(Apollo 11:n laskeutumispaikka Lunar Reconnaissance Orbiterin kuvaamana 17. heinäkuuta 2009. Elokuussa LRO:n pitäisi siirtyä matalammalle radalle ja saada tarkempia kuvia.)
Tasan neljäkymmentä vuotta sitten isä ja äiti herättivät minut katsomaan televisiota. Muistini mukaan mustavalkoisessa lähetyksessä näkyi suurimman osan aikaa studion pöytä, jonka ääressä joukko nimikyltitettyjä asiantuntijoita keskusteli tapahtumista vajaan neljänsadantuhannen kilometrin päässä, Kuun Rauhallisuuden meressä. Välillä nähtiin lyhyitä, suhruisia katkelmia suorasta televisiolähetyksestä Kuun pinnalta. Ilman studioväen selostusta en olisi luultavasti erottanut, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Joka tapauksessa olin seitsemänvuotias, menossa kansakoulun toiselle luokalle ja näin suorana lähetyksenä, kun ihminen käveli ensi kertaa toisen taivaankappaleen pinnalla.*
Seuraavan vuoden mittaan ilmestyi montakin kauniskuvaista kirjaa, jonka nimessä, alaotsikossa tai viimeistään takakannessa mainittiin sanat ”avaruuden valloitus”. Taisin kyllä tajuta jo hyvin pian, että avaruus oli yhtä valloitettu kuin Amerikka olisi ollut valloitettu jo silloin, kun maahanmuuttajataustainen espanjalaiskapteeni Cristobal de Colon koetti isovarpaallaan Atlantin vettä seistessään tukevasti espanjalaisella rannalla.
Silti: jostakinhan se oli aloitettava.
Sittemmin aurinkokunnan tutkimus on siirtynyt huomattavasti parantuneiden automaattilaitteiden tehtäväksi. Tässä neukut olivat pioneereja: heillä ilmeisesti oli miehitettyjen kuulentojen projekti, joka kuitenkin lakkautettiin heti kun jenkit olivat onnistuneet ensimmäisinä. Neukut onnistuivat kuitenkin ensimmäisen kauko-ohjatun kuukulkijan lähettämisessä. Lunahodeja on seurannut monien amerikkalaisten, venäläisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten luotainten ja kulkijoiden joukko. Miehitettyjä avaruuslentoja ei ole tehty matalia Maan kiertoratoja korkeammalle sitten 1970-luvun alkupuoliskon. Nyt on taas uho päällä: kiinalaiset ja intialaiset aikovat Kuuhun, jenkkien on tietysti pakko pistää paremmaksi ja julistaa menevänsä aina Marsiin asti.
Onnea matkaan.
Ei, ihan vilpittömästi. Minä haluan, että edes pieni osa tämän planeetan populasta käväisee muuallakin kuin aivan kotikulmilla ja välittää kokemuksensa meille lopuille kuudelle miljardille. Vaikka avaruustutkimus yleensä ja miehitetyt avaruuslennot erityisesti nielevät suunnattomia määriä rahaa ja resursseja, summat ovat kyllä vallan vaatimattomia verrattuna paljon pahempiin turhakkeisiin, kuten puolustustekniikkaan. Hyötyjäkin on saatu. Ilman Apollo-ohjelmaa käytössäni olisi luultavasti paljon vaatimattomampi mikrotietokone: NASA:n tarve saada parin jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen tietokone pienennetyksi tiiliskiven kokoon antoi melkoisen potkun integroitujen piirien kehitystyölle.
Mutta tärkeimmät hyödyt ovat toisaalla.
Kuulennot olivat – kaikesta kylmän sodan ja propagandan taustastaan huolimatta – melkoisen yhdistävä kokemus. Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan.
Moni astro- ja kosmonautti on sitä paitsi kertonut valaistumisen kokemuksestaan tuolla ylhäällä, kuinka rajoja oli mahdotonta nähdä, kuinka Maa näytti yhtenäiseltä, kauniilta – ja hauraalta. Tässä oli sentään kyse nationalismilla aivopestyistä entisistä taistelulentäjistä. Soisin, että kaiken maailman Halla-Ahot, Ahmadinejadit, Wildersit ja Mugabet pääsisivät samanlaisen valaistumisen äärelle.
Astronauttien ajatukset ja mukanaan tuomat kuvat yhtenäisestä, pienestä ja hauraasta planeetastamme olivat omalta osaltaan tönimässä eteenpäin ympäristöliikettä, tuomassa esiin ajatusta ettei ole olemassa paikkaa nimeltä ”pois”: kaikki vaikuttaa kaikkeen, jätteet eivät katoa minnekään silloin kun ne työnnetään taloyhtiön roska-astiaan. Ilmaa sai siipiensä alle myös Gaia-hypoteesi, ajatus Maan biosfääristä jonkinlaisena symbioottisena, mahdollisesti jopa jollakin tapaa tietoisena kokonaisuutena.
Mutta ei siinäkään vielä kaikki.
Ihmisen luontoon kuuluu ottaa kavereita mukaan ja lähteä katsomaan, mitä noiden kukkuloiden takana on. Siksi me kaikki emme enää asu Olduvain rotkon kulmilla. Arkeologia ja paleontologia alkavat näköjään osoittaa yhä kiistattomammin, että moni ihmiskuntaa riivaava ongelma sai alkunsa silloin, kun aloimme asettua paikoillemme, kun vaihdoimme luonnollisen keräilijä/metsästäjäelämäntavan paratiisin maanviljelyksen ja karjankasvatuksen kaltaiseen raskaaseen työhön ja yksipuoliseen ravintoon. Paikalleen asettumisen myötä alkoi myös sodankäynti: vanhemmalta ajalta on erittäin vähän merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan. Ei ihme, että ihmiset tuntevat niin paljon vetoa poislähtemisen ajatukseen – merille, toiseen maahan, avaruuteen. Ei se ole hölmöä romantiikkaa, vaan tervettä paluuta ihmisen arvoiseen elämään.
Meitä on nykyään niin paljon, meidän yhteisömme ovat niin monimutkaisia ettei lähteminen onnistu kaikilta, metsästäminen ja keräileminen eivät elätä kaikkia. Siksi on hyvä, että voimme matkustaa edustajiemme välityksellä, tutkia kaverien avulla, mitä noiden vuorten takana olevassa laaksossa on, millaista seutua on tuon meren takana. Sillä toinen ihmisyyden oleellinen osa on, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kaverit voivat mennä ja kaverit voivat kertoa, ja kokemus on miltei yhtä upea ja aito kuin jos olisi käynyt itse. Joskus aidompikin.
Avaruusmatkailu on siis, jossakin mielessä, juuri sitä mitä ihminen tekee ollakseen ihminen. Sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä.
* Tämä suora lähetys nähtiin uusintana sunnuntain vastaisena yönä – ja se tulee uusintana tänään tiistaina päivällä – ja huomasin muistikuvieni olleen osin vääriä: kaksi- ja puolituntisen kuukävelyn ajan kuva pysyi koko ajan laskeutumismoduulin videokamerassa, studion paperimassakulisseihin palattiin vasta sen jälkeen kun astronautit olivat palanneet kuumoduuliin. Mukana oli jonkin verran värikuvaakin Houstonin lennonjohdosta. Uskomatonta, miten jännää kuukävelyä oli seurata ”suorana” vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin! Minä en nykyään juuri jaksa katsella telkkaria ja istuin tiiviisti ruudun ääressä nelisen tuntia.
Studiossa asiantuntijoina oli mm. Pertti Jotunin, Martti Tiurin ja Birger Wiikin kaltaisia, myöhemminkin tuttuja nimiä. Muistin äsken, että kävin vanhempieni kanssa katsomassa, kun yleisölle esiteltiin Wiikin yhdysvaltalaisilta saamia kuukivinäytteitä. En muista, missä näyttely oli, mutta muistan pitkän jonon, lasivitriinin ja suurennuslasin, jonka alla näkyi suunnilleen lapsen peukalonpään kokoinen, sinertävänharmaa kivenmurena.
