että Finncon 2009 on ensi viikonloppuna Helsingin Kaapelitehtaalla.

Minut voi näillä näkymin nähdä ainakin seuraavissa paikoissa:

• Perjantai, Pannuhalli klo 15-16: Science In Science Fiction (englanniksi):
Tommy Persson (chair), Alastair Reynolds, Johan Jönsson, J. Pekka Mäkelä, Toni Jerrman. How much is enough science in science fiction? And how much is TOO much?

* * *

• Lauantai, Valssaamo klo 16-17: Excelillä ekselentiksi: Ella Peltonen (pj), J. Pekka Mäkelä, Jukka M. Heikkilä: Kirjailijat, jotka suunnittelevat kaiken valmiiksi etukäteen. Sekö on heidän salaisuutensa?

* * *

• Sunnuntai, Käämi klo 15-16: J. Pekka Mäkelä kääntää livenä Philip K. Dickin romaania Dr. Bloodmoney.

* * *

Lisäksi olen kertomassa Karstasta kustantajien kirjaesittelytilaisuudessa joko (toivon mukaan) perjantaina klo 16-17 Turbiinisalissa tai sitten sunnuntaiaamuna kello 11-12 Watti-salissa. Minkä lisäksi päivystän sunnuntaina 12-14 Viitteen eli Tieteen ja Tekniikan Vihreiden tiskillä. Yritän myös ehtiä Risingshadow.net-miittiin lauantaina 12-13. Pyörin varmaan alueella muutenkin viikonlopun aikana.

Kokoa kotona, pura matkan varrella

· Yksi kommentti ·

Olen maininnutkin, että olen elämässäni omistanut yhden ainoan auton, silloin kolmetoista vuotta vanhan ja parisataatuhatta kilometriä ajetun Saab 99:n. Käytetyn auton vähävaraisena omistajana varustauduin tietenkin ongelmien varalle hommaamalla käsiini kyseisen automallin korjausoppaan – itse asiassa kaksikin. Korjausoppaat ovat näitä nerokkaita opuksia, joita mainostetaan sillä että kirjaa tehtäessä ko. auto on purettu kokonaan osiin ja koottu. Sitä en epäile lainkaan, mutta huonolaatuisehkot valokuvat tahrattoman siisteistä, upouusista autonosista studio-olosuhteissa kuvattuina eivät juurikaan muistuttaneet mitään sellaista öljyistä, kuraista ja jäistä, mitä meidän Saabimme konepellin alla näkyi tammikuisena pakkasiltana parkkipaikan katulampun valossa. Eikä korjausopas sisältänyt juurikaan neuvoja siihen, mikä osa moottoria pitäisi purkaa ja korjata oireen X ilmaantuessa.

(Vanhemmillanikaan ei ollut autoa: isä ajoi kortin vasta yli viisikymppisenä, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois kotoa ja kuutisen vuotta sen jälkeen kun minäkin muutin pois kotoa. Äidillä ei ole korttia vieläkään. Eikä minulla ollut koskaan mopoakaan. Meillä oli kyllä moottoriveneitä, joiden moottorit rupesivat yleensä ennemmin tai myöhemmin oikkuilemaan – yleensä ennemmin. Polttomoottorit eivät kerta kaikkiaan kuulu kulttuuriperimääni, joten minulta puuttuu täydellisesti luontainen kyky ymmärtää niiden sielunelämää. Niinpä suhtaudun niihin edelleenkin kuin jonkinlaisiin villieläimiin.  Sähkölaitteet ovat minusta paljon helpompia, turvallisempia ja helpommin lähestyttäviä.)

Tämän kuun 20. päivänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta Apollo 11:n laskeutumisesta Kuun kamaralle – ensimmäisestä kerrasta, jolloin ihminen pääsi Maapallolta toiselle taivaankappaleelle. Edellä kuvatuista syistä ei ole mikään ihme, että vuosipäivää juhlistavista kirjauutuuksista minun sydämeni lumosi jo pelkällä kansikuvallaan tämä:

Totta puhuen kansi on lievää huijausta. Christopher Rileyn ja Phil Dollingin Apollo 11: Owner’s Workshop Manual (Haynes 2009) ei sisällä yksityiskohtaisia kaavioita ja ohjeita siihen, kuinka Saturn V -kantoraketti, SM-107 -huoltomoduuli, CM-107 -komentomoduuli tai LM-5 -kuumoduuli puretaan osiin ja kootaan taas toimivaksi avaruusalukseksi: ottaen huomioon systeemin osien määrän sellainen kirja olisikin varsinainen tiiliskivipakka.

Yhtä kaikki kyseessä on antoisa ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu yleiskatsaus niihin monenlaisiin laitteistoihin joita tarvittiin Apollo-retkikuntien lennättämiseen tuohon aivan silmänkantaman päähän, naapuriplaneetalle. Kirja keskittyy järkevästi nimenomaan tekniseen puoleen ja jättää kiertoratadynamiikan, Apollo-ohjelman poliittiset motiivit, astronauttien ja heidän perheidensä henkilöhistoriat, lentojen tieteelliset saavutukset sun muut lähinnä ohimenevien mainintojen varaan. Kuten kirja mainitsee useamman kerran, Apollo-ohjelma toteutettiin aikana jolloin ei itse asiassa ollut vielä tekniikkaa toteuttaa mitään sellaista. Omalta osaltaan tämä jättiläishanke edisti esimerkiksi puolijohteiden ja integroitujen piirien yleistymistä: aluksen tarvitsema tietokonejärjestelmä sai viedä tilaa vain parin tiiliskiven verran, kun sen maanpäällisellä vastineella oli kokoa kolmen jääkaappi/pakastinyhdistelmän verran. (Myös energiankulutus piti saada murto-osaan silloisten mainframe-koneiden vaatimista kilowattimääristä.)

Tieteiskirjoittajalle tällainen teos on tietenkin kullan arvoinen. Minähän olen juuri kirjoittanut Karstan, joka tapahtuu jokseenkin kokonaan avaruusaluksessa. Vaikka en teekään missää nimessä ns. kovaa scifiä eikä minun tarvitse olla niin tarkka yksityiskohtien suhteen, perusasioiden on silti oltava kunnossa. Siinä mielessä lukukokemus oli lohdullinen: en ilmeisesti ole unohtanut mitään oleellista omasta tarinastani. Tämä kirja pysynee jatkossakin käden ulottuvilla olevassa hyllyssä: yleiskatsausmaisuudestaan huolimatta se on näppärä hakuteos. Parempi hakuteos se tosin olisi, jos mittayksiköt olisi ilmoitettu tuumien ja mailien lisäksi myös SI-järjestelmässä: mutta keskiaikainen mittajärjestelmä on tietysti sikäli perusteltua, että sitä käytettiin myös Apollo-ohjelmassa.

Julkaisisikohan Alfamer tämän suomeksi? Minä voin kyllä mielihyvin suomentaa, kunhan hinnasta ja aikatauluista päästään sopuun…

Sunnuntaicover IV

·

Me M. A. Nummisen musiikin ystävät tunnemme tämän kappaleen tietenkin nimellä ”Amalia menee kumikavaljeerin kanssa saunaan”. Tällä kertaa esittäjänä kuitenkin Max Raabe und das Palast Orchester:

(En itse osaa saksaa, joten en tiedä kuinka lähellä Mauri Anteron suomennos on alkuperäistekstiä.)

Paras elokuva?

· 3 kommenttia ·

Jos minulta kysytään mielipidettä parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, olen vastannut järjestään ”Tomás Gutiérrez Alean Viimeinen ehtoollinen”.

Näin sen 1980-luvun puolivälissä Limeksen elokuvakerhossa, jonka nimilyhenne LIEKE siirtyi sittemmin eräälle aloittelevalle kustantamolle, joka sitten joutui tamperelaisen Liekkeen suvun vaatimuksesta muuttamaan nimensä Likeksi. Näytökset pidettiin niin kutsutussa ANK:n salissa Helsingin Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa. Sali oli akustisesti toivoton, valkokankaana toimi lakana ja äänentoistosta huolehti Nuorisoasiainkeskukselta lainatun vanhan elokuvaprojektorin pikkuruinen monokaiutin. En ollut ainoa, johon elokuva teki silloin vaikutuksen. Ehkä tekniset puutteet saivat keskittymään itse tarinaan? Ehkä näytöksen aikana nautittu viinikin vaikutti. Kerhossa oli tapana jäädä keskustelemaan vasta nähdystä, ja useampikin tuli päästäneeksi suustaan sanat ”paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt”.

Tietysti väittämässä on sellainen mukavan snobistis-esoteerinen sävy: tämä Kuubassa vuonna 1976 valmistunut elokuva oli pyörinyt Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa viikon vuonna 1983 (mikä sinänsä oli jo melkoinen saavutus kuubalaiselokuvalle). Sen jälkeenkään elokuvaan ei ole ollut helppoa törmätä. En oikein usko että sitä on ollut saatavilla videokasetilla, ja DVD-versiokin piti tilata erään tunnetun kansainvälisen nettikauppaketjun amerikkalaisesta päästä – ja sen jälkeen talouden DVD-soitin piti modifioida aluekoodivapaaksi. Nyt minulla oli siis lopultakin tilaisuus nähdä Viimeinen ehtoollinen uudestaan: miltä ”paras koskaan näkemäni elokuva” näyttää nykyään?

Eletään pääsiäisviikkoa 1700-luvun lopulla. Kristuksen kärsimyksiä kunnioittaakseen havannalaisen sokeritehtaan omistava espanjalaiskreivi päättää kutsua illallispöytäänsä seurakseen kaksitoista neekeriorjaansa: hän itse ottaa, tietenkin, Jeesuksen – opettajan – roolin. Lähtökohta on irvokas, mutta hilpeän sitaattifarssielokuvan Byrokraatin kuolema tehnyt Alea ei tee tällä kertaa farssia. Elokuvasta kehittyy monitasoinen, ilkikurinen, vakava, irvokas, musta, älykäs, remuisa kuvaus siitä, kuinka maailmat kohtaavat, maailmat eivät kohtaa, aika muuttuu eikä mikään muutu.

Elokuvan perustana on tositapahtuma vuoldelta 1797: muuan kreivi tosiaan pesi kahdentoista orjansa jalat ja istui heidän kanssaan illallispöytään (muka) tasaveroisena – ja seurauksetkin olivat samankaltaiset.  Tähän aikaan moni asia oli muuttumassa hyvin nopeasti: Englannin entinen siirtomaa oli irtautunut verisessä sodassa ja muuttunut Yhdysvalloiksi. Ranskan kansa oli tehnyt vallankumouksen ja teloittanut kuninkaansa. Ja lähempänä Haitissa nerokkaan kenraalin Toussaint L’Ouverturen johtama orjakapina oli juuri johtanut uuden tasavallan syntyyn. Oli tapahtumassa teollisuuden vallankumous, mutta myöskin porvariston vallankumous, joka pian syrjäytti entiset valtasäädyt, aateliston ja papiston, mutta ei juurikaan parantanut syrjäytyneempien kansanosien asemaa. Viimeinen ehtoollinen kuvaa juuri tätä murrosta.

Elokuvan syntymaan perusteella sen voi tietenkin tulkita piikittelyksi kristinuskoa julistavien orjanomistajien kaksinaamaisuutta kohtaan – ja kyllähän se sitä onkin. Sen voi aivan hyvin tulkita myös salaviekkaaksi, allegoriaan piilotetuksi kuvaukseksi Kuuban nykytodellisuudesta, idealistisen sosialistisen propagandan ja ahdistavan diktatuuritodellisuuden ristiriidasta – ja kyllä se on sitäkin: herttuan julistama jumalansana alleviivaa moneen kertaan Jeesuksen utopistis-sosialistisimpia lauseita, eikä Alea ole muissakaan elokuvissa kohdellut kotimaansa kommunistihallintoa mitenkään erityisen silkkihansikkaisesti. Elokuvaa voi oikeutetusti pitää terävänä piikittelynä kohti länsimaiden hurskastelevaa suhtautumista kolmanteen maailmaan – toinen käsi heristää sormea hyveellisesti, toinen käsi ottaa sumeilematta vastaan kaikki ne aarteet jotka on ryöstetty väkivalloin tai maksettu lasihelmin. On se epäilemättä sitäkin.

Tietysti nykyään elokuvaa voi katsoa myös ennustuksena siitä, millaista työelämä on Suomessa(kin) 2000-luvun alussa.

Kuubalaisen 70-luvun kuvaus- ja etenkin äänitystekniikan puutteet näkyvät tietysti DVD-versiossa paremmin kuin muinoin ANK:n salissa: etenkin (mono)äänitys on kehnohkoa. DVD on sitä paitsi tehty hetkittäin vähän huonokuntoisesta kopiosta. Mutta tarinana ja etenkin elokuvana homma toimii komeasti. Vaatii melkoista siviilirohkeutta tehdä alle kaksituntiseen elokuvaan lähes tunnin mittainen kohtaus, jossa kolmetoista miestä istuu ruokasalissa syömässä, juomassa ja juttelemassa niitä näitä – ja vaatii julmetun hyvää työryhmää saada kohtaus toimimaan loistavasti. Olen, edelleenkin, vaikuttunut.

Jos minulta kysytään parasta näkemääni elokuvaa, saatanpa edelleenkin mainita sen olevan Viimeinen ehtoollinen. Enkä taida valehdella kovinkaan paljoa.

Pipodiskon nimipäivä

·

Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.

Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.

Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä ”ipod” on korvannut ”walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.

Tällaista tänään

·

No niin, tällä hetkellä blogi näyttää tältä. Rakentelin pohjaa WordPress Theme Generatorilla, joka vaikutti ihan käyttökelpoiselta systeemiltä tällaiselle puolinörtille, jonka CSS-ydinosaaminen ulottuu vain vähän pidemmälle kuin CSS-kirjan pitämiseen hyllyssä. Kaikenlaista jälkikäteissäätöä tuokin silti kaipasi. Ja lokalisointia: sivuilta putkahtelee taatusti vastakin lontoonkielisiä tekstinpätkiä asiattomissa paikoissa, korjailen ja lokalisoin sitä mukaa kun huomaan.

Kaikista sotkuista, kämmistä, outouksista ja muista kummallisuuksista saa tietysti raportoida joko kommenttilootaan tai sähköpostitse (j.pekka.makela ättä yrttimaa.net).