Jos minulta kysytään mielipidettä parhaasta koskaan näkemästäni elokuvasta, olen vastannut järjestään ”Tomás Gutiérrez Alean Viimeinen ehtoollinen”.

Näin sen 1980-luvun puolivälissä Limeksen elokuvakerhossa, jonka nimilyhenne LIEKE siirtyi sittemmin eräälle aloittelevalle kustantamolle, joka sitten joutui tamperelaisen Liekkeen suvun vaatimuksesta muuttamaan nimensä Likeksi. Näytökset pidettiin niin kutsutussa ANK:n salissa Helsingin Uuden ylioppilastalon kolmannessa kerroksessa. Sali oli akustisesti toivoton, valkokankaana toimi lakana ja äänentoistosta huolehti Nuorisoasiainkeskukselta lainatun vanhan elokuvaprojektorin pikkuruinen monokaiutin. En ollut ainoa, johon elokuva teki silloin vaikutuksen. Ehkä tekniset puutteet saivat keskittymään itse tarinaan? Ehkä näytöksen aikana nautittu viinikin vaikutti. Kerhossa oli tapana jäädä keskustelemaan vasta nähdystä, ja useampikin tuli päästäneeksi suustaan sanat ”paras elokuva, jonka olen koskaan nähnyt”.

Tietysti väittämässä on sellainen mukavan snobistis-esoteerinen sävy: tämä Kuubassa vuonna 1976 valmistunut elokuva oli pyörinyt Helsingin elokuvateatteriohjelmistossa viikon vuonna 1983 (mikä sinänsä oli jo melkoinen saavutus kuubalaiselokuvalle). Sen jälkeenkään elokuvaan ei ole ollut helppoa törmätä. En oikein usko että sitä on ollut saatavilla videokasetilla, ja DVD-versiokin piti tilata erään tunnetun kansainvälisen nettikauppaketjun amerikkalaisesta päästä – ja sen jälkeen talouden DVD-soitin piti modifioida aluekoodivapaaksi. Nyt minulla oli siis lopultakin tilaisuus nähdä Viimeinen ehtoollinen uudestaan: miltä ”paras koskaan näkemäni elokuva” näyttää nykyään?

Eletään pääsiäisviikkoa 1700-luvun lopulla. Kristuksen kärsimyksiä kunnioittaakseen havannalaisen sokeritehtaan omistava espanjalaiskreivi päättää kutsua illallispöytäänsä seurakseen kaksitoista neekeriorjaansa: hän itse ottaa, tietenkin, Jeesuksen – opettajan – roolin. Lähtökohta on irvokas, mutta hilpeän sitaattifarssielokuvan Byrokraatin kuolema tehnyt Alea ei tee tällä kertaa farssia. Elokuvasta kehittyy monitasoinen, ilkikurinen, vakava, irvokas, musta, älykäs, remuisa kuvaus siitä, kuinka maailmat kohtaavat, maailmat eivät kohtaa, aika muuttuu eikä mikään muutu.

Elokuvan perustana on tositapahtuma vuoldelta 1797: muuan kreivi tosiaan pesi kahdentoista orjansa jalat ja istui heidän kanssaan illallispöytään (muka) tasaveroisena – ja seurauksetkin olivat samankaltaiset.  Tähän aikaan moni asia oli muuttumassa hyvin nopeasti: Englannin entinen siirtomaa oli irtautunut verisessä sodassa ja muuttunut Yhdysvalloiksi. Ranskan kansa oli tehnyt vallankumouksen ja teloittanut kuninkaansa. Ja lähempänä Haitissa nerokkaan kenraalin Toussaint L’Ouverturen johtama orjakapina oli juuri johtanut uuden tasavallan syntyyn. Oli tapahtumassa teollisuuden vallankumous, mutta myöskin porvariston vallankumous, joka pian syrjäytti entiset valtasäädyt, aateliston ja papiston, mutta ei juurikaan parantanut syrjäytyneempien kansanosien asemaa. Viimeinen ehtoollinen kuvaa juuri tätä murrosta.

Elokuvan syntymaan perusteella sen voi tietenkin tulkita piikittelyksi kristinuskoa julistavien orjanomistajien kaksinaamaisuutta kohtaan – ja kyllähän se sitä onkin. Sen voi aivan hyvin tulkita myös salaviekkaaksi, allegoriaan piilotetuksi kuvaukseksi Kuuban nykytodellisuudesta, idealistisen sosialistisen propagandan ja ahdistavan diktatuuritodellisuuden ristiriidasta – ja kyllä se on sitäkin: herttuan julistama jumalansana alleviivaa moneen kertaan Jeesuksen utopistis-sosialistisimpia lauseita, eikä Alea ole muissakaan elokuvissa kohdellut kotimaansa kommunistihallintoa mitenkään erityisen silkkihansikkaisesti. Elokuvaa voi oikeutetusti pitää terävänä piikittelynä kohti länsimaiden hurskastelevaa suhtautumista kolmanteen maailmaan – toinen käsi heristää sormea hyveellisesti, toinen käsi ottaa sumeilematta vastaan kaikki ne aarteet jotka on ryöstetty väkivalloin tai maksettu lasihelmin. On se epäilemättä sitäkin.

Tietysti nykyään elokuvaa voi katsoa myös ennustuksena siitä, millaista työelämä on Suomessa(kin) 2000-luvun alussa.

Kuubalaisen 70-luvun kuvaus- ja etenkin äänitystekniikan puutteet näkyvät tietysti DVD-versiossa paremmin kuin muinoin ANK:n salissa: etenkin (mono)äänitys on kehnohkoa. DVD on sitä paitsi tehty hetkittäin vähän huonokuntoisesta kopiosta. Mutta tarinana ja etenkin elokuvana homma toimii komeasti. Vaatii melkoista siviilirohkeutta tehdä alle kaksituntiseen elokuvaan lähes tunnin mittainen kohtaus, jossa kolmetoista miestä istuu ruokasalissa syömässä, juomassa ja juttelemassa niitä näitä – ja vaatii julmetun hyvää työryhmää saada kohtaus toimimaan loistavasti. Olen, edelleenkin, vaikuttunut.

Jos minulta kysytään parasta näkemääni elokuvaa, saatanpa edelleenkin mainita sen olevan Viimeinen ehtoollinen. Enkä taida valehdella kovinkaan paljoa.

• Tweet
• Pin It