Kirjamessuperjantai

Jo perinteiseen tapaan vietän skitsofreenisia kirjamessuja: olen milloin suomentaja, milloin kirjailija. Useinmiten olen onnistunut jakamaan tehtävät eri päiville. Tänään olin kääntäjä.

Takauma-lavalla kuuntelin epäinhimillisen aikaisena aamupäivänä kolmekin perättäistä käännösaiheista paneelia. Viimeisessä (jossa panelistien mikrofoninkäyttövaikeudet aiheuttivat sen että kommentteja oli vaikeaa kuulla edes eturiveihin) tosin lipsuin roolistani ja suunnittelin Karstaa sekä kielelliseltä kannalta että konkreettisemmalla tasolla. Kirjan on määrä tapahtua suurehkossa, alkuaan sotilaskäyttöön suunnitellussa avaruusaluksessa parinsadan vuoden päässä. Aluksen suunnittelussa ja laitteistossa on käytetty osittain tekniikkaa, joka ei ole peräisin Maasta – tosin tekniikka on osin vanhentunutta ja osin purettu pois tai tehty toimintakelvottomaksi (syistä, jotka ovat kirjan tarinan tilanteessa ymmärrettäviä, vaikkakin kirjan henkilöiden kannalta perin turhauttavia). Olen pohdiskellut jo hyvän tovin aluksen rakenteellisia perusratkaisuja, ja nyt arvelen keksineeni sille järkevän yleisrakenteen.

Iltapäivä kuluikin sitten työnteossa, kun istuin Suomen Kääntäjien ja Tulkkien liiton osastolla tekemässä työtäni julkisesti. Minähän sain Cathyn avaimen käännöksen loppuun viime viikolla ja olen nyt Kotistudion paluun kirjoittamis- ja Karstan suunnitteluvaiheessa, joten etuilin vähän ja aloittelin jo nyt Jonathan Tropperin How to Talk to a Widowerin käännöstä. Kun siihen tosissani rupean keväällä, minulla on jo valmiiksi vähän alkua raakakäännettynä, mikä luultavasti nopeuttaa homman vauhtiinpääsyä.

Olen harjoittanut tätä live-kääntämistä jo noin viisillä kirjamessuilla (ja parissa muussakin paikassa) ja homma menee oikeastaan vanhalla rutiinilla. Olen aina saanut yllättävänkin paljon töitä tehtyä siitä huolimatta, että tietokoneeseen kiinnitetyn toisen näytön ääressä on yleisöä katselemassa rinnan alkutekstiä ja käännökseni syntymistä. Heiltä tulee yleensä vallan hyviä kysymyksiä ja pahimmat kirjoitusvirheeni tulevat nekin toisinaan korjattua jo alkuunsa.

Illankorvalla kiirehdin vielä Tennispalatsin taidemuseoon Samrat-yhtyeen keikalle, jonka samalla videoin – ensimmäisellä digivideokameralla, jota olen koskaan pidellyt kädessäni. Pikavilkaisten jälki oli hämärän valaistuksen ja kaikuisen akustiikan (sekä kokemattoman kuvaajan) huomioon ottaen ihan kelvokasta, ensi viikolla on aikaa katsoa mitä kuvamateriaalista saa aikaiseksi pienellä äänenparantelulla. Tavallaan tämä on myös taustatyötä Kotistudion paluuta varten: halvatkin videokamerat alkavat olla nykyään vallan käyttökelpoisia musiikintallennusvälineitä. Äänen kaupanpäälle tulee vielä se kuvakin.

Huomenna sitten takaisin Pasilaan kello kolmeksi sf-seurojen osastolle kaffeklatschiin. Scifi-, manga- ja animeväki sekä Louhi-lava on erotettu muusta kirjamessukansasta käytävän toisella puolella olevaan halliin. Mutta sehän tietää vain sitä että taustahäly on paljon vähäisempää. Nähdään siellä!

Tilakokemuksia

Minun pitäisi leikata talteen kaikki lehtijutut joissa on yhtään mitään mieleenjäävää, minun pitäisi kirjanmerkittää kaikki kiinnostavat sivut ja bloggaukset. Nyt muistelen taannoin lukeneeni kolumnia kirjastoelämyksistä; kirjoittaja kertoi lapsuudenmuistoistaan Turun vanhassa kirjastossa ja kadehti nykylapsia, joiden ensimmäinen kirjastoelämys on Turun uusi kirjasto. (Upea tilahan se onkin.) Samainen kirjoittaja sitten kaipaili Helsingin uutta Keskustakirjastoa tuomaan samanlaisia elämyksiä uusille stadilaissukupolville.

Minun ensimmäiset kirjastoelämykseni ovat kirjastoautosta, joka pysähtyi kaksi kertaa viikossa Keinutien Elannon eteen. Olin oppinut lukemaan viisivuotiaana ja kuuluin kirjastoauton vakiokäyttäjiin. Kun muutamaa vuotta myöhemmin olin jo siinä iässä että kävelymatka Kontulan ostarille oli normaalin liikkumisetäisyyden puitteissa (itse asiassa lähempänä kuin koulu, koska olin kansakoulun kolmannelle mennessäni siirtynyt Keinutien pään parakkikouluista Sakaraan), kirjastoauto lopetti käyntinsä kun Kontula sai oikean, paikallaanpysyvän kirjaston ostarin taakse, uimahallin viereen.

Kontulan kirjastosta minulle on jäänyt mieleen jo tilaelämyksiäkin. Ne eivät liity paikan arkkitehtuuriin, vaan kirjahyllyihin. Ja, ennen kaikkea, kirjahyllyjen väleihin. Hiljaisuuteen.

Kirjat ovat loistavia akustointielementtejä. Kirjahyllyjen välisessä käytävässä vallitsee yhtäkkiä aivan ainutlaatuinen äänettömyys, oma rauha, siirtymä laitosmaisesta hallista jonnekin aivan muualle. Ilmastoinnin huminakin vaimenee. Minulle kirjasto ei ole ollut oikeastaan koskaan sosiaalinen paikka (no, minähän ylipäänsä opin sosiaaliseksi vasta aikuisempana), vaan nimenomaan paikka jossa saatoin olla omissa oloissani, mutta samalla jossakin aivan muualla.

Kontulan kirjasto oli sen verran uusi ja minun makuni kehittyi muutamassa vuodessa sen verran esoteeriseksi (ei tosin millään erityisen tyylikkäällä tavalla), että käytin toisinaan jo kirjastoauton ajoilta tuttua kirjastoa Herttoniemessä. En ole käynyt paikalla vuosiin, mutta luulisin sen olevan arkkitehtonisesti vähän korkeammalle arvostettu kuin Kontula. Tila oli korkeampi, muistan myös jonkinlaisen valtavan ihmishahmopatsaan toisessa päässä. Herttoniemi ei ollut välttämättä sellainen paikka johon olisin jäänyt nautiskelemaan tilakokemuksista tai omasta rauhasta – sinne piti mennä bussilla ja mielellään samalla siirrolla takaisin kotiin, joten tärkeintä oli löytää kotikirjaston valikoimiin kuulumattomat herkkupalat suhteellisen nopeasti ja suoria sitten lainaustiskin tädin luokse. Herttoniemen kirjastossa oli usein myös nuorisoa viettämässä aikaansa, ja vaikka porukka olikin täysin asiallista ja lähinnä kavereistaan kiinnostunutta, koin joitakin vuosia nuorempana heidät jossakin määrin… ei sentään pelottaviksi, ehkä vähän hermostuttaviksi. Kontulan huikeaan hiljaisuuteen verrattuna Herttoniemessä kuului paljon keskustelun ääniä. Tila oli korkeampi ja kaikuvampi, jolloin hyllyjen teho akustointina oli paljon heikompaa.

Todellinen löytöretkipaikka löytyi varhaisteini-iässä, kun uskaltauduin kaupungin keskustaan asti: silloinen pääkirjasto, nykyinen Rikhardinkadun kirjasto. Myöhemmin puretun pääportaikon hallitsevasta asemasta huolimatta etenkin kolmannen kerroksen tietokirjaosaston sokkeloisissa sopukoissa olisi pystynyt viettämään vaikka koko päivän aivan omissa oloissaan, irrallaan kaupungin hälystä. Usein vietinkin siellä tuntikausia: silloisen suosikkikirjailijani C. S. Foresterin teokset olivat pääosin kirjavarastossa, joten niitä joutui odottamaan toista tuntia tilauksen jälkeen.

Sittemmin kirjastonkäyttö alkoi muuttua ja kirjastosta tuli enemmän paikka, josta käytiin hakemassa kirjoja, jotka luettiin sitten muualla. Näin yliopistossakin, vaikka käytin kyllä kausittain kohtuullisen paljon opiskelijakirjastojen lukusalejakin. Tässä vaiheessa aloin lopultakin käyttää kirjastoa myös sosiaalisena ympäristönä, tuttujen tapaamispaikkana. Myöhemmin, 90-luvulla, niistä tuli myös paikkoja tarkistaa sähköpostit ja vilkaista, mitä Yliopiston PortaComissa oli viimeisten tuntien aikana kirjoiteltu.

Yhdeksänkymmentäluvulla kirjastollinen kotini oli Tikkurilassa, etenkin Tikkurilan kirjaston musiikkiosastolla. Olin oikeastaan koko vuosikymmenen jotakuinkin persaukinen, joten reippaan ja mukavan puolen tunnin kävelymatkan päässä sijainti kotoa Korsosta oli suuri etu. Musiikkiosaston laaja ja monipuolinen valikoima mahdollisti tutustumisen sellaisiin musiikinlajeihin ja -tekijöihin, joista lehdissä ei kerrottu ja joita radiossa ei soitettu (paitsi korkeintaan Mustafa Blommilan ohjelmissa). Tikkurilakaan ei ollut oleilutila – menin, etsin ja lainasin. Sitten kotiin selvittämään, oliko kannen perusteella kiinnostava cd tai kirja oikeasti kiinnostava.

Käyn Tikkurilassa edelleen toisinaan – se on edelleen hyvän kävelymatkan päässä – mutta kirjaston käyttö on viime vuosina luiskahtanut ihan liikaakin sinänsä mainion HelMet-verkkojärjestelmän käytöksi ja kaukolainauksiksi. Käyn hakemassa varaukseni Malmilta, mutta sinänsä hyvään kirjastoon ei ole oikeastaan mitään tunnesiteitä. Se vain sattuu olemaan näppärässä paikassa vakiuimahallini ja liikenneyhteyksien kannalta lähistön parhaiden isompien elintarvikekauppojen vieressä.

Siinä(kin) mielessä oli tavattoman kiinnostavaa käydä tänään Evan kanssa Tapanilan kirjastossa. Paikka on toki tuttu, kävelymatkan päässä ja taiji-tuntieni pitopaikan vieressä: olen ollut kahdesti kirjastossa haastateltavanakin. Eva tutkii vaaliteemojensa mukaisesti kirjastojen esteettömyyttä, mutta siinä sivussa tulin pitkästä aikaa katselleeksi kirjastoa myös paikkana, jossa voisi oleilla. Tapanila kävisi siihen oikein hyvin: akustiikaltaan tila on miellyttävän hiljainen (ja toivottavasti on sitä vielä ilmastointirempan jälkeenkin), ja urheilutilojen siipirakennuksessa piileskelevässä paikassa on jotakin viehättävän kesämökkimäistä. Jos minulla ei olisi täällä kotona kirjojen täyttämää, hyvin hiljaista huonetta, saattaisin hyvinkin kävellä miltei päivittäin tuonne istuskelemaan, oleilemaan, lukemaan ja haaveilemaan.

Toisenlainen tilakokemus syntyi eilen, kun kävin Eino Leinon Seuran ihmisten kanssa tutustumassa Eduskunnan lisärakennuksen taideteoksiin. (Anita Konkan blogissa on muutamia valokuviakin samalta reissulta.) Epäilen, että jos Helsinkiin joskus rakennetaan Keskustakirjasto, se muistuttaa tilana enemmän tätä kuin minun nuoruuteni tärkeitä kirjastoja. Siitä tulee korea virasto, jossa on (arkkitehdin silmissä) hienoja arkkitehtonisia ratkaisuja, (aikuisen silmissä) hienoja taideteoksia. Siellä humisee tehokas koneellinen tuuletus, joka vie hiljaisuuden lisäksi mukanaan vanhojen kirjojen ainutlaatuisen tuoksun. Jokainen sopukkakin on suunniteltu niin tyylikkäästi, ettei sinne kehtaa leiriytyä lapaset taskussa selailemaan jännännäköistä kirjaa, miettimään haluaisiko sen lainata kotiin. Eduskunnan lisärakennuksen tyylikkäisiin tiloihin mennään olemaan vain, jos on työn vuoksi pakko.

No, jos Keskustakirjasto rakennetaan sinne mihin sitä on kaavailtu, ei sinne lapsia kyllä tulekaan elämyksiä etsimään. Mannerheimintien ja Töölönlahden välisellä monumantaalirakennussuikaleella rakennus on liikenteellisesti niin vaarallisessa paikassa, ettei lapsia voisi edes päästää menemään sinne ilman vanhempien valvontaa. Kävelymatkan päässä on hyvin vähän asuinrakennuksia, ja niiden asunnot ovat niin kalliita, että niissä ei asu kovin monia lapsiperheitä. Nuoria sinne ei tule, koska lähellä ei ole mitään nuoria kiinnostavaa – vain Sanomatalon nurmikko, jonne ei ihmisiä kaivata. Manskun meteliä tuskin saadaan vaimennettua edes kirjahyllyillä.

Tulevien aikojen lapset joutuvat etsimään tila- ja kirjastokokemuksensa jostakin muualta.

Viikonloppu huomioliiveissä

Olen viime päivinä ottanut osittain takaisin työkiireiden vuoksi vähäistä jalkautumis-vaalikampanjointia ja pyörinyt perjantaina, lauantaina ja tänään sunnuntaina Malmilla jakamassa esitteitä, täyttämässä ilmapalloja ja olemassa vain näkyvillä – joskin tänään Malmin markkinoilla huomiosta kilpailijoita oli ahdistavuuteen asti.

Tavallaan räikeiden huomioliivien pukeminen päälle – ja varsinkin omalla nimellä ja numerolla koristetun tarran pitäminen vatsassa ja selässä – saa jossakin määrin tuntemaan itsensä pelleksi. Toisaalta muistan Lennonin todenneen keväällä suomentamassani elämäkerrassa jotakin siihen tapaan, että kyllä hyvän asian eteen kannattaakin tehdä itsestään pelle. Jos saa ihmiset nauramaan, niin asia on mennyt perille jo puoliksi.

Sitä paitsi viime viikolla keskustassa käydessäni ja metron rullaportaiden vaalimainoksia vilkuillessani bongasin useammankin, joissa ei sanallakaan, kuvallakaan tai edes värilläkään mainittu, mitä puoluetta kyseinen ehdokas kenties edustaa. Laura Kolben sivuiltakin puolueen hakeminen on työlästä.

Koska itse en näe mitään syytä hävetä edustamaani poliittista näkemystä tai puoluetta, kilpailevan ryhmän ”älkää kertoko kenellekään että minä olen kepulainen” -esimerkki kohottaa kummasti itsetuntoa ja näkemystä siitä, että olen ihan oikeassa porukassa.

Cathy lähti Hämeenlinnaan

Viime keväänä suomeksi julkaistu Sean Stewartin, Jordan Weissmanin ja Cathy Briggsin nuortenromaani Cathyn kirja saa jatkoa. Olen työstänyt Cathy’s Keyn käännöstä syyskuun alusta lähtien. Nyt se on lähtenyt sähköpostiliitteenä Kariston kustannustoimittajien tutkailtavaksi. Saan sen jonkin ajan kuluttua takaisin monilla korjausmerkinnöillä koristettuna. Niin pitääkin: omalle tekstilleen on aina sokea, toinen huomaa paremmin, missä olisi höyläämisen ja hiomisen varaa.

Sean Stewartin muiden romaanien (Kehä, Matkijalintu) tavoin Cathyn avain (oletan, että tuohon nimeen suomennoksessa päädytään) oli mukavaa käännettävää. Siinä(kin) mielessä oli ilahduttavaa saada vahvistus kirjan lopun antamalle aavistukselle, ettei Cathyn tarinasta ole vielä kerrottu ihan kaikkea. Sähköpostitellessani Seanille muussa käännökseen liittyvässä asiassa tulin kysyneeksi, mahtaako jatkoa olla tiedossa. Kyllä, hän kertoi – itse asiassa hän oli juuri lähettänyt viimeiset vedostarkistukset kustantajalle.

Kustantajalle Cathyn avain on edeltäjänsä tavoin melkoinen satsaus. Kirjan kaikki sivut on painettu kahdella värillä: kaikki sivunlaidat ovat täynnä taiteilija-Cathyn piirustuksia, raapustuksia ja kommentteja omaan tekstiinsä. Lisäksi etukannen sisäpuolella on muovitasku täynnä kaikenlaista kirjan tarinaan liittyvää materiaalia: kirjeitä, esitteitä ja muita ”todisteita”, joista osa antaa vihjeitä kirjaan liittyvillä nettisivuilla liikkumiseen.  Niitä ei käännetä, mutta ne on painettava ja julkaistava kirjan mukana. Kallista. Ilahduttavaa, että kustantaja uskaltaa satsata.

(Vihjeet eivät ole välttämättä helppoja: yhden jouduin tarkistamaan Seanilta, kun pelkäsin että vinkki on annettu kirjan käännettävissä teksteissä, jolloin olisin asiaa tajuamatta saattanut sotkea sen kokonaan. Niin ei kuitenkaan ollut ja ratkaisu oli lähempänä kun kuvittelinkaan – tai ehkä minä en vain ole kovin hyvä sellaisia vinkkejä tajuamaan?)

Nyt on vuorossa lyhyt käännöshomma – novellin ja reseptin yhdistelmä – sitten Kotistudion paluun työstäminen kustannustoimittajalle ja kuvittaja-Kivelle lähettämiskelpoiseksi. Sen jälkeen neljännen oman romaanin, Karstan, lopullinen suunnittelu- ja kirjoitusurakka. Niin, ja vaalikampanjan viimeinen viikko.

(Piti tuon verran leikkiä uudella skannerilla: ilmaiseksi saatu, SCSI-aikakaudella 1990-luvulla valmistettu edeltäjä alkoi olla jo aika oikullinen, joten tilaisuuden, tarpeen ja Kirjailijaliiton apurahan tullen päätin investoida uudempaan, pienikokoisempaan ja helppokäyttöisempään kuvanlukijaan. Mukana tullut ocr-ohjelmakin tuntuu pelaavan niin kuin pitää.)

Mukkula -> Messilä

Nyt se on sitten virallista – tai ainakin julkista. Lahden kansainvälinen kirjailijakokous järjestetään vuonna 2009 perinteisen Mukkulan sijaan Messilässä, naapurikunnan puolella. Järjestelyissä mukana olevan Eino Leinon seuran johtokunnan jäsenenä olen tiennyt suunnitelmasta jo keväästä lähtien, mutta ratkaisu oli tietenkin mahdollista julkistaa vasta kun asianmukaiset sopimukset on tehty.

Omakohtaista Mukkula-kokemusta minulla ei ole kuin viime vuoden kokouksesta, jossa tapahtuman henkeen oleellisesti kuuluvaa kansainvälistä kaveeraamista häiritsi se, että ulkomaalaiset kirjailijat oli jouduttu tilanpuutteen vuoksi majoittamaan bussikuljetuksen päähän. Messilässä tätä ongelmaa ei pitäisi tulla, vaan homma pystytään hoitamaan niin kuin ennenvanhaan.

Silti – vajavaisenkin tapahtuman perusteella voin täydestä sydämestä suositella kirjailija- ja kääntäjätovereille mukaantuloa. Hieno reissu viime vuonna, taatusti hieno ja kannattava reissu ensikin vuonna.

*

Toinen erittäin suositeltava tapahtuma: Etran Finatawan ja Joel Sebunjon Etnosoi-konsertti Helsingin kulttuuriareena Gloriassa 8. marrakuuta. Etran Finatawa soittaa sellaista vähän monta kertaa kehumaani Tinariweniä perinteisempää, mutta silti sähkökitaralla höystettyä tuaregimusiikkia, joten keikka on ehdottoman pakollista kuultavaa kaikille juurimusiikin ja John Lee Hooker -henkisen bluesin ystäville.

… ja jokaiselle mielensä mukaan?

Erään nettifoorumin erästä ”keskustelu”-säiettä vilkaisseena* jäin miettimään, miksi kaikkein kiihkeimmät rasististen kommenttien suoltajat ovat samaan hengenvetoon vaatimassa, että heidän aatteitaan ja mielipiteitään kohdeltaisiin ”tasapuolisesti” rasismin vastaisten kantojen kanssa.

Eikös rasistien pitäisi pikemminkin ilahtua siitä, että muu maailma suhtautuisi heihin vieläkin enemmän niin kuin he itse haluavat suhtautua toisiin? Että heitä syrjittäisiin työ- ja opiskelupaikkojen haussa? Että heille vittuiltaisiin kadulla? Että heidän ikkunoihinsa paiskottaisiin kiviä ja oviinsa maalattaisiin ”RATKU”-graffiteja?

Silloinhan maailma pyörisi heidän mielensä mukaan. Kaikkien rasistien esivanhemmathan ovat nimittäin kotoisin Itä-Afrikasta, tuolta (heidän mielestään**) ali-ihmisten mantereelta.

___

* Tuollaisia ”keskusteluja” – tai rasistien ja muiden ”kansallismielisten” blogeja – ei juuri jaksa seurata vilkaisua kauemmin. Herää inho, viha ja ahdistus.

** Tarkoitan tässä lähinnä eurooppalaisia rasisteja. Afrikkalaiset rasistit pitävät epäilemättä Eurooppaa ali-ihmisten mantereena. Heillä lienee kantaansa aivan yhtä pätevät perustelut kuin eurooppalaisilla aateveljillään ja -sisarillaan.

Jos kirjailija näkee muita kauemmas, se johtuu siitä että hän seisoo kustannustoimittajan harteilla.

Vietin lauantaita Tampereella, missä Suomen Kirjailijaliitolla oli syyskokouksensa. Itselläni oli lafkasta melkoisen riitaisa käsitys ennen omaa liittymistäni, mutta ainakaan toistaiseksi kokoukset eivät ole osoittautuneet käsityksen veroiseksi. (Olen kyllä sittemminkin kuullut juttuja…) Uusi puheenjohtaja valittiin yksimielisesti (onnea Tuula-Liina Varikselle!), äänestyksetkin sujuivat asiallisessa hengessä ja suuremmitta kiistoitta.

Suhteellisen rutiininomaisten kevät- ja syyskokousten miellyttävintä antia ovat kuitenkin keskustelut tuttujen ja vasta tutustuttujen kirjailijatovereiden kanssa. Kuunnellessani muutamien ongelmia ja päänseinäänhakkaamista laiskojen ja/tai täysin kyvyttömien kustannustoimittajiensa kanssa täytyy kiittää kyllä kaikkia mahdollisia jumaluuksia siitä, että minulla on koko (lyhyen) kirjailija- ja vähän pidemmän kääntäjäuranikin aikana ollut aivan mielettömän hyvä kustannustoimittajaonni. Etenkin Alshainia työstäneellä Stellalla ja Neduja toimittaneella Petellä oli samaan aikaan sekä hienotunteisuutta että hommassa tarvittavaa suoruutta sanoa tyylikkäästi, mikä heistä ei toimi. Molemmat jaksoivat paneutua tekstiin ja etsiä siitä tasoja ja tunnelmia. Palaute oli asiallista ja silkkaa asiaa.

Ei kai sitten mikään ihme, että minä suhtaudun niin näreästi taiteidenkin piirissä eläteltyyn huippuyksilöiden ihannointiin. Yhden ihmisen nimissä oleva mestariteos on yleensä monen ihmisen ahkeran työpanoksen summa. Ja sama pätee muihinkin kirjoihin. Ja muihin taiteenlajeihin.

Onnea Martti Ahtisaarelle!

Uunituoreen uutisen mukaan tämän vuoden Dynamiittitehtailijan rauhanpalkinto on myönnetty Martti Ahtisaarelle ja ilmeisesti myös CMI-järjetölle. Vilpittömät onnittelut!

En erityisemmin pitänyt Ahtisaaresta Suomen tasavallan presidenttinä – hän tuntui olevan aivan liikaa kaikenmaailman bisnesväen juoksupoikana – mutta sittemmin hän on kyllä siirtynyt tekemään erittäin kunnioitettavaa työtä. Sipaisisin lakin pois päästä, jos sellainen päässä olisi, ja kumarran kunnioittavasti.