Japanilainen elektroniikkajätti Sony julkisti tasan kolmekymmentä vuotta sitten, 1. heinäkuuta 1979, ensimmäisen kannettavan C-kasettisoittimensa, ensimmäisen Walkmanin. Kyse oli vain vähän C-kasettia isommasta, ainakin isoon taskuun mahtuvasta kasettisoittimen ja kuulokkeiden yhdistelmästä, joka muutti melkoisesti musiikin kuuntelemisen tapaa. Pitkän aikaa pipodiskokuulokkeista vuotavat diskantit olivat melkoinen riesa kaikissa julkuneuvoissa, ennenkuin kuuloketekniikan kehittyminen teki musiikin kuuntelusta oikeasti henkilökohtaista.
Itse taistelin vastaan pitkään. Kaveripiirissä pipodiskoja alkoi näkyä jo 80-luvun puolivälissä (kun hintataso oli laskenut opiskelijaystävälliseksi), mutta ajatus ympäristön äänien häivyttämisestä ja tällaisesta yksin kaikkien näkyvillä olemisesta kiusasi. Annoin periksi vasta aivan vuosikymmenen lopulla, kun sivaripaikakseni varmistui Muhos ja tiesin matkustavani seuraavan vuoden mittaan monta yhdeksäntuntista junamatkaa. Sen jälkeen pipodisko on ollut seurana myös lukemattomilla kävelyretkillä. Siihen oli helppo tottua. Kävellessä on mahdollista myös kuunnella musiikkia suhteellisen keskittyneesti (kunhan katsoo mihin kävelee), vastapainona yhä pahemmin inhoamalleni taustamusiikille.
Mutta tästä kaikesta huomaan kirjoittaneeni aiemminkin. Pipodiskoken yleisterminä ”ipod” on korvannut ”walkmanin”, mutta kyse on silti samasta, kolmekymmentä vuotta sitten alkaneesta jatkumosta.
