Taakse jätetty, pöydältä löydetty

·

Kustannustoimittaja lähetti aamulla sähköpostia. Karstan versio 2.8 on saapunut onnellisesti hänen tietokoneelleen.

Finnconissa selitinkin tuota vähän noloa ja nörttiä versionumerointiani. Perusidea on se, että versio 1.0 syntyy siinä vaiheessa kun kirjoitan ensimmäisen kerran pisteen kirjan viimeisen virkkeen perään. Korjauskierrokset kasvattavat desimaalia: ensimmäinen printtaamani versio taisi olla 1.2, kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille lähti versio 1.4. Alkaessani kuun alussa käydä pikku hiljaa läpi heidän kommenttejaan ensimmäinen uusi versionumero oli 2.0, siitä edettiin vähitellen eteenpäin, kymmenys kerrallaan.

Tähän systeemiin on parikin syytä. Ylettömän omanarvontuntoisena kirjailijana haluan tietenkin, että elämäntyöstäni tulevaisuudessa tutkielmia tekevillä opiskelijaparoilla on mahdollisuus vähän paremmin tutustua tekstien synty- ja muokkautumisprosessiin: kovin montaa versionumeroa en printtaa, mutta ne ovat olemassa erillisinä tiedostoina. (Eri asia sitten, miten kauan ne pysyvät luettavassa kunnossa dvd-r- ja kovalevyillä…) Toinen on ns. kantapääviisautta: tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmilla (tässä tapauksessa Word 2007:lla ja InDesignilla) on toisinaan taipumus kompastua omaan nokkeluuteensa niin pahasti, että ne samalla sotkevat työn alla olleen tiedoston täysin lukukelvottomaan kuntoon. Mitä useampi erillinen versio tiedostosta on tallessa, sitä pienemmän lisätyön sotku aiheuttaa.

Juu, on minulla kaikesta myöskin varmuuskopioita kokonaan erillisillä kovalevyillä jotka eivät ole työtietokoneeni kuorien sisällä – yksi sijaitsee itseasiassa yrttimaa.netin palveluntarjoajan tiloissa jossakin Espoon suunnassa – mutta näissä asioissa kannattaa olla enemmän kuin vain vähän neuroottinen. Tietysti työn hukkaaminen voisi tehdä kirjalle hyvääkin – kuten Pirkko Saision Punaisen erokirjan kohdalla saattoi käydä – mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa vielä paria kuukautta käännöspalkkiotonta aikaa koko roskan uudelleenkirjoittamiseen.

Jälleen kerran on tullut todistettua, miten korvaamattoman arvokkaita ateljeekriitikot ovat kirjailijalle – ainakin minulle. Kukin heistä lukee tekstiä omalla tavallaan, kiinnittää huomiota eri asioihin. Kaikki eivät välttämättä pidä lainkaan tarinasta tai sen ihmisistä, toiset ovat niistä innoissaan enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Karstan tapauksessa pari 1.4:n ongelmaa nousi esiin useammankin kommenteissa: X:n kyseenalaisten toimien tapauksessa hänen ystäväpiiriinsä kiinnitettiin huomiota merkillisen vähän. Y puolestaan oli käsittämättömän hyvässä psyykkisessä kunnossa ollakseen viettänyt viimeiset viisi vuotta yksin – mutta hänen kertojan kanssa käymänsä pitkät keskustelut ovat toisaalta oleellisia kirjan tarinalle ja sen taustoille. Kertojan asenne Z:aan puolestaan muuttuu yllättävän totaalisesti yhden ainoan keskustelun jälkeen. Ensimmäisen ongelman ratkaisin irrottamalla X:n ystäväpiiristään: tämä tavallaan myös toi hänelle motivaatiota toimia kuten toimi, vaikka asiaa ei suoraan tekstissä sanotakaan. Y:n tapauksessa nostin kysymykseksi sen, onko hän todellakin ollut yksin – ja jos ei, niin missä muut ovat? Z:n (kertojan mielestä) epämiellyttäviä puolia alkoi näkyä lisää myös tarinan myöhemmissä vaiheissa.

Lisäksi vähensin ”ilmalukko”-sanan esiintymismääriä jokseenkin puoleen. Osittain tosin sillä keinolla, että nimesin uudelleen tietyntyyppiset ilmalukot ”paineoviksi” ja ”välikammioiksi”.

Olen huomannut ennenkin, että jossakin vaiheessa (alkuperäisversion) kirjoitusprosessia on pakko ruveta ajattelemaan: ”No, tää on nyt vaan tällainen välityö. Tehdään tää vauhdilla loppuun niin sitten pääsee suunnittelemaan niitä monitasoisempia ja hienompia romaaneja.” Karstan tapauksessahan minä pidin vielä reilun kuukauden tauon kesken kaiken, kun piti tehdä valmiiksi syksyllä aloitettu käännöstyö: sekin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Paikoillaan jahnannut juonenkuljetus ja kirjoitusrytmi saivat aivan uutta vauhtia tauon jälkeen.

Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat onneksi löytäneet tästä ”välityöstäkin” myös tasoja, ja muuan jopa piti sitä tähänastisista parhaana kirjanani. Itsekin olen tykännyt tarinasta paljon enemmän palattuani sen ääreen pitkän tauon jälkeen. Versionumeroiden kasvaessa on myös sattunut silmiin sopivia paikkoja tuikata pikku detaljeja: esimerkiksi mitä juuri sillä aamiaisella syödään tai millaista uima-asua kertojahahmo käyttää. Minulla on jonninmoinen vastenmielisyys kuvailla ihmisten asuja tai esimerkiksi heidän ulkonäköään: edellinen on minusta liian fantsuu, ja jälkimmäinen tökkii muuten. Jos kertoja esimerkiksi  pitää jotakin henkilöä kauniina, kuvitelkoon lukija omasta mielestään kauniin ihmisen. Poikkeuksiakin on: Alshainin Omara Poitakin olemus kaksivärisiksi värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen on peräisin eräästä unestani, ja päätyi siksi kirjaan asti. (Unihahmossa tosin oli enemmän piirteitä eräästä ystävästäni kuin mitä Omarassa – tai Leonin suhtautumisessa Omaraan.)

Viime päivinä olen palannut omaan, aiemmin kirjoitettuun tekstiini toisellakin tavalla. Päätin käännätyttää Tähtivaeltaja-lehdessä keväällä julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -novellini englanniksi tutulla suomalaisen kirjallisuuden englannintajalla. Ideana on saada näytetekstiä Finnishwriters-sivustolle ja mahdollisesti muuhunkin vastaavanlaiseen promokäyttöön. Olen käynyt viime päivinä läpi Owen Witesmanin mainiota käännöstä ja samalla omaa tarinaani, joka onkin nyt aivan jotakin muuta kuin omaa tekstiäni. Kielenvaihdoksen myötä ”30 More Years” vaikuttaa vallan kiinnostavalta tarinalta: olisi mukava lukea tältä lupaavalta tieteiskirjailijalta lisääkin…

Viime aikoina on tullut myös harrastettua musiikin kanssa pläträämistä, ja hieman toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut sekä Kotistudioon että Omaan studioon hyviä neuvoja rumpusetin äänittämisestä, vaikka en ole koskaan itse äänittänyt rumpusettiä. Nyt olen menettänyt poikuuteni siinäkin lajissa.

Minulle tyypilliseen tapaan noudatin (omia) vinkkejä tiettyyn pisteeseen asti ja käytin uusimmassa kirjaversiossa kuvailtua neljän mikin ”Glyn Johns -asettelua”, joka toimikin aivan niin hyvin kuin viisaammat ovat kertoneet. Tosin minulla ei ollut kahta identtistä isokalvoista kondensaattorimikrofonia, mutta onneksi venäläisen Oktavan (musta mikki pystyssä lattiatomin oikealla puolella) ja australialaisen Røden (korkeassa telineessä) epäsuhtainen pari on taajuusvasteeltaan riittävän lähellä toisiaan. Sain myös päähäni pistää ylimääräisen (halvan nauha-) mikin katonrajaan osoittamaan kohti virvelirumpua, ja siitä tietokoneelle tallentunut raita osoittautui ihan käyttökelpoiseksi. Äänityspaikka oli kyllä sitten sitäkin vääräoppisempi: entisen kasvihuoneen lasiseinät tuottivat kuitenkin vallan mainion, napakan rumpusoundin. Ongelmallisinta oli tilan heikko äänieristys: naapurustokin taatusti kuuli, että lähistöllä soitettiin rumpuja, joten sessiota ei olisikaan voinut järjestää muuten kuin arki-iltapäivänä. Muuten miltei idyllisen tilan toinen huono puoli alkoi näkyä iltapäivällä, kun aurinko rupesi paistamaan: sille on syynsä, miksi ”kasvihuoneilmiötä” kutsutaan ”kasvihuoneilmiöksi”…

Sunnuntaicover VII

·

Voi tietysti hyvin väittää, että tämä teos ei ole enää cover, vaan omaperäinen teos – eivätpähän nuo alkuperäisversioiden levyttäjätkään ole kovin tunnettuja siitä että olisivat aina kunnioittaneet tekijänoikeuksia viimeiseen pilkkuun ja pisteeseen saakka.

Kuvanlaatu ei ole totisesti kaksinen, mutta älköön se häiritkö musiikkielämystä: Ladies and gentlemen – Tortelvis has entered the building!

Keskiaukeaman tytöt

·

Oikeastaan kyse on kyllä pikemminkin aikuisista naisista kuin tytöistä. Jarmo Papinniemi pohdiskeli taannoin omassa blogissaan, kuinka suureen osaan kirjojen aloitukset ja lopetukset on nostettu – mutta mitä tapahtuu täsmälleen kirjan puolessavälissä, keskiaukeamalla? Pitihän tuota sitten kaivaa omatkin kirjat esiin ja tutkia.

391 pääsee keskiaukeamalla itse asiaan. Nimetön päähenkilö, ”minä”, ja kirjan toinen keskeinen hahmo, ”sinä”, ovat ekaa kertaa sillai. Myöhempiä kertoja ei taida sitten loppujen lopuksi olla kovin montaa.

Alshainissa on keskiaukeamalla luvunvaihto. Edellisen luvun lopussa on puhe naisesta, (Maan vuosissa mitaten) noin nelikymppisestä kotihoitajasta, jota kertojavanhus kutsuu ”Sormustytöksi”. Seuraavan luvun alussa vanhus löytää väkivaltaisesti kuolleen miehen. Alshain on tosiaankin (ainakin toistaiseksi) ainoa romaanini, jossa on myös dekkarimainen sivujuoni.

Nedut puhuu keskikohdassaan sekin naisesta – tai pitäisikö sanoa naaraasta. Kyseinen henkilö kun ei satu kuulumaan Homo sapiens -lajiin, vaikka onkin lähisukua. Päähenkilö astelee portaat alas tutkimaan kellaria, jossa kyseinen naaraspuolinen henkilö majailee, mutta ei ole juuri silloin paikalla. Päähenkilö pohtii myös viimeiaikaisia uniaan, jotka eivät kuitenkaan ole (suoranaisesti) seksuaalisia. Ehkä se johtuu siitä, että Nedujen Jolle taitaa olla tähänastisista romaanieni päähenkilöistä ainoa, jolla on suunnilleen koko kirjan tapahtumajakson ajan säännöllistä ja suhteellisen tyydyttävää iho- ja sukupuolielämää?

Karsta ei ole vielä valmis joten keskiaukemana lopullisesta paikasta ei vielä ole lopullista varmuutta. Sain kuitenkin eilen valmiiksi sellaisen version (joka minun tylsässä merkintätavassa kulkee tunnuksella ”2.8”), jossa on otettu huomioon ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan korjausehdotukset ja kommentit. Tapani mukaan huitaisin tekstin InDesign-taitto-ohjelmaan ennen kuin lähetin sen sähköpostilla takaisin kustannustoimittajalle. Puolivälin aukeamalla 160-161 pohditaan siinäkin naisasiaa: tässä tapauksessa ihmetellään erään kertojan lähipiirin henkilön varsin… eh… värikästä menneisyyttä ja ihmetellään, saisiko se tämän kyseisen henkilön käyttäytymään itsetuhoisesti. Hmmm, oikeastaan tässäkin kirjassa tosiaan voisi sanoa olevan jonkinlainen dekkarihko juonne mukana.

Vaikuttaa siltä, että keskiaukeamien suhteen olen jokseenkin… tasalaatuinen kirjailija. ”Sinä” on suunnilleen kolmekymppinen ja Nedujen Efisddan ikää voi vain arvailla, mutta sekä Sormustyttö että Karstan Hwan ovat nelissäkymmenissä. Eivät siis varsinaisesti enää tyttöiässä. Mutta otsikko on tuollai jotenkin fraasimpi.

Rauhallisuuden (meren) tukikohta

· 6 kommenttia ·

(Apollo 11:n laskeutumispaikka Lunar Reconnaissance Orbiterin kuvaamana 17. heinäkuuta 2009. Elokuussa LRO:n pitäisi siirtyä matalammalle radalle ja saada tarkempia kuvia.)

Tasan neljäkymmentä vuotta sitten isä ja äiti herättivät minut katsomaan televisiota. Muistini mukaan mustavalkoisessa lähetyksessä näkyi suurimman osan aikaa studion pöytä, jonka ääressä joukko nimikyltitettyjä asiantuntijoita keskusteli tapahtumista vajaan neljänsadantuhannen kilometrin päässä, Kuun Rauhallisuuden meressä. Välillä nähtiin lyhyitä, suhruisia katkelmia suorasta televisiolähetyksestä Kuun pinnalta. Ilman studioväen selostusta en olisi luultavasti erottanut, mitä ruudulla oikein tapahtuu. Joka tapauksessa olin seitsemänvuotias, menossa kansakoulun toiselle luokalle ja näin suorana lähetyksenä, kun ihminen käveli ensi kertaa toisen taivaankappaleen pinnalla.*

Seuraavan vuoden mittaan ilmestyi montakin kauniskuvaista kirjaa, jonka nimessä, alaotsikossa tai viimeistään takakannessa mainittiin sanat ”avaruuden valloitus”. Taisin kyllä tajuta jo hyvin pian, että avaruus oli yhtä valloitettu kuin Amerikka olisi ollut valloitettu jo silloin, kun maahanmuuttajataustainen espanjalaiskapteeni Cristobal de Colon koetti isovarpaallaan Atlantin vettä seistessään tukevasti espanjalaisella rannalla.

Silti: jostakinhan se oli aloitettava.

Sittemmin aurinkokunnan tutkimus on siirtynyt huomattavasti parantuneiden automaattilaitteiden tehtäväksi. Tässä neukut olivat pioneereja: heillä ilmeisesti oli miehitettyjen kuulentojen projekti, joka kuitenkin lakkautettiin heti kun jenkit olivat onnistuneet ensimmäisinä. Neukut onnistuivat kuitenkin ensimmäisen kauko-ohjatun kuukulkijan lähettämisessä. Lunahodeja on seurannut monien amerikkalaisten, venäläisten, eurooppalaisten ja muunmaalaisten luotainten ja kulkijoiden joukko. Miehitettyjä avaruuslentoja ei ole tehty matalia Maan kiertoratoja korkeammalle sitten 1970-luvun alkupuoliskon. Nyt on taas uho päällä: kiinalaiset ja intialaiset aikovat Kuuhun, jenkkien on tietysti pakko pistää paremmaksi ja julistaa menevänsä aina Marsiin asti.

Onnea matkaan.

Ei, ihan vilpittömästi. Minä haluan, että edes pieni osa tämän planeetan populasta käväisee muuallakin kuin aivan kotikulmilla ja välittää kokemuksensa meille lopuille kuudelle miljardille. Vaikka avaruustutkimus yleensä ja miehitetyt avaruuslennot erityisesti nielevät suunnattomia määriä rahaa ja resursseja, summat ovat kyllä vallan vaatimattomia verrattuna paljon pahempiin turhakkeisiin, kuten puolustustekniikkaan. Hyötyjäkin on saatu. Ilman Apollo-ohjelmaa käytössäni olisi luultavasti paljon vaatimattomampi mikrotietokone: NASA:n tarve saada parin jääkaappi-pakastinyhdistelmän kokoinen tietokone pienennetyksi tiiliskiven kokoon antoi melkoisen potkun integroitujen piirien kehitystyölle.

Mutta tärkeimmät hyödyt ovat toisaalla.

Kuulennot olivat – kaikesta kylmän sodan ja propagandan taustastaan huolimatta – melkoisen yhdistävä kokemus. Astronautteja saattoi kunnioittaa ja kuulentojen kaltaisen operaation onnistumista ihailla vaikkei nyt niin olisikaan perustanut rasistisesta ja sotaisasta suorittajavaltiosta – aivan samoin kuin Juri Gagarinia saattoi hyvin ihailla huolimatta hänen NKP:n jäsenkirjastaan.

Moni astro- ja kosmonautti on sitä paitsi kertonut valaistumisen kokemuksestaan tuolla ylhäällä, kuinka rajoja oli mahdotonta nähdä, kuinka Maa näytti yhtenäiseltä, kauniilta – ja hauraalta. Tässä oli sentään kyse nationalismilla aivopestyistä entisistä taistelulentäjistä. Soisin, että kaiken maailman Halla-Ahot, Ahmadinejadit, Wildersit ja Mugabet pääsisivät samanlaisen valaistumisen äärelle.

Astronauttien ajatukset ja mukanaan tuomat kuvat yhtenäisestä, pienestä ja hauraasta planeetastamme olivat omalta osaltaan tönimässä eteenpäin ympäristöliikettä, tuomassa esiin ajatusta ettei ole olemassa paikkaa nimeltä ”pois”: kaikki vaikuttaa kaikkeen, jätteet eivät katoa minnekään silloin kun ne työnnetään taloyhtiön roska-astiaan. Ilmaa sai siipiensä alle myös Gaia-hypoteesi, ajatus Maan biosfääristä jonkinlaisena symbioottisena, mahdollisesti jopa jollakin tapaa tietoisena kokonaisuutena.

Mutta ei siinäkään vielä kaikki.

Ihmisen luontoon kuuluu ottaa kavereita mukaan ja lähteä katsomaan, mitä noiden kukkuloiden takana on. Siksi me kaikki emme enää asu Olduvain rotkon kulmilla. Arkeologia ja paleontologia alkavat näköjään osoittaa yhä kiistattomammin, että moni ihmiskuntaa riivaava ongelma sai alkunsa silloin, kun aloimme asettua paikoillemme, kun vaihdoimme luonnollisen keräilijä/metsästäjäelämäntavan paratiisin maanviljelyksen ja karjankasvatuksen kaltaiseen raskaaseen työhön ja yksipuoliseen ravintoon. Paikalleen asettumisen myötä alkoi myös sodankäynti: vanhemmalta ajalta on erittäin vähän merkkejä järjestelmällisestä väkivallasta kanssaihmisiä kohtaan. Ei ihme, että ihmiset tuntevat niin paljon vetoa poislähtemisen ajatukseen – merille, toiseen maahan, avaruuteen. Ei se ole hölmöä romantiikkaa, vaan tervettä paluuta ihmisen arvoiseen elämään.

Meitä on nykyään niin paljon, meidän yhteisömme ovat niin monimutkaisia ettei lähteminen onnistu kaikilta, metsästäminen ja keräileminen eivät elätä kaikkia. Siksi on hyvä, että voimme matkustaa edustajiemme välityksellä, tutkia kaverien avulla, mitä noiden vuorten takana olevassa laaksossa on, millaista seutua on tuon meren takana. Sillä toinen ihmisyyden oleellinen osa on, ettei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kaverit voivat mennä ja kaverit voivat kertoa, ja kokemus on miltei yhtä upea ja aito kuin jos olisi käynyt itse. Joskus aidompikin.

Avaruusmatkailu on siis, jossakin mielessä, juuri sitä mitä ihminen tekee ollakseen ihminen. Sitä mitä ihmisen pitääkin tehdä.

* Tämä suora lähetys nähtiin uusintana sunnuntain vastaisena yönä – ja se tulee uusintana tänään tiistaina päivällä – ja huomasin muistikuvieni olleen osin vääriä: kaksi- ja puolituntisen kuukävelyn ajan kuva pysyi koko ajan laskeutumismoduulin videokamerassa, studion paperimassakulisseihin palattiin vasta sen jälkeen kun astronautit olivat palanneet kuumoduuliin. Mukana oli jonkin verran värikuvaakin Houstonin lennonjohdosta. Uskomatonta, miten jännää kuukävelyä oli seurata ”suorana” vielä neljäkymmentä vuotta myöhemminkin! Minä en nykyään juuri jaksa katsella telkkaria ja istuin tiiviisti ruudun ääressä nelisen tuntia.

Studiossa asiantuntijoina oli mm. Pertti Jotunin, Martti Tiurin ja Birger Wiikin kaltaisia, myöhemminkin tuttuja nimiä. Muistin äsken, että kävin vanhempieni kanssa katsomassa, kun yleisölle esiteltiin Wiikin yhdysvaltalaisilta saamia kuukivinäytteitä. En muista, missä näyttely oli, mutta muistan pitkän jonon, lasivitriinin ja suurennuslasin, jonka alla näkyi suunnilleen lapsen peukalonpään kokoinen, sinertävänharmaa kivenmurena.

Sunnuntaicover VI

·

Lienen kertonut tämän shown, albumin ja dvd:n tarinan ennenkin, joten lyhyesti: vuoden 2000 lähestyessä Playboy kyseli mm. Richard Thompsonin mielipidettä päättyvän vuosituhannen parhaista populaarisävelmistä. Thompson arveli – ilmeisesti aivan oikein – että oikeasti lehti halusi listan korkeintaan viimeisten viidenkymmenen vuoden suosikkihiteistä, joten hän otti teeman kirjaimellisesti: lista alkoi 1200-luvulta (”Summer Is Icumen In”) ja päättyi tähän:

Lehti ei julkaissut Thompsonin listaa, mutta Thompson alkoi tehdä keikkoja tämän mainion cover-listan puitteissa. Se nauhoitettiin ensin pelkästään netittyneille faneille tarkoitettuna omakustannealbumina, sittemmin myös (hieman eri biisilistalla) kahden cd:n ja dvd:n pakettina. Suosittelen!

Hys.

·

Liettuan parlamentti on tänään – toistamiseen – hyväksynyt lain, joka kieltää kertomasta alaikäisille niistä liettualaisista(kin), jotka tykkäävät toisistaan eri tavalla kuin (ainakin kuviteltu) enemmistö. Luulen, että tässä tilanteessa meillä suomalaisilla on vain yksi vaihtoehto: meidän on säädettävä laki, joka kieltää kertomasta alaikäisille Liettuasta. Onhan kertakaikkiaan irstasta ja sairasta, että Euroopassa on noin iljettävää lainsäädäntöä harjoittava valtio.

Hyssyttely on näköjään muotia näin heinähelteillä: Keskustapuolue yrittää parhaansa mukaan hyssytellä vaalirahakohua. Mikään ei ilmeisesti muutu johdon organisaatiossa ennen ensi vuoden puoluekokousta, halusi kenttä sitä tai ei. Nimimerkki sivusta seuraava diletantti kysyy: Eikö jäsenistö voisi vaatia koolle ylimääräistä puoluekokousta?

Kokoomus ja kokdemit hyssyttelevät vaalirahakohun tiimoilla vähintään yhtä innokkaasti, ja toistaiseksi paljon tuloksellisemmin. Vielä ei kukaan ole oikeasti vaatinut kahta muuta suurta puoluetta aukaisemaan vaalirahoitustaan.

Finnconclusion

· Yksi kommentti ·

No niin, scifijuhlat on tältä vuodelta juhlittu. Hyvä mieli jäi. Järkkärit ja vänkärit paiskivat töitä ennen Finncon-viikonloppua ja sen aikana suunnilleen vuorokauden ympäri niin että viitisentoistatuhatta vierasta pääsi nauttimaan toistensa seurasta, hyvistä keskusteluista ja esityksistä sekä yleisestä scifi/fantsu/anime/mangaharrastushengestä. Iso, iso, ISO kiitos!

Olen ainakin tällä hetkellä melkoisen tyytyväinen myös omaan pieneen panokseeni. Lauantain keskustelu Peltosen Ellan ja Jukka M. Heikkilän kanssa kirjan kirjoittamisen valmistelutöistä veti yllättävän paljon porukkaa, juttu kulki ja yleisöltä tuli erinomaisia kysymyksiä. Sunnuntaina olin lupautunut päivystämään pari tuntia Viitteen tiskillä, ja päädyin pitämään matalahkoa profiilia: viereisen pöydän ääressä Vihreän langan myyntitykit tekivät niin tehokasta markkinointityötä, että halusin tehdä meidän puolestamme pienen rauhallisen sataman, jossa voisi jutella politiikasta ja maailmanmenosta ilman että kukaan tyrkyttää kenellekään yhtään mitään. Ilmeisesti taktiikka toimi ainakin jossain määrin.

Iltapäivän livekäännöstunti onnistui oikeastaan yli kaikkien odotusten. Kaapelitehtaan kellarin pieneen seminaarihuoneeseen ahtautui yli kolmekymmentä kuulijaa, kyselijää ja kommentoijaa seuraamaan, kuinka käänsin Philip K. Dickin Dr. Bloodmoney -romaania. Käännös ei edistynyt kuin muutaman kappaleen verran: miltei jokainen lause herätti yleisössä kysymyksiä ja keskustelua, joita puitiin sitten tovi ja yleensä löydettiin lauseelle paljon toimivampi käännös kuin ensimmäinen mieleeni tullut ajatus. Näinhän homman pitääkin toimia, näin kääntämisen prosessi valottuu paremmin. Kiitoksia kaikille, minulla itsellänikin oli mukava ja kiinnostava tunti!

En ehtinyt seuraamaan muuta ohjelmaa niin paljon kuin olisin halunnut – mikä on tietysti coneille aina tyypillistä. Petri Hiltusen vetämät definitiiviset paneelit ovat aina hersyvää seurattavaa, niin tälläkin kerralla vaikka tietokoneyhteensopivuusongelmat pudottivatkin showsta pois perinteisen kuvamateriaaliosuuden. Sunnuntain päätteeksi kuultu kerronnan muotoja käsittelevä paneeli sai minut jälleen pohtimaan keinoja toteuttaa muutamia ideoita, joilla olen leikitellyt suunnilleen siitä lähtien kun pääsin ensi kertaa pelaamaan legendaarista Leisure Suit Larry in the Land of Lounge Lizards -peliä. Ehkä niistä ideoista vielä joskus poikii jotakin… jossakin muodossa. Ehkä.

Sunnuntaicover V

· 4 kommenttia ·

Tällä kertaa biisi, jota monet luultavasti pitävät nimenomaan The Clashin originaalina. Ei se ole, ei edes Bobby Fuller Fourin originaali, kuten Kramppeja ja nyrjähdyksiä -sarjakuvan alaviiteosa sarjan Rumba-aikoinaan minua valisti. Alkuperäisversion ”I Fought the Law’sta” teki Sonny Curtis ja (silloin jo entinen) Buddy Hollyn taustabändi the Crickets vuonna 1959.

Itse ehdin nähdä Clashista livenä valitettavasti vain sen vähän läyhäisen Cut the Crap -levyn tehneen kvintettikokoonpanon, jossa klassisesta kokoonpanosta olivat enää mukana laulaja/komppikitaristi Joe Strummer (1952-2002) ja basisti Paul Simonon. Pari postuumia livealbumia, From Here to Eternity ja vain muutamia viikkoja ennen klassisen kokoonpanon hajoamista äänitetty, viime vuonna julkaistu Live at Shea Stadium ovat osoittaneet, mihin kvartetti parhaimmillaan pystyi.

(Ja studiossahan Strummer, Simonon, Mick Jones ja Topper Headon ystävineen tekivät minun laskujeni mukaan toisen kahdesta maailman parhaasta rocklevystä: London Callingin. Ja monta muuta loistavaa äänitettä.)