Kertoma

·

Luin Ursula K. LeGuinin The Tellingin (2000) suhteellisen tuoreeltaan. Koitimme ystäväni Evan kanssa saada kirjaa siihen aikaan Liken alamerkkinä toimineen Kääntöpiirin kustannusohjelmaan, mutta korkeammat tahot katsoivat, että LeGuin on WSOY:n kirjailija. Sittemmin on tietenkin käynyt selväksi, että Södikaa kiinnostavat vain LeGuinin fantasiakirjat. The Telling on ”scifiä”, osa LeGuinin loisteliasta ”hainilaista sykliä”, johon ovat kuuluneet myös hänen läpimurtoteoksensa Pimeyden vasen käsi, minulle hyvin tärkeä kirja Osattomien planeetta ja varhainen ekoscifiteos Maailma, vihreä metsä. Tänä vuonna The Telling ilmestyi lopulta suomeksi BTJ:n kustantamana.

Kirjan nimestä käytiin laajaa keskustelua Risingshadow.netin sivuilla kirjan ollessa vielä käännösvaiheessa. ”The Telling” on teoksessa erittäin keskeinen käsite, jolle ei löydy helposti kovinkaan itsestäänselvää suomennosta. Minun ehdotukseni olisi ollut Kertoma – matematiikasta tuttu termi vähän uudessa merkityksessä. Itse kirjassa ”The Tellingin” käännös on ”Suuri Tarina” enkä ole ihan vakuuttunut siitä että termi on onnistunut. Kyse ei ole yhdestä tarinasta, vaan pikemminkin monien pienien tarinoiden kertomisen, välittämisen, oppimisen ja säilyttämisen perinteestä. Jyrki Iivosen suomennoksen nimi Kahdesti haarautuva puu viittaa kirjassa usein esiintyvään symboliin ja on siinä mielessä kohtuullisen onnistunut.

LeGuin on tunnetusti koulutukseltaan sosiaaliantropologi ja se näkyy tässä kirjassa vieläkin selvemmin kuin hainilaissyklin muissa teoksissa. Tämän tieteisromaanin tiede on nimenomaan kulttuuriantropologia. ”Ekumeenin tarkkailijan” tittelillä Aka-nimisellä syrjäisellä planeetalla toimiva päähenkilö Sutty on oikeastaan hyvin puhtaasti tekemässä etnografista kenttätutkimusta. Työssään hän joutuu pohtimaan myös oikeuttaan sekaantua tutkimuskohteensa toimiin silloin, kun hän kokee todistavansa hirvittävää vääryyttä. Siltä osalta kirjan tematiikka tuo mieleen Strutgatskin veljesten klassikon Hankalaa olla jumala.

Sutty on elänyt nuoruutensa yksijumalaisen uskonnollisen despotismin keskellä, ja hän näkee Akan vallanneessa ateistisessa järjenpalvonnassa aivan liikaa samoja piirteitä. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen, monestakin syystä, ja puolueettomana tarkkailijana pysyminen osoittautuu jotakuinkin mahdottomaksi. Hänen ratkaisunsa on yrittää auttaa säilyttämään uuden hallinnon vainoamaa tarinankerrontaperinnettä, vanhoja kirjoituksia ja vanhoja kirjoja, jotka ”järkevät” modernistit yrittävät tuhota taantumuksellisena uskonnollisena roskana.

LeGuinin Aka-planeetta on tulkittu usein Kiinaksi, ja tähän suuntaan tietysti viittaavat myös vanhojen teosten ”käsitemerkki”-kirjoitus sekä se, että se vanhakaan uskonto (tai vanhat uskonnot) ei sisältänyt mitään mitä voisi (Maan, ts. länsimaisen kulttuurin näkökulmasta) pitää jumaluutena. LeGuin on liian fiksu rakentamaan täydellistä maailmaa tai täydellistä teologiaa. Suttyn hahmon kannalta on paljon parempi kirjallinen(kin) ratkaisu laittaa hänetä ihmettelemään uskontoa (tai ”uskomusjärjestelmää”, tai ”perinnettä”) josta hän erottaa vain irrallisia, sekavia palasia, jotka eivät suostu asettumaan kovinkaan hyvin hänen terralaisiin käsityksiinsä uskonnon aineksista.

Tieteisromaaniksi Kahdesti haarautuva puu on rytmiltään harvinaisen verkkainen. Mitään suurta ei tapahdu, ja suurin osa pienistäkin asioista tapahtuu rivien välissä – ja muuttuu suureksi, jostakin näkökulmasta katsoen. Jotkut ongelmat löytävät ratkaisunsa, jotkut ratkaisut muodostavat uusia ongelmia. Moni asia jää auki, kuten todellisessakin elämässä. Tämä on hiljaisessa rytmissään hieno, kaunis ja monessa suhteessa myös viisas kirja.

Tällä viikolla olen kuunnellut lähinnä Beatleseja

·

Ensikosketukseni The Beatlesin musiikkiin tapahtui 1970-luvun alussa siihen aikaan ei-niin-kovin tavattomalla välillisellä tavalla.

Top of the Poppers -nimikkeen alla julkaistiin paljon coveralbumeja päivän hiteistä ja klassikoistakin. Meille oli jostakin päätynyt kyseisen ”yhtyeen” Beatles-kasetti, jota kuunneltiin taajaan – etenkin kesän veneretkillä. Yleensä meillä oli tapana ajaa moottoriveneemme jonkun Helsingin kaupungin omistaman saaren rantaan, asettua siihen aloillemme ja viettää aikaa saaressa niin kauan kunnes ruokavarat alkoivat olla vähissä. Paitsi että tällainen lomailu oli muutenkin mukavaa, se sopi meidän Kaappari-nimiselle veneellemme. Moottori oli jokseenkin epäluotettava Bedfordin vanha kuorma-automoottori, ja sitä paitsi veneen korkea peräkajuutta otti tuulta niin tehokkaasti että oli parempi muutenkin pysytellä saarten suojissa – ja rantaan päästyä laatia melkoinen köysiviidakko veneen ympärille pitämään sitä paikoillaan. Iltaviihteestä vastasi lähinnä kasettinauhuri, joka oli alkuaan hankittu toimittajavanhempien haastattelukäyttöön. En muista oliko meillä muita kasetteja kuin tuo Beatles-coverkokoelma, mutta ainakin sitä kuunneltiin paljon. Etenkin ”Michelle”, ”Something” ja ”Long and Winding Road” tuovat minulle edelleenkin mieleen veneen pienen ja hämärän keulakajuutan, jossa nukuimme pikkusiskon kanssa.

Kun musiikinharrastukseni muuttui 80-luvulla intohimoiseksi ja miltei pakkomielteiseksi, Beatlesiin ja bändin merkitykseen tuli tietysti tutustuttua enemmänkin. Siinä vaiheessa suurimman vaikutuksen tekivät Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band ja The Beatles -tuplalevy, molemmat rikkaita ja monisävyisiä paketteja. Ensimmäinen bändini Kumpula-projekti soitti ”Come Togetheriä”, joka on sittemminkin ollut ykköslemppareitani bändin lauluista.

Viime viikon lopulla tulin hankkineeksi bändin jotakuinkin koko levytetyn tuotannon.

Kyseessä on tietenkin tuore boksi, joka sisältää kaikki albumit, Past Masters -nimisen tuplallisen albumeilla julkaisemattomia singleraitoja sekä dvd-levyllisen pienoisdokumentteja levyjen syntyvaiheista.

Päädyin boksin stereoversioon osittain ihan vain halvemman hinnan ja paremman saatavuuden vuoksi. Iso osa bändin tuotantoa tehtiin nimenomaan monoksi ja stereoversiot olivat vain pikaisesti rykäistyjä lisätuotteita. Stereokuva on nykymittapuun mukaan perin omituinen: rummut ovat miltei järjestään jommassakummassa laidassa, laulukin usein aivan muualla kuin nykynormien mukaisesti keskellä. Ensimmäisten albumien stereoversioilla kaikki soittimet ovat toisessa kaapissa ja kaikki laulut toisessa. Osittain tähän on ollut ihan tekninenkin syy: 1960-luvun miksauspöydissä ei ollut modernimpien versioiden pannauspotentiometrejä, vain kytkin jossa oli kolme asentoa: vasen, keskellä ja oikea.

Ennakkopeloista huolimatta omituinen stereokuva ja ”moderni” masterointi eivät ole oikeastaan häirinneet kuuntelua edes kuulokkeilla. Varhaislevytysten stereokuvassa soittimia kuuluu jonnin verran myös laulupuolelta: kaikki äänitettiin yhdellä otolla ja soitanta vuosi laulumikkeihin. Musiikin kompressointi on puolestaan tehty hyvin huolellisesti ja tyylikkäästi. Tavallaan äänikuva vastaa hyvin sitä millaiselta nämä levyt ovat kuulostaneet 60-luvun putkilaitteilla: elektroniputkilla tehty vahvistus kompressoi ja pyöristää soundia aivan eri tavalla kuin nykyään suosittu transistoritekniikka. Ylimpiä ja alimpia taajuuksia on hieman korostettu niin että bändin mainiot basisti ja rumpali pääsevät vähän paremmin esiin. Parissa kappaleessa yläpään nosto tuo joitakin lyömäsoittimia vähän turhan kärkkäästi esille, muuten ei valittamista.

The Beatles -tupla taitaa edelleen pysyä suosikkialbuminani, vaikka kyse onkin enemmän neljän sooloprojektin kokoelmasta kuin bändilevystä. Beatlesien tausta on mustan rhythm’n’bluesin ohella brittiläisessä music hall -perinteessä, jonka henkeä ”Valkoisen tuplan” ja Pepperin tyylikirjossa on roppakaupalla. Tuplalla on tietysti myös ”Revolution 9” -äänikollaaši, joka aukaisi minun korviani toisenlaisille musiikeille. Mutta nyt on ollut tilaisuus ottaa myös aikaisempaa parempaa tuntumaa Rubber Souliin ja Revolveriin, enkä lainkaan ihmettele levyjen arvostusta.

Hauskaa on ollut verrata näitä uudelleenmasterointeja muutaman vuoden takaiseen Love-albumiin. Kyseessähän oli Cirque de Soleilin Beatles-musiikille perustuva show, jota varten Beatlesin tuottaja sir George Martin miksasi liudan klassikkoja uudestaan poikansa Giles Martinin kanssa. Vaikka raitoihin ei lisätty mitään mikä ei olisi ollut Beatlesin levyttämää, Martinit yhdistelivät palasia eri kappaleista. Lopputulos toi tuttuja kappaleita esiin aivan uudessa valossa, ja ensi kertaa Beatleseja kunnolla cd-levyä varten remasteroituna: ei olisi ollut mitenkään kohtuutonta sisällyttää sitäkin levyä boksiin.

Mutta onhan tämä ilmankin melkoisen massiivinen pläjäys. Ellei pipodiskoon mahtuisi koko hoito vallan sujuvasti, tulisi helposti mieleen poltella omien suosikkien kokoelmalevy. Edellisten lisäksi siellä olisivat ainakin Liverpool-sarjan laulut (”In My Life”, ”Penny Lane”, ”Strawberry Fields Forever”), ”Julian” ja ”Blackbirdin” kaltaisia loppuaikojen nättejä balladeja, ”Norvegian Wood” (jonka tarinan suomentamani Lennon-elämäkerta aukaisi aivan uudella tavalla) monta George Harrisonin laulua, ”I Feel Fine” makeine feedbackintroineen,…

Onhan noita. Käsittämättömän runsas, tasokas ja monipuolinen tuotanto: Nelisentoista albumia (laskutavasta riippuen) vain kahdeksassa vuodessa. Beatlesin myötä portit lävähtivät auki monelle muullekin persoonallista ja raja-aitoja rikkovaa musiikkia tekevälle ryhmälle.

Karstaa korviin

· 2 kommenttia ·

Karstaa pitäisi olla nyt kaupoissa. Sen kunniaksi lukaisin pienen pätkän ensimmäisen luvun alkua ”nauhalle” (toisin sanoen kovalevylle):

Kuuntele: Karsta – ensimmäisen luvun alku

Yksikin mikrofoni olisi riittänyt, mutta käytin tilaisuutta hyväkseni ja kokeilin, miten neljä eri mikrofonit reagoivat ääneeni. Neljästä kolme tuotti vallan käyttökelpoista tulosta, yksi – se joka on tarkoitettu bassorummulle – kohisi turhan paljon näin hiljaisella puheäänellä.

Pian, pian

·

Perjantaina kustannustoimittajani Stella tekstaroi: ensimmäiset Karsta-kappaleet olivat saapuneet Liken konttorille. Omat kirjailijankappaleeni saapuvat alkavalla viikolla.

Asian kunniaksi tein pientä päivittelyä Yrttimaa.netin sivuille ja lisäsin Karsta-sivun. Jos sivuilta löytyy hölmöyksiä, korjausehdotuksia otetaan mielihyvin vastaan.

Tarinoiden synty

· 3 kommenttia ·

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”:

Hiekkameren purjehtijat

· 3 kommenttia ·

Minun on vaikeaa edes kuvitella koskaan asuvani muutamaa kymmentä kilometriä kauempana meren rannasta. Siinä mielessä lienee vähän hassua, miten innoissani olen ollut nimenomaan malilaisesta musiikista. Malissa on rantaviivaa ainoastaan Niger-joen varrella.

Musiikki jaksaa silti vedota. Ilahduttavaa kyllä malilaisia esiintyjiä on viime vuosina nähty Helsingissä vallan kiitettävästi. Loistava etelämalilainen lauluntekijä Oumou Sangare jäi valitettavasti näkemättä muiden sitoumusten vuoksi ja onnistuin keväällä missaamaan tuaregibändi Terakaftinkin keikan. Onneksi Terakaft palasi takaisin Suomeen  – ilmeisesti koko syyskuuksi – ja eilen illalla tuli tilaisuus korjata aukko sivistyksessä.

Terakaft on hyvin pitkälti tunnetumman Tinariwenin hengenheimolainen sekä musiikiltaan että taustaltaan: tämäkin bändi on – ilmeisesti ihan oikeasti – ”vaihtanut kalašnikovit sähkökitaroihin” ja todennut, että sissisotaa parempi tapa auttaa tuaregikulttuurin säilyttämistä on kehittää ja uudistaa sen parhaita puolia ja tuoda niitä muun maailman tietoisuuteen. Perinnemusiikista ei siis ole kyse, kuten instrumentaatiokin kertoo: kaksi sähkökitaraa, sähköbasso ja jerrykannusta tuunattu lyömäsoitin. Riffipohjainen musiikki toimi, sai jalan väpättämään tanssimusiikille kehnossa Savoy-teatterissakin ja toi vanhalle bluesinharrastajalle riittämiin tuttuja aineksia vaikkapa John Lee Hooker -vainaan tuotannosta. Kitarasoundit voisivat sopia moderniin kantriin, ja jos säröä pistettäisiin hiukkasen lisää ja taustalla kolaisi ”oikea” rumpali, musiikki olisi silkkaa hardrockia.

Maistiaisiksi Youtubessa kelluskeleva teknisesti heikkolaatuinen pätkä kevään keikalta. Tässä sitä säröä on lisää…

Terakaft pyörii Helsingin seudulla ilmeisesti vielä loppukuun, kannattaa tarkkailla tilannetta.

Ylettömän pitkä Kiina-aiheinen blogahdus

·

Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.

En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.

Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.

Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.

Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.

Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.


Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.

Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.

Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.

En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.

Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.

Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.

Kuten on aina ennenkin ollut oikein.

Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.

* * *

Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.

Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.

Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.

(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)

Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.

Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.

(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)