Optimismia

Eugene MalloveGregory Matloff: Starflight Handbook. A pioneer’s guide to interstellar travel. John Wiley & Sons, Inc. 1989.

Tämän kirjan yhdeksäntoista vuoden ikä sekä näkyy että ei näy. Malloven ja Matloffin saadessa kirjansa valmiiksi ainoat siihenastiset asteroidivyöhykkeen tuolle puollen lähetetyt luotaimet Pioneer 10 ja 11 sekä Voyager 1 ja 2 olivat päässeet häthätää Pluton kiertoradan etäisyydelle Auringosta, Aurinkokunnan ulkopuolisista planeetoista ei ollut yhtään vahvistettua havaintoa ja Hubble-kaukoputki oli vain vähän enemmän kuin pelkkää pilkettä suunnittelijoidensa silmässä. Toisaalta tähtienvälisen matkailun menetelmien tutkimus ei ole tietääkseni tuonut juurikaan uusia ideoita – puhumattakaan siitä että ideoinnista olisi päästy mihinkään käytännön toteutuksiin. Tekijät toivovat esipuheessa, että kirja olisi plarattu loppuun ja vanhentunut jo nyt loppumaisillaan olevan vuosikymmenen alussa. Toive on kuitenkin osoittautunut turhan optimistiseksi.

Ongelmahan on siinä, että maailma – ja Linnunrata ympärillämme – on jotakuinkin pelkkää tyhjää tilaa, muutamaa harvakseltaan leijuvaa pientä ainekökkärettä lukuun ottamatta. Matkat kökkäreeltä toiselle ovat hillittömän pitkiä. Jos Aurinko kutistettaisiin sentin läpimittaiseksi palleroksi, Maa olisi kymmenesosamillin hiukkanen noin metrin etäisyydellä ja Pluto, tuo entinen planeetta ja nykyinen pikkuplaneetta, kiertäisi Aurinkoa muutamien kymmenien metrien päässä. Jos tämä systeemi sijoitettaisiin tuohon meidän etupihallemme Pohjois-Helsingissä, lähimmät tähdet sijaitsisivat jossakin Mikkelin, Pietarin, Vaasan ja Tukholman etäisyydellä. Pikkufiiatin kokoisen automaattivekottimen lähettäminen jollekin oman Aurinkokunnan kappaleelle maksaa miljardeja ja vie vuosia, joten voi kuvitella millainen panostus tarvittaisiin ihmisten viemiseksi (edes) lähitähdille. Automaattilaitteen käyttöarvo on planeettaluotaimia heikompi silloin kun radiosignaaleilta menee monta vuotta kulkea välimatka edes yhteen suuntaan. Ja vaikka tietotekniikka kehittyy, nopeutuu ja ehkä joskus jopa ”älyllistyy”, laitteiden kestävyys on samalla lyhentynyt melkoisesti.

Silti muitakin kuin meitä tieteiskirjailijoita kiinnostaa, miten homman voisi hoitaa jos siihen joskus oikeasti ryhdyttäisiin. Mallove ja Matloff esittävät tiiviin paketin erilaisia tekniikoita. Matematiikka ja fysiikka on erotettu erillisiin laatikoihin, joten kirjan voi lukea sujuvasti ilman niitäkin.

*

Optimistinen on myös taannoinen päätökseni aloittaa Karstan kirjoittaminen 2. tammikuuta. Vielä olisi hyvä perehtyä lähdemateriaaliin ja suunnitella pikku tovin, sekä tietysti piipahtaa anoppilassa Pohjois-Karjalassa. Otetaanpa uudeksi tavoitepäivämääräksi 15. tammikuuta. Eiköhän se siitä sitten lähde.

Portterileipä

Meidän perheen (äiti, isä ja isän vaimo, me lapset, sisarenpojat ja muutama muu) joulupöytä on jo vuosia koottu pitkälti nyyttäripohjalta. Tuomiset suunnitellaan ja jaetaan etukäteen, niin ettei kukaan joudu raatamaan yksin kaikkien herkkujen eteen. Minun tonttiani on jo vuosikausia ollut leipoa (muun ohessa) portterileipää, jonka resepti tosin on vuosien mittaan vaihdellut aina jonkin verran. Tänä vuonna se on tällainen:

2 tölkkiä portteria tai stoutia

suolaa

n. 2 ruokalusikallista siirappia

puolisen palaa hiivaa

ruisjauhoja

venhäjauhoja

Anna portteritölkkien olla lämpimässä ja avaa ne leivontakulhon päällä (roiskeiden ohjaamiseksi oikeaan osoitteeseen) ja tyhjennä kulhoon. Lisää hiiva ja suola ja halutessasi loraus siirappia. Sekoita joukkoon ruisjauhoja vähitellen niin paljon, että vispilänkäyttö alkaa olla täysin toivotonta. Siirry vaivaamaan taikinaa paljain käsin ja jatka sitä vehnäjauhoilla niin kauan että taikina on leivottavan ja muodossa pysyvän oloista.

Anna kohota kulhossa tunti tai pari.

Leivo taikinasta kaksi haluamasi muotoista leipää (tai yksi iso) ja asettele pellille. Tee pintaan pari viiltoa. Anna taas kohota hetken. Laita pelti sitten kylmään uuniin ja väännä lämmöksi noin 150 astetta. Anna leipien kypsyä parisen tuntia.

Useimpien ruisleipien tapaan portterileipäkin on hyvää heti uunista otettuna, mutta oikeastaan vielä parempaa seuraavana päivänä.

(Arkista) elämää avaruudessa

Robert Zimmerman: Leaving Earth. Space stations, rival superpowers and the quest for interplanetary travel. Joseph Henry Press, Washington DC, 2003.

Täytyypä tunnustaa, että tämä kirja kertoo sellaisesta avaruuslentojen historiasta josta olen tiennyt tavattoman ja nolon vähän. Yleensä historiikeilla on taipumus keskittyä heihin, jotka menivät jonnekin ensimmäisinä. Zimmerman kertoo heistä, jotka ovat viettäneet avaruudessa pisimpiä aikoja. Puolitoista vuotta arkipäiviä Maata kiertävällä radalla ei ehkä tunnu kovin mediaseksikkäältä, mutta Zimmerman kirjoittaa niin hyvin, että yli nelisataasivuinen kirja sujahtaa melkoisella vauhdilla.

Sujuvuuteen vaikuttaa epäilemättä myös jossakin mielessä varsin kapean näkökulman valinta: Zimmerman on kiinnostunut avaruusasemista lähinnä valmistelevina projekteina planeettainvälisille avaruuslennoille. Hän siteeraakin lopussa astronauttia, joka ehdotti puolipiloillaan, että kansainväliseen avaruusasemaan ISS:ään laitettaisiin pari moottoria lisää ja ohjattaisiin koko höskä kohti Marsia. Muu avaruusasemilla tehty ja tehtävä tutkimustyö jää suuren kysymyksen varjoon: Pystyykö ihminen elämään painottomassa avaruudessa riittävän kauan päästäkseen toisille planeetoille (ja takaisin), ja onko hän sellaisen matkan jälkeen toimintakuntoinen voidakseen toimia toisen planeetan pinnalla?

Amerikkalaiselle lukijakunnalle kirjoittava Zimmerman joutuu samalla kirjaamaan melkoisen määrän Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenien ja uuden Venäjän ensimmäisen vuosikymmenen historiaa – sillä avaruusasemien historia on hyvin pitkälti venäläisen avaruustutkimuksen historiaa. Lyhytikäisen Skylabin ja muutaman ISS-moduulin välisinä vuosikymmeninä Yhdysvaltain avaruushallinto NASA sai tällä alalla aikaiseksi vain puolivalmiita piirrustuksia Freedom-asemasta, joka ei koskaan lentänyt. Zimmermanille nykyinen NASA onkin hyvin neuvostoliittolaishenkinen virasto, joka ei kykene juuri muuhun kuin maksamaan palkkoja jatkuvasti paisuvalle virkamieskunnalleen ja vähättelemään ja peittelemään astronauttien kohtaamia melkein-katastrofeja. Hänen mielestään nyky-Venäjän (siis vuoden 2002) avaruushallinto ja -ohjelma ovat jo kauan toimineet paljon paremmalla pioneeri- ja yrittäjähengellä kuin byrokraattiset amerikkalaiset. Zimmerman on muutenkin yrittäjyyden, markkinatalouden (ns. ”vapauden”) ja muiden vanhan ajan amerikkalaisihanteiden horjumaton kannattaja, mutta sen ei kannata antaa häiritä mukavaa lukukokemusta, vaikkei itse olisikaan samaa mieltä. Avaruusasemien historia on joka tapauksessa ollut hyvin pitkän aikaa neuvostoliittolaisten ja venäläisten kirjoittamaa historiaa, hyvinä ja pahoina hetkinään.

Pohjatyö tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla Saljut-asemilla, joista osa oli ainakin alkuaan tarkoitettu sotilaskäyttöön: siksi Saljut 3 ja Saljut 5 ovat (toistaiseksi) olleet historian ainoat aseistetut, miehitetyt avaruusalukset: molempien runkoon oli rakennettu 23-millinen konetykki. Ainakin Zimmermanin tekstistä saa kuitenkin käsityksen, että sotilaallinen toiminta (lähinnä tiedustelu) jäi loppujen lopuksi aika vähäiseksi osaksi asemien toimintaa: kirjan painotukset huomioon ottaen aihe on ehkä vain sivuutettu muutamalla sivulauseella.

Varsinainen työn sankari ja ennätysten murskaaja oli tietenkin kaksikymmentä vuotta Maata kiertävällä radalla miltei koko ajan miehitettynä toiminut Mir. Tällä asemalla osoitettiin, että ihminen voi elää toimintakykyisenä painottomassa tilassa ainakin puolitoista vuotta ja pystyä toimimaan myös Maan painovoiman piiriin palattuaan. Aseman väki osoitti myös, että avaruusalus voidaan pitää toimintakuntoisena vuosikausia, ja – mikä tärkeintä – se on mahdollista myös korjata avaruudessa. Etenkin viimeisinä käyttövuosinaan Mirin historia tuntuu Zimmermanin kirjan mukaan olleen ennen kaikkea hengenvaarallisista läheltä piti -tilanteista selviämistä ja yhä nopeammin rapistuvan laitteiston hätäkorjauksia.

Zimmerman puhuu paljon myös avaruuslentäjien psykologisesta dynamiikasta sekä toisaalta aseman väen ja maahenkilöstön vuorovaikutuksesta. Hänelle asemat ovat ennen kaikkea valmistautumista vuosien mittaisiin avaruuslentoihin, joilla henkilökonflikteista on selvittävä samalla tavalla omin voimin. Hän murehtii myös sitä, että ISS:n väestä on tehty entistä riippuvaisempaa maahenkilökunnan laatimista minuuttiaikatauluista: vanhojen Saljutien ja Mirin alkuaikojen kosmonauttien vapaus ja päätösvalta vuorokausirytmiensä ja työtehtäviensä suhteen on mennyttä. Zimmermanille tämä heikentää asemien kykyä toimia planeettalentojen koelaboratorioina ja tekee niistä siten päämäärättömiä ja tavoitteettomia.

Historiankirjoituksensa lomassa Zimmerman muistaa myös puhua paljon avaruusasemien ja etenkin kansainvälisten avaruuslentojen propagandatavoitteista. Hänen mukaansa etenkin Leonid Brežnev ja Bill Clinton suhtautuivat avaruuslentoihin miltei yksinomaan propagandavälineinä. Hän muistaa mainita Clintonin hylänneen Freedom-asemasuunnitelman aivan liian kalliina, mutta suoltaneen sittemmin vähintään yhtä paljon rahaa venäläisille ja Mir-aseman toimintaa kansainvälisen yhteistyön nimissä. Zimmerman ei halua yhteistyötä. Hän haluaa kilpailua.

Romantiikkaa ja liukukitarointia

Mark Brend: Rock and Roll Doctor. Lowell George: guitarist, songwriter and founder of Little Feat. Backbeat Books, San Francisco 2002.

Innostuin Little Featista joskus 1980-luvun alkupuolella, samoihin aikoihin kun musiikillinen maailmani laajeni muutenkin moneen erilaiseen suuntaan. Tähän aikaan bändiä ei ollut olemassakaan: se koottiin uudelleen vasta jokunen vuosi myöhemmin, ja onnistuin uuden kokoonpanon näkemäänkin Roskildessa vuonna 1990. Taisin lähteä pois kesken encoreta, siinä vaiheessa kun muutenkin turhaan muniinpuhaltelu-jammailuun sortunut bändi kutsui lavalle (sinänsä mainion) kitaristin Jeff Healeyn ja alkoi jamitella eniten inhoamaani Feat-biisiä ”A Apolitical Bluesia”. Jammailu on ihan kivaa jos siinä on itse mukana soittamassa, mutta festivaalien päälava on moiselle puuhastelulle ihan väärä paikka. Sitä paitsi tältä keikalta – samoin kuin 1990-luvun lopulla näkemältäni Little Featin Tavastian-keikalta – puuttui jotakin aivan olennaista: laulaja/lauluntekijä/kitaristi/bändinjohtaja Lowell George (1945-1979).

Mark Brendin suppeahko elämäkerta toteaa, ettei Little Featista ole koskaan tullut ”oikeaa” kulttibändiä, kuten monista muista samanlaisia vaiheita kokeneista kohtalotovereistaan. Asiaa olisi kuulemma auttanut, jos Feat olisi hajonnut muutamia vuosia aikaisemmin (niin se kyllä hajosikin, mutta kokosi rivinsä uudelleen) tai että niiden viimeistenkin levyjen myynti olisi jäänyt täysin olemattomaksi. Asiaa ei tietenkään auttanut sekään, että tullakseen toimeen bändin jäsenet joutuivat repimään toimeentuloaan aivan muualta kuin lähinnä harrastukseksi laskettavasta bändistä, ja kohtuullisen hyvinä soittajina he sattuivat pärjäämään aika hyvin studiohommissa. Viimeisten levyjen turhanpäiväiset, ylipitkät rockjazzviritelmät ovat sitä paitsi tehneet bändille jälkijättöistä suosiota jatsipiireissä, mikä ei sekään edistä kulttibändistatusta. Brendin ja minunkin mielestäni Little Featin lumo on jossakin aivan muualla kuin soittotaidoissa ja hienoissa sointukuluissa.

Brendin elämäkerta painottuu, harvinaista kyllä, hyvin pitkälti musiikkiin ja sivuaa jopa jonnin verran soitto- ja laiteteknisiä asioita. Georgen yksityiselämä jää pitkälti rauhaan, siihen viitataan lähinnä siinä vaiheessa kun tolkuton bailaaminen, tupakointi ja kokaiinin käyttö alkoivat rapauttaa nopeasti nuoren miehen terveyttä ja veivät häneltä lauluntekemisen lahjan jo monta vuotta ennen kuolemaa sydänkohtaukseen 34-vuotiaana. Brend antaa ymmärtää osien rivien välissäkin, että monesti Featin sisäisenä valtataisteluna toisaalta Georgen ja toisaalta kakkoskitaristi Paul Barrèren ja kosketinsoittaja Bill Paynen välillä nähty johtajuuden liukuminen pois Georgelta johtui pitkälti siitä ettei Georgesta oikein ollut siinä vaiheessa johtamaan yhtään mitään: hän otti komennon käsiinsä taas hienon livelevyn Waiting for Columbusin viimeistelyvaiheissa. Siinä vaiheessa Feat oli kuitenkin hajonnut (taas!) ja Georgen soolourakin päättyi ennen kuin oli päässyt kunnolla vauhtiin.

Little Feat on merkittävä bändi oikeastaan kahdesta syystä. Ensinnäkin bändin levyiltä löytyy tylsemmän materiaalin lomasta melkoinen liuta todella kauniita lauluja. Osa on kuultu sittemmin (ja jo 70-luvun alussa) muiden cover-versiohitteinä, melkoinen osa on sen verran omintakeisia ettei niitä ole ollut kovinkaan helppoa versioida. Toiseksi bändin taito yhdistellä monenlaisia tyylisuuntia – ensin autotallirockia, bluesia,  psykedeliaa ja kantria, sittemmin myös neworleansilaista polyrytmiikkaa, maailmanmusiikkia ja jazzia – oli osaltaan hälventämässä tyylisuuntien siihen asti tiukkoja raja-aitoja. Muusikkona Lowell George kehitti slide-kitaransoittoa myös aivan uusiin suuntiin siihenastisesta blues-traditiosta. On vaikeaa kuvitella, että esimerkiksi Sonny Landreth soittaisi niin kuin soittaa ilman Georgen vaikutusta. Little Featin levyillä ja keikoillakin mukana olleen Bonnie Raittin kohdalla vaikutteet ovat tietysti myös aivan ilmeisiä. Olen itsekin melkoinen liukukitaroinnin fani (ja yrittänyt itsekin jonnin verran opetella tätä soittotekniikkaa), ja runsas, tyylikäs slide-soundin käyttö lienee alun perinkin ollut niitä asioita jotka Featissa minuun vetosivat.

Mark Brendin elämäkerta on suppea ja ehkä vähän pinnallinen johdatus kiinnostavan artistin musiikkiin ja lyhyeen elämään. Ei ensiluokkainen teos, mutta eipä Lowell Georgesta liene parempaakaan kirjoitettu.

Laitetaan loppuun muutama YouTubesta löytynyt Little Feat -livepätkä bändin parhailta päiviltä:

Rock and Roll Doctor vuodelta 1975 (jota ei saa upotettua sivuun, näjemmä)

Fat Man in the Bathtub:

Ja loppuun teknisesti kammottavan huono videopätkä ”Long Distance Lovesta” – biisi on kuitenkin nätti kuin mikä:

Tietämyksen päivitys (ennen seuraavaa päivitystä)

Heikki Oja: Aurinkokunta uusiksi. Ursa 2008.

Tietämys oman Aurinkokuntamme toiminnasta, rakenteesta ja siellä vipeltävistä kappaleista on kasvanut melkoisesti viimeisen vuosikymmenen aikana. Monia itsestään selvinä pidettyjä totuuksia on jouduttu kumoamaan toista todistavien havaintojen myötä. Niin pitää ollakin, koska niinhän tiede toimii. Täydellistä varmuutta ja absoluuttisia totuuksia on etsittävä ihan toisaalta. Mutta juuri tämä uuden löytäminen ja ainainen ennakkokäsitysten kyseenalaistamisen tarve tekee tieteestä (ainakin minulle) paljon uskontoja (myös ateismia) kiinnostavamman elämän alueen.

”Täytyi olla Newton nähdäkseen että Kuu putoaa, kun kaikki voivat selvästi nähdä että se ei putoa.”

Heikki Ojan Aurinkokunta uusiksi päivittää tietämystä takapihamme maailmoista suunnilleen viime kesän tasolle, ja näyttävästi tekeekin. Hieno kuvitus tekee teoksesta mainion katselukirjan. Toisaalta kuvia korostava taitto tuo minulle jotenkin mieleen 1970-luvun alun ”nuorten tietokirjat”, joiden visuaalinen näyttävyys peitti usein – näin jälkeenpäin arvioiden – kovin kepeätä ja tyhjää tekstisisältöä. Ojan tapauksessa tästä ei onneksi ole kyse. Teksti on pätevää eikä minun silmissäni sorru taannoisen Aurinko-kirjan lässyttävyyteen.

Toisaalta Aurinkokunta uusiksi ei ole välttämättä kaikkein paras mahdollinen perusopas aiheeseensa: se on selkeästi suunnattu tähtitieteestä, planeetoista ja muusta ympärillämme vipeltävästä tavarasta jo kohtuullisen paljon tietäville ja keskittyy esittelemään viime aikojen uutta tietoa. Pohjat pitää lukea ensin jostakin muualta ja täydentää sitten tämän kirjan tiedoilla.

Tällainen rakenne tekee kirjasta tietenkin myös nopeasti vanhenevan. Kirjan sivuilla on runsaasti viittauksia jo kirjoitusaikoina matkalleen lähteneisiin luotaimiin, jotka saavuttavat kohteensa joskus 2010-luvun alkupuolella. Silloin Aurinkokunta jouduttaneen panemaan jälleen uusiksi. Kotoisilla kulmakunnilla on taatusti vielä monta yllätystä takataskussaan.

Pikku-uutisia

Kuten varmaan olen riittämiin kertonut, kunnallisvaaleissa itse valtuuston ulkopuolelle jääminen ei tarkoita sitä että mahdollisuudet vaikuttaa kotikaupungin asioihin jäisivät olemattomiksi. Todellinen työ nimittäin tehdään lauta- ja johtokunnissa, joiden väen valintoihin vaalitulos vaikuttaa. Kuulin itse tänään, että minusta tulee Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnan varsinainen jäsen (vihreillä on myös varapuheenjohtajuus). Mainio laitos, jonka kehittämiseen osallistun hyvin mielelläni.

* * *

Rosebud-kirjakaupan pikkujoulutilaisuus sujui rennon leppoisasti. Väkeä olisi voinut olla vähän enemmänkin, toisaalta pieni myymälätila olisi mennyt helposti tukkoon ja ahdistavaksi. Iia teki hyviä kysymyksiä John Lennonista, illan muut vieraat puhuivat kiinnostavia ja nyt meillä on Fingerpori-albumissa Pentti Jarlan Paavi-originaalipiirros. Lälläslää!

* * *

Näinä päivinä postilaatikkoon tai (joihinkin) lehtipisteisiin putoaa uusi Kirjailija-lehti, jonka lukemistoliitteeseen käänsin kolme Ursula Le Guinin lyhyttä novellia. Tein seuraksi pienen kirjailijaesittelyn, jossa törmäsin, yllättäen, tositarinaan jonka olin lukenut teini-iän arkeologiainnostukseni aikoihin C. W. Ceramin kirjasta Ensimmäinen amerikkalainen.

Aioin ensin kirjoittaa Ishin tarinasta vähän laajemman version tänne blogiin, mutta loppujen lopuksi se päätyikin Risingshadow’n joulukalenterin luukuksi numero 14.

Ishin tarina – ja eräs samoihin aikoihin 70-luvulla lehdistä lukemani toinen, tuoreempi tositarina – sai myöskin kehittelemään uutta, omaa pientä tarinanpoikasta… mutta siitä lisää sitten kun ideasta on tullut jotakin konkreettista. Esimerkiksi painomusteentahraista paperia.