Tarinoiden synty

· 3 kommenttia ·

Tarinoiden – sekä faktan että fiktion – kertominen, ja taide ylipäänsä, on osa kaikkia tunnettuja ihmiskulttuureja, ja mahdollisesti ainutlaatuista juuri ihmisille. Tämä tosiasia on antanut aiheen uusiseelantilaiselle Nabokov-tutkijalle Brian Boydille kehitellä ajatusta evolutionäärisestä kirjallisuudentutkimuksesta. Tuloksena on teos On the Origin of Stories (Belknap/Harvard 2009).

Kirjan nimi viittaa tietenkin Darwiniin, ja Boyd lähteekin kehittelemään ajatuksiaan kertaamalla evoluutioteorian perusteita (sellaisena kuin ne tätä nykyä ymmärretään) ja sovittamaan fiktion kehittymisen ajatusta ihmislajin pärjäilykamppailuun viimeisten satojen tuhansien vuosien aikana. Boyd on liian fiksu ja tietää evoluutiosta aivan tarpeeksi ollakseen menemättä halvimpaan evoluutiohalpaan: ”Hyvä tarinankertoja saa enemmän pesää, ts. enemmän jälkeläisiä.” Ei homma niin yksinkertaisesti mene tällaisella eläinlajilla, jonka yhteisöllisyys lähentelee muurahaispesän tiiviyttä ja jonka elämässä ja hengissäselviämisessä altruismi on aivan oleellinen piirre. Boyd liittää fiktion kehityspsykologien suosimaan ”mielen teorian” käsitteeseen: siihen, kun lapsi tajuaaa että muillakin ihmisillä on samantapainen mieli kuin hänellä itsellään.

Jos tarinoiden kertominen parantaa mielen teorian tajuamista yhteisön jäsenissä, myös yhteisön kyky selviytyä paranee: ruoanetsintä on koordinoidumpaa, puolustautuminen petoja ja muita luonnonvoimia kohtaan tehokkaampaa. Boyd ei taida missään vaiheessa kirjaa mainita sanaa ”meemi” (vaikka viittaakin kyllä Dawkinsiin useita kertoja), mutta hieman samanlaista ideaa on ilmassa.

Boydin tavoite ei ole kuitenkaan pelkästään esitellä teoriaa tarinoiden synnystä, vaan hän rakentelee evoluutioteoriaansa nimenomaan kirjallisuudentutkimuksen ja -kritiikin tarpeisiin. En tunne näiden alojen keskustelua tai perinnettä kovin hyvin, joten kirjan loppupään lukeminen meni aika kursoriseksi. Sitä ennen Boyd kuitenkin pohtii evoluutiokirjallisuusteoriansa pohjilta Homeroksen Odysseiaa ja Dr. Seussin lastenkirjaa Horton hears a Who!, ja herätti minussa melkoisen kiinnostuksen poimia niistä ainakin edellinen hyllystä ja lukea, lopultakin, läpi.

*  *  *

Mitä taustatyön tekemiseen tulee, Helsingin Sanomien tiedetoimittaja Timo Paukku esitti tämänaamuisen lehden Tiede & Luonto -osion tiedehenkistä musiikkia käsittelevän pääjutun tapauksessa äärimmäisen huonoa esimerkkiä olemalla vaivautumatta tarkistamaan ennen kaikkea lauluntekijänä tunnetun matematiikan lehtorin Tom Lehrerin (1928-) kohdalla edes hänen nimensä oikeinkirjoitusta. Hyi olkoon! Ja kyllä Lehrerillä on muitakin hienoja lauluja kuin tuo Gilbert & Sullivan -melodiaan perustuva kertakäyttövitsi ”The Elements” (jonka alkuaineista osa on sitä paitsi keksittyjä), jopa muita tiedehenkisiä lauluja. Oma suosikkini on aina ollut kaunis kevätballadi ”Poisoning Pigeons in the Park”, mutta koska nyt on syksy, niin laitettakoon tähän valitettavasti edelleenkin ajankohtainen ”Pollution”:

Hiekkameren purjehtijat

· 3 kommenttia ·

Minun on vaikeaa edes kuvitella koskaan asuvani muutamaa kymmentä kilometriä kauempana meren rannasta. Siinä mielessä lienee vähän hassua, miten innoissani olen ollut nimenomaan malilaisesta musiikista. Malissa on rantaviivaa ainoastaan Niger-joen varrella.

Musiikki jaksaa silti vedota. Ilahduttavaa kyllä malilaisia esiintyjiä on viime vuosina nähty Helsingissä vallan kiitettävästi. Loistava etelämalilainen lauluntekijä Oumou Sangare jäi valitettavasti näkemättä muiden sitoumusten vuoksi ja onnistuin keväällä missaamaan tuaregibändi Terakaftinkin keikan. Onneksi Terakaft palasi takaisin Suomeen  – ilmeisesti koko syyskuuksi – ja eilen illalla tuli tilaisuus korjata aukko sivistyksessä.

Terakaft on hyvin pitkälti tunnetumman Tinariwenin hengenheimolainen sekä musiikiltaan että taustaltaan: tämäkin bändi on – ilmeisesti ihan oikeasti – ”vaihtanut kalašnikovit sähkökitaroihin” ja todennut, että sissisotaa parempi tapa auttaa tuaregikulttuurin säilyttämistä on kehittää ja uudistaa sen parhaita puolia ja tuoda niitä muun maailman tietoisuuteen. Perinnemusiikista ei siis ole kyse, kuten instrumentaatiokin kertoo: kaksi sähkökitaraa, sähköbasso ja jerrykannusta tuunattu lyömäsoitin. Riffipohjainen musiikki toimi, sai jalan väpättämään tanssimusiikille kehnossa Savoy-teatterissakin ja toi vanhalle bluesinharrastajalle riittämiin tuttuja aineksia vaikkapa John Lee Hooker -vainaan tuotannosta. Kitarasoundit voisivat sopia moderniin kantriin, ja jos säröä pistettäisiin hiukkasen lisää ja taustalla kolaisi ”oikea” rumpali, musiikki olisi silkkaa hardrockia.

Maistiaisiksi Youtubessa kelluskeleva teknisesti heikkolaatuinen pätkä kevään keikalta. Tässä sitä säröä on lisää…

Terakaft pyörii Helsingin seudulla ilmeisesti vielä loppukuun, kannattaa tarkkailla tilannetta.

Ylettömän pitkä Kiina-aiheinen blogahdus

·

Äidin tavaroiden joukosta tuli kerättyä ensimmäisenä talteen – ja skannattavaksi – vuonna 1991 tekemämme Kiinan-matkan kuvamateriaali. Reissu poikkesi melkoisesti tavallisista turistimatkoista. Äiti oli nimittäin lukenut muutama vuosi aikaisemmin kuolleen tätinsä (ja minun kummitätini) päiväkirjat tämän lähetyssaarnaajavuosilta Kiinassa 1934-45, ja hänen mielestään niissä oli ainesta kirjaksi. Niinpä reissasimme kymmenkunta päivää Hunanin maakunnan pohjoisosissa, tutustuimme paikallisiin kristillisiin yhteisöihin ja onnistuimme – osin sattumankin kauppaa – tapaamaan useita ihmisiä, jotka olivat tunteneet Helvi-tädin. Vietimme myös reissun lopuksi muutamia päiviä Beijingissä tutustumassa nähtävyyksiin.

Kirjaideaa varten matkalta tuli otettua runsaasti kuvia kahdella kameralla: paremmalla mustavalkoisia (koska vielä siihen aikaan mv-kuvista sai parempaa painojälkeä), pokkarilla värillisiä. Yhteensä vähän vajaat kuusisataa otosta. Ne on nyt skannattu, lajittelu ja oikeaan aikajärjestykseen saattaminen vievät vielä tovin.

En ole nähnyt suurinta osaa kuvista yli kymmeneen vuoteen, joten niiden myötä palautuneet muistikuvat ja tunnelmat tuntuivat ehkä siksikin voimakkailta. Etenkin Kesäpalatsi.

Kesäpalatsi on mielettömän kaunis paikka – juuri sellaisella tavalla joka vetoaa suomalaiseen. Mökillähän pitää olla järvi, puurakennus ja paljon mäntyjä. Rauhallista ja kaunista. Kesäpalatsissa on järvi, puurakennuksia paljon mäntyjä, rauhallista ja kaunista. Siellä on myös pieni vuori, vuoren päällä pagodi, paljon häkellyttävän kauniita paviljonkeja ja katettuja käytäviä, huolella restauroituna. Restauroijilla tuntuu olleen yhtä verratonta esteettistä silmää kuin palatsialueen alkuperäisillä suunnittelijoilla. ”Rauhan ja harmonian puutarha” on oiva nimi paikalle.

Siinä missä varsinainen keisarillinen palatsi eli Kielletty kaupunki on syntynyt vuosisatojen myötä, nykyiseen muotoonsa Kesäpalatsi rakennettiin kerralla, yhden suunnitelman pohjalta 1800-luvun loppupuolella. Paikalla oli sijainnut palatsi aikaisemminkin, mutta englantilais-ranskalaiset joukot olivat polttaneet sen maan tasalle toisen oopiumsodan loppuvaiheissa. Uudelleenrakennuksesta päätti leskikeisarinna Cixi. Rahat oli tarkoitettu Kiinan laivaston uusimiseen, mutta Cixillä oli niille parempaa käyttöä: tekojärven rantaan kyllä rakennettiin olemattoman laivaston muistoksi tulenkestävä, laivan muotoinen kivipaviljonki.

Kaiken rauhan ja kauneuden takaa alkaa paljastua toisenlaisia asioita viimeistään siinä vaiheessa kun tajuaa, että kyseessä on todellakin tekojärvi – kaivettu kuoppa. Myöskään vuori ei ole aito, sillä Beijingin ympäristö on hyvin tasaista alankoa.

Meillä oli Kiellettyyn kaupunkiin ja Kesäpalatsiin tutustuessa vielä tuoreessa muistissa maaseutu- ja pikkukaupunkiretkemme Hunanissa, joten tämä mielipuolinen kesämökkiprojekti näytti siksikin itsestään aivan toisia puolia.


Ainakin tuolloin Hunan, vanha keisarikunnan vilja-aitta, oli (pohjoismaalaisen silmin) köyhää, mutta vähintäänkin joten kuten toimeen tulevaa. Laajamittaisempia nälänhätiä ei ollut ollut aikoihin. Ihmiset tuntuivat olevan luottavaisia ja terveellä tavalla ylpeitä.

Ennen oli toisin. Retkikuntaamme kuului 40-luvulla useamman vuoden Hunanissa asunut entinen lähetyssaarnaaja, jolla oli omakohtaista kokemusta elämästä Kiinassa ennen Vapautusta – kuten hän itse kutsui kansantasavallan perustamista. Tuolloin tilanne oli tosin jo rauhoittunut melkoisesti siitä mitä se oli ollut 1930-luvulla, Helvi-tädin aikoina. Japanin armeija oli vain yksi monista maassa mellastelleista ja maata putipuhtaaksi ryöstelevistä sotajoukoista, tosin muita paremmin varustettu ja tuhoamisvimmassaan järjestelmällisempi. Helvi joutui useampaankin otteeseen piileskelemään vuorilla sota- ja rosvojoukkoja jotka olisivat kernaasti tehneet selvää yksinäisestä eurooppalaisnaisesta. Pari kertaa piti hyvin vähältä.

Kymmenkunta vuotta maata terrorisoineet japanilaisjoukot antautuivat kurinalaisesti vuonna 1945, mutta kotimaiset sota- ja rosvojoukot jatkoivat yhä toimintaansa. Kunnes Kansan vapautusarmeija pisti touhulle stopin. Vaikka vanhat lähetyssaarnaajat eivät missään nimessä olisi äänestäneet Suomessa mitään Keskustapuoluetta vasemmistolaisempaa tahoa, he osasivat arvostaa sitä miten kansantasavallan aikana maaseutu oli muuttunut niin sanotun Kiinan tasavallan aikaisesta nälkäkuolemien helvetistä ainoastaan vähän ankeaksi ja aika köyhäksi. Kansantasavallan aikoinakin on ollut nälänhätiä, totta, mutta aikaisemmin ne olivat normi, eivät historiankirjoihin merkittävä poikkeustila. Tilanne oli sama jo keisarikunnan aikaan, ainakin keisarikunnan loppuvaiheissa.

En ole lukenut Jung Changin Mao-elämäkertaa, mutta olen saanut kuvan että kirja maalaa päähenkilöstään kuvan tietoisena sadistina, jonkinlaisena pahuudestaan tietoisena pahuuden ruumiillistumana. Olen kuitenkin lukenut Jung Changin omaelämäkerrallisen Villijoutsenet-kirjan, ja hänen suku- ja henkilöhistoriansa voi hyvinkin selittää katkeruutta. Changin suku oli kuulunut jo keisarikunnan aikana valtakunnan vauraimpaan eliittiin, ja perhe onnistui säilyttämään hyvän asemansa virkamiehistössä vielä pitkään kansantasavallan perustamisen jälkeenkin. Chang joutui ensi kertaa tekemisiin ns. tavallisen kansan kanssa vasta kun Mao syrjäytti pahimmat kilpailijansa ”kulttuurivallankumouksen” nimellä tunnetussa merkillisessä vallankaappauksen ja anarkistisen yhteiskuntakokeilun sekasikiössä, ja Changitkin joutuivat maaseudulle ”uudelleenkasvatettavaksi”. Ei ihme että vieläkin vituttaa.

Mao uskoi vahvaan johtajuuteen ja kun kaikenlaiset inisevät komiteat alkoivat hyppiä silmille, hän ryhtyi toimiin ja varmisti asemansa. Siinä suhteessa hän oli osa keisarikunnan perinteen jatkumoa. Kungfutselaisuutta Mao vihasi, ehkä siksi että kunfutselaisessa katsannossa johtajalla on oikeus johtajuuteensa vain niin kauan kuin hän toimi alamaistensa edun mukaisesti. Kansalla oli oikeus, jopa velvollisuus kukistaa harhateille eksynyt keisari. Tämä filosofia tietenkin poikkeaa länsimaisesta ajattelusta, jonka mukaan Jumalan voideltu on oikeutettu asemaansa ikuisesti, riippumatta siitä millainen aivoton porsas hän on.

Kaiken lukemani perusteella Mao oli jotakuinkin vastenmielinen olio, mutta tuskinpa hän aamulla peiliin katsoessaan näki siellä hirviötä. Tuskin näki Hitlerkään, tuskin näkee Ahmadinežad, tuskin näkee Bush tai tuskin näki leskikeisarinna Cixi. Luultavasti he näkevät ihmisen, joka vain tekee sen mitä on pakko tehdä. Ihmisen, joka on tarttunut toimeen, ottanut johtajuuden käsiinsä ja toimii pohjimmiltaan kansakuntansa parhaaksi. Kansakunnan tai muiden omien ihanteidensa parhaaksi. Toimii niin kuin on oikein.

Kuten on aina ennenkin ollut oikein.

Meidän nuorempien ja omasta mielestämme moraalisesti korkeammalla tasolla olevien on kovin helppoa merkitä historian kulkuun se täsmällinen kohta, jolloin se mikä on aina ennenkin ollut oikein ei enää olekaan lainkaan oikein.

* * *

Olen joka tapauksessa äidin kanssa samaa mieltä siitä, että Helvi-tädin päiväkirjoissa on aivan varmasti aineksia kirjaan. Äiti ei sitä kirjaa saanut kirjoitettua kun sairaudet alkoivat verottaa voimia Kiinan-reissumme jälkeisinä vuosina. Hän kuitenkin keräsi runsaasti materiaalia: sitä on, yhteisen matkamme kuvien lisäksi, kaksi isoa muuttolaatikollista. Ne päätyvät nyt minulle.

Materiaalin läpikäymiseen, järjestelemiseen ja sulattelemiseen menee epäilemättä pitkään. Aloitin hankkeen skannaamalla tuon yhden reissun valokuvat. Ne ovat toistaiseksi ainoa sisältö kahden muun lähivuosien kirjaprojektien viereen nostetussa uudessa mapissa, jonka selkämykseen oli väistämättä jo tässä vaiheessa syytä kirjata järjestysnumero ”yksi”. Aikaa myöten sinisiä mappeja kertyy rivistöön taatusti paljon lisääkin.

Vielä minulla ei ole aavistustakaan, millainen tästä Kiina-kirjasta voisi tulla. En tiedä, olisiko minulla kykyjä – tai välttämättä edes halua – tehdä asiallista, rehtiä ja laajakatseista elämäkertateosta, dokumenttia. Romaanimuoto antaisi enemmän vapauksia ja esimerkiksi mahdollisuuden täyttää Helvi-tädin päiväkirjoihin jääneitä pitkiä aukkokohtia: tehdä spekulatiivista fiktiota niihin kohtiin mistä faktaa ei ole.

(Minähän jo viittasin tähän suuntaan 391:ssä: Eräs kirjan henkilöistä päätyy viettämään monta vuotta Kiinassa lähetyssaarnaajien parissa.)

Helvi-täti oli selvästi kirjoittanut päiväkirjaa toisten luettavaksi – esimiestensä ja Lähetysseuran kaltaisten organisaatioiden luettavaksi. Työn virallisten tavoitteiden kanssa ristiriitaiset asiat ja ajatukset on pakko kaivaa rivien välistä. Tai päätellä. Tai keksiä. Siksikin materiaalin käyttäminen kaunokirjallisuuteen olisi niin houkuttelevaa.

Mutta en tee asian suhteen päätöksiä vielä hyvään toviin. Kiina-aiheinen kirja ei ole numero vitonen, numero kutonen eikä luultavasti numero seiskakaan. Minulla on monta vuotta aikaa käydä materiaalia läpi, katsoa mitä kaikkea se sisältää ja mitä siitä saisi irti. Olettaen tietysti, että minun kuntoni kestää paremmin kuin äidin ja saan ylipäänsä aikaiseksi jatkettua tätä parinkymmenen vuoden aikaansaamattoman aikomisen jälkeen äkkiä hyvin vauhtiin päässyttä 2000-luvun kirjojenkirjoitusputkeani. Muuten materiaali saa siirtyä edelleen jonkun toisen ihmeteltäväksi.

(Ja jos joku ihmettelee kirjahyllyni mielenkiintoisia järjestysominaisuuksia: tuolla nimenomaisella hyllyllä niitä ei tällä hetkellä ole, sillä työhuoneen kirjahyllystö odottelee parhaillaan suurta uusimis- ja uudelleenjärjestelyvaihetta. Tuossa kohtaa sattui juuri nyt olemaan vapaata tilaa.)

Symbolien muuttuvista merkityksistä

· 11 kommenttia ·

En liene ainoa, jota miltei inhottaa tarttua maitopurkkiin, jonka kylkeen on painettu iso siniristilippu ja teksti ”Sisältää vain suomalaista maitoa”.

Sellainen on kansallismielisyyden voima. Nationalistit turmelevat kaiken minkä puolesta kohkaavat. Aina ja kaikkialla.

Myöhempi korjaus. Tämän puuskahduksen innoittajana toimi osaltaan uusi otsikkopalkkikuva, jonka laidassa huomasin vasta käyttöönoton jälkeen erään toisen nationalistien saastuttaman symbolin – tai ko. symbolinmuotoisen osan Kiinan keisarin työhuoneen ikkunaristikkoa. Älytön pikku detalji rupesi ärsyttämään minun silmääni, joten rajasin kuvan uudelleen.

Vessaan vai vaippaan?

·

Asiakkaiden kohtelu vanhustenhuollon laitoksissa on herättänyt viime päivinä kohua ja järkytystä – ilmeisesti aivan aiheesta. Kovan linjan talousmiehet – juuri ne jotka ovat ottaneet myyttisen ”johtajuuden” omiin käsiinsä ja ”uskaltavat tehdä kipeitäkin päätöksiä” – säästävät tälläkin kertaa heikoimpien selkänahasta.

Henkilökunnan määrien suhteen tilanne on ilmeisesti huonontunut entisestään niistä ajoista kun itse tein keikkahommia vanhustenhuollon laitoksissa – silloisissa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa ja Koskelan sairaalassa – epäpätevänä apuhoitajana 1980-luvulla ja muutaman kerran vielä 1990-luvun alkupuolellakin. Kyseessä oli yksi elämäni mielekkäimmiltä tuntuneista töistä, ja jossakin vaiheessa suunnittelin aktiivisesti jättäväni paikoillaan laahaavat yliopisto-opinnot sikseen ja lähteväni opiskelemaan hoitoalaa.

Vanhusten pitämisestä vuoteeseen ”sidottuna” – normaalisti tosin vain niin, että vuoteen laidat oli nostettu ylös niin että siitä oli vaikeampaa lähteä liikkeelle – herätti silloin tällöin keskustelua siihenkin aikaan. Kukaan ei kiistäne, että on vähintäänkin nöyryyttävää pakottaa ihminen pysymään sängyssään vasten tahtoa, vaipat jalkovälissä.

Ongelma on siinä, että länsimaisen lääketieteen viimeisen vuosisadan painotusten vuoksi ihmisten keho kestää paljon vanhemmaksi kuin pää. Suurin osa niistä, joiden liikkumista oli näin rajoitettu, ei tosiaankaan kyennyt mihinkään niin monimutkaiseen operaatioon kuin vessan löytäminen, pöksyjen laskeminen , pissiminen tai kakkiminen, vessan vetäminen, jälkien siistiminen, pöksyjen nostaminen ja vessasta pois löytäminen.

Useimmille tuotti melkoisia vaikeuksia jo pysyä omilla jaloillaan, kun tahtoa oli enemmän kuin tasapainoa. Moni dementikko muistuttaa pientä lasta henkisiltä kyvyiltään ja tasapainotaidoltaan, mutta aikuista muulta fysiikaltaan. Eräällä osastolla muistan olleen useammankin henkisesti täysin pihalla olleen potilaan, joiden annettiin vaellella vapaasti jo omaistenkin tahdosta. Heidän kasvonsa olivat kovin usein sinisenmustina pahempien kaatumisten aiheuttamista vammoista.

Kysymys ei ollut myöskään pelkästään potilaista ja hoitajien lisätyöstä silloin kun veri-, virtsa- ja ulostejälkiä jouduttiin siivoilemaan päivittäin eri puolilta osastoa. Holtittomasti vaelteleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä dementikko on vaaraksi myös potilastovereilleen. Monet pelkäsivät näitä zombieita aiheesta tai aiheetta, ja kohtaamiset saattoivat päättyä hyvinkin kerkeästi tappelunnujakkaan silloin, kun toisenkaan osapuolen tajunnantila ei ollut niin ylimaallisen selkeä että hän olisi osannut suhtautua pyhimysmäisen pitkämielisesti ympärillään pyörivään sekopäähän.

Aina yhtä innokkaasti näissä yhteyksissä ruvetaan toitottamaan kysymystä ”mikseivät vanhukset saa olla kotona?”. Niin, miksei? Olisiko parempaa hortoilla dementikkona yksin mummonmökissä tai kerrostalokämpässä, ilman minkäänlaista apua? Vai olisiko parempi, että joku toinen, nuorempi, uhraa koko elämänsä ehkä moneksi kymmeneksi vuodeksi dementoituneen läheisensä ympärivuorokautisena hoitajana, korjaten paskoja ja siivoten kusilammikoita, valvoen yöt ja päivät ettei mamma tai pappa livistä ulos, kolhi itseään, riko mitään tai kompastu portaissa, hälytysvalmiina joka ikinen vuorokauden hetki? Ammattihoitajilla on vapaa-aika, työtoverit apuna ja lomat, omaishoitajilla ei (juurikaan).

Jos minä joskus höperödyn ja alan tarvita ympärivuorokautista apua, hoitoa ja seurantaa, minut saa mielihyvin kärrätä laitokseen. Kammottava ajatuskin, että joku muu joutuisi uhraamaan oman elämänsä minun palvelijanani.

Mutta minä en ole muutenkaan sitä mieltä, että esimerkiksi naisten pitäisi häipyä työelämästä ja luovuttaa viekkaudella ja vääryydellä hankkimansa työpaikat ne paremmin ansaitseville miehille. Naisiahan nuo peräänkuulutetut omaishoitajat liki järjestään lienevät.

Sunnuntaicover IX

· Yksi kommentti ·

Kun S kerran löysi tämän, niin laitetaan teidänkin iloksenne. Kyseessä on Se-yhtyeen laulaja/lauluntekijä/kitaristi Yarin sooloversio ”Mitä me tehdään?” -biisistä, joka siis on käännösversio Lou Reedin ”Pale Blue Eyesistä”.

Ilmeisesti nauhoitus on samasta vuoden 1979 televisio-ohjelmasta, jossa suurta kohua herätti Yarin toinen kappalevalinta, hänen oma sävellyksensä ja sanoituksensa ”Varjot” – ja, ennen kaikkea, sen säkeet ” sillä kaikki järjestyy / kun ei oo tarkka vitustaan”. Itse laulun traaginen tarina jäi tämän varjoon, tajusin itsekin vasta paljon myöhemmin mistä siinä oikeastaan taisi olla kyse.

Mutta Soundi-lehtikin otsikoi arvostelunsa Sen kakkosalbumista: ”Onneksi se oli vain pahaa unta”.

Myyntimenestyksiä

·

Kuten kaikki Stephen Jay Gouldinsa lukeneet tietävät, Edgar Allan Poen merkittävin menestysteos hänen elinaikanaan oli The Conchologist’s First Book. Se puuttuu Jaana Kaparin hienosta Kootut teokset -suomennoksesta (Teos 2006) hyvin yksinkertaisesta syystä: kyse oli Poen nimiin (hänen suostumuksellaan ja avustuksellaan) laitetusta halpalyhennelmästä englantilaisen Thomas Wyattin kalliista teoksesta Manual of Conchology. (Tuohon aikaan näkinkenkien keräily oli tärkeä osa biologian opetusta.)

Tässä suhteessa olen onnistunut pistämään Poea paremmaksi: ainoa toiseen painokseen (tähänastisena) elinaikanani päässyt teos on sentään kokonaan itse kirjoittamani Kotistudio. Uusi versio Oma studio on sekin lähtenyt hyvin liikkeelle. Olen itse asiassa melkoisen hämmästynyt, jos siitä ei oteta lisäpainoksia.

Tänään postiluukusta kolahti uusi Riffi-lehti ja sieltä löytyi melkoisen kehuva arvostelu kirjasta. Tämä on minulle tärkeää: äänitystekniikasta kirjoittaessani minulla on kovin helposti tuntu, että kirjoitan asiasta josta en oikeasti tiedä mitään. Minun on esimerkiksi tunnustettava että äänitin kokonaista rumpusettiä ensi kertaa vasta tänä kesänä, puoli vuotta sen jälkeen kun olin neuvonut Omassa studiossa moniakin keinoja äänittää rumpusettiä. (Äänitys onnistui mainiosti, joten ilmeisesti ainakin osa neuvoista oli ihan päteviä.) Riffi on tajunnut joka tapauksessa kirjan idean aivan oikein:

Lähestymiskulma on tietoisesti ei-oppikirjamainen ja tunnelmoiva pohdiskelu tuo enemmänkin mieleen vertaiskeskustelun kuin akateemisen oppirakennelman. Kirjaa voi suositella myös niille oppikirjansa jo sisäistäneille: Mäkelän ajatuksiin kun voi peilata sitten omia näkemyksiään ja tarpeen tullen perustella niitä itselleen uudestaan, tai päätyä johonkin uuteen metodiin.

On aina ilahduttavaa huomata, että lukijalle on välittynyt juuri se, mitä olen yrittänytkin sanoa. Täytyy vain toivoa, että Karstasta tuli yhtä ilmaisuvoimainen. Se nähdään muutaman viikon päästä, kun kirja tulee painosta ja pääsee lukijoiden ja kriitikoiden käsiin.

Kieli on (yhä edelleen) virus ulkoavaruudesta

· 2 kommenttia ·

En voi väittää olevani mikään erityisen antaumuksellinen Laurie Anderson -fani, mutta vuonna 1988 julkaistu konserttielokuva Home of the Brave teki kyllä vaikutuksen. (Saisivat lopultakin julkaista jutun dvd:llä.) Andersonin tausta on klassisessa musiikissa ja lyhytelokuvissa, mutta hänen ilmaisunsa kehittyi vähitellen kohti kokeellista elektronista musiikkia ja performanssitaidetta. Home of the Brave oli huikean huumorintajuinen synteesi tästä kaikesta.

Soittamisen harrastajalle leffasta jäi mieleen myös joukko hulvattomia soitinteknisiä innovaatioita: Maailman kolein analoginen samplensoittaja, eli kieletön viulu jossa tallan paikalla oli nauhurin äänipää ja jousenjouhien tilalla pätkä ääninauhaa. Puku, jonka eri kohtiin oli kiinnitetty rumpukoneen padeja, jolloin rumpujensoittamisesta tuli tanssi. Aurinkolasit, joiden kehyksissä oli kontaktimikit vahvistamassa pään ääniä, kuten leukojen loksauttamista kiinni. Niin, ja elokuvan lopun paritanssi William S. Burroughsin kanssa.

Elokuvan jälkeen kontaktit Andersonin ilmaisuun ovat olleet lähinnä sattumanvaraisia, joten tilaisuus nähdä hänet livenä Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli toki käytettävä hyväksi. Visuaaliset elementit oli karsittu minimiin – lavallahan oli Andersonin lisäksi soittamassa vain kosketinsoittaja Serth Calhoun ja Andersonin elämänkumppani Lou Reed kitaristina, joten kaikkien oli keskityttävä ensisijaisesti äänimaiseman tuottamiseen. Silti homma toimi hienosti ja kuulosti miltei välittömästi vanhoilta levyiltä ja elokuvasta tutulta Andersonilta. Käytössä oli myös vanha temppu muuntaa puheääni elektronisesti miehen ääneksi – tekniikka on kehittynyt sen verran, että nyt puheesta sai paljon paremmin selvää.

Ja, ennen kaikkea, ne tarinat. Yllättävät näkökulmat, omalaatuiset muistot, keskustelujen katkelmat. Eräänlainen nykytodellisuuden lausuttu tieteiskirjallisuus, vaihtoehtohistoria joka on sittenkin täysin totta tänään ja kaikille tuttua. Dystopiat jotka ovat niin tosia ja arkisia että ovat hulvattoman hauskoja.

Lou Reed pääsi soittamaan välillä muutaman omankin sävelmänsä. Hänen ilmaisunsa on paljon hiomattomampaa ja karumpaa, mikä lomitti loppujen lopuksi varsin tyylikkäästi Andersonin hiotumpaa ilmaisua. Myös sanoitusten vahingossa kuultujen kahvilakeskustelujen henki toimi kokonaisuudessa, joka hyvin pitkälti (edelleen) käsitteli kommunikaatiota. ”Pale Blue Eyes” on monille minun laillani suomalaisessa uudessa aallossa marinoituneille tutumpi Se-yhtyeen lauluna ”Mitä me tehdään?”, Reedin oma versio pelaili hyvin samanlaisissa tunnelmissa.

S totesi keikan jälkeen menneensä katsomaan Lou Reediä, mutta tykänneensä Laurie Andersonista. Kuten, epäilemättä, moni muukin.

Pistetäänpä loppuun kahdeksankötlukuinen versio Andersonin kenties toiseksi tunnetuimmasta kappaleesta ”Language Is a Virus”. (Tunnetuin on tietysti yllättävä ensihitti ”O Superman”.) Klippi väittää olevansa Home of the Bravesta, mutta tämä on kyllä minusta eri versio (ja ainakin eri versio kuin leffan soundtracklevyllä). Kokoonpanokin on eri, mutta olin tunnistavinani kyllä leffassakin mukana olleet kosketinsoittaja Joy Askew’n ja kitaristi Adrian Belew’n.

Anderson on tänäkin iltana Huvilassa, tosin keikka lienee loppuunmyydyhkö.