Olen maininnutkin, että olen elämässäni omistanut yhden ainoan auton, silloin kolmetoista vuotta vanhan ja parisataatuhatta kilometriä ajetun Saab 99:n. Käytetyn auton vähävaraisena omistajana varustauduin tietenkin ongelmien varalle hommaamalla käsiini kyseisen automallin korjausoppaan – itse asiassa kaksikin. Korjausoppaat ovat näitä nerokkaita opuksia, joita mainostetaan sillä että kirjaa tehtäessä ko. auto on purettu kokonaan osiin ja koottu. Sitä en epäile lainkaan, mutta huonolaatuisehkot valokuvat tahrattoman siisteistä, upouusista autonosista studio-olosuhteissa kuvattuina eivät juurikaan muistuttaneet mitään sellaista öljyistä, kuraista ja jäistä, mitä meidän Saabimme konepellin alla näkyi tammikuisena pakkasiltana parkkipaikan katulampun valossa. Eikä korjausopas sisältänyt juurikaan neuvoja siihen, mikä osa moottoria pitäisi purkaa ja korjata oireen X ilmaantuessa.
(Vanhemmillanikaan ei ollut autoa: isä ajoi kortin vasta yli viisikymppisenä, kymmenkunta vuotta sen jälkeen kun hän oli muuttanut pois kotoa ja kuutisen vuotta sen jälkeen kun minäkin muutin pois kotoa. Äidillä ei ole korttia vieläkään. Eikä minulla ollut koskaan mopoakaan. Meillä oli kyllä moottoriveneitä, joiden moottorit rupesivat yleensä ennemmin tai myöhemmin oikkuilemaan – yleensä ennemmin. Polttomoottorit eivät kerta kaikkiaan kuulu kulttuuriperimääni, joten minulta puuttuu täydellisesti luontainen kyky ymmärtää niiden sielunelämää. Niinpä suhtaudun niihin edelleenkin kuin jonkinlaisiin villieläimiin. Sähkölaitteet ovat minusta paljon helpompia, turvallisempia ja helpommin lähestyttäviä.)
Tämän kuun 20. päivänä tulee kuluneeksi neljäkymmentä vuotta Apollo 11:n laskeutumisesta Kuun kamaralle – ensimmäisestä kerrasta, jolloin ihminen pääsi Maapallolta toiselle taivaankappaleelle. Edellä kuvatuista syistä ei ole mikään ihme, että vuosipäivää juhlistavista kirjauutuuksista minun sydämeni lumosi jo pelkällä kansikuvallaan tämä:
Totta puhuen kansi on lievää huijausta. Christopher Rileyn ja Phil Dollingin Apollo 11: Owner’s Workshop Manual (Haynes 2009) ei sisällä yksityiskohtaisia kaavioita ja ohjeita siihen, kuinka Saturn V -kantoraketti, SM-107 -huoltomoduuli, CM-107 -komentomoduuli tai LM-5 -kuumoduuli puretaan osiin ja kootaan taas toimivaksi avaruusalukseksi: ottaen huomioon systeemin osien määrän sellainen kirja olisikin varsinainen tiiliskivipakka.
Yhtä kaikki kyseessä on antoisa ja monipuolinen, hyvin kirjoitettu yleiskatsaus niihin monenlaisiin laitteistoihin joita tarvittiin Apollo-retkikuntien lennättämiseen tuohon aivan silmänkantaman päähän, naapuriplaneetalle. Kirja keskittyy järkevästi nimenomaan tekniseen puoleen ja jättää kiertoratadynamiikan, Apollo-ohjelman poliittiset motiivit, astronauttien ja heidän perheidensä henkilöhistoriat, lentojen tieteelliset saavutukset sun muut lähinnä ohimenevien mainintojen varaan. Kuten kirja mainitsee useamman kerran, Apollo-ohjelma toteutettiin aikana jolloin ei itse asiassa ollut vielä tekniikkaa toteuttaa mitään sellaista. Omalta osaltaan tämä jättiläishanke edisti esimerkiksi puolijohteiden ja integroitujen piirien yleistymistä: aluksen tarvitsema tietokonejärjestelmä sai viedä tilaa vain parin tiiliskiven verran, kun sen maanpäällisellä vastineella oli kokoa kolmen jääkaappi/pakastinyhdistelmän verran. (Myös energiankulutus piti saada murto-osaan silloisten mainframe-koneiden vaatimista kilowattimääristä.)
Tieteiskirjoittajalle tällainen teos on tietenkin kullan arvoinen. Minähän olen juuri kirjoittanut Karstan, joka tapahtuu jokseenkin kokonaan avaruusaluksessa. Vaikka en teekään missää nimessä ns. kovaa scifiä eikä minun tarvitse olla niin tarkka yksityiskohtien suhteen, perusasioiden on silti oltava kunnossa. Siinä mielessä lukukokemus oli lohdullinen: en ilmeisesti ole unohtanut mitään oleellista omasta tarinastani. Tämä kirja pysynee jatkossakin käden ulottuvilla olevassa hyllyssä: yleiskatsausmaisuudestaan huolimatta se on näppärä hakuteos. Parempi hakuteos se tosin olisi, jos mittayksiköt olisi ilmoitettu tuumien ja mailien lisäksi myös SI-järjestelmässä: mutta keskiaikainen mittajärjestelmä on tietysti sikäli perusteltua, että sitä käytettiin myös Apollo-ohjelmassa.
Julkaisisikohan Alfamer tämän suomeksi? Minä voin kyllä mielihyvin suomentaa, kunhan hinnasta ja aikatauluista päästään sopuun…
