Asiakkaiden kohtelu vanhustenhuollon laitoksissa on herättänyt viime päivinä kohua ja järkytystä – ilmeisesti aivan aiheesta. Kovan linjan talousmiehet – juuri ne jotka ovat ottaneet myyttisen ”johtajuuden” omiin käsiinsä ja ”uskaltavat tehdä kipeitäkin päätöksiä” – säästävät tälläkin kertaa heikoimpien selkänahasta.
Henkilökunnan määrien suhteen tilanne on ilmeisesti huonontunut entisestään niistä ajoista kun itse tein keikkahommia vanhustenhuollon laitoksissa – silloisissa Suursuon ja Myllypuron sairaskodeissa ja Koskelan sairaalassa – epäpätevänä apuhoitajana 1980-luvulla ja muutaman kerran vielä 1990-luvun alkupuolellakin. Kyseessä oli yksi elämäni mielekkäimmiltä tuntuneista töistä, ja jossakin vaiheessa suunnittelin aktiivisesti jättäväni paikoillaan laahaavat yliopisto-opinnot sikseen ja lähteväni opiskelemaan hoitoalaa.
Vanhusten pitämisestä vuoteeseen ”sidottuna” – normaalisti tosin vain niin, että vuoteen laidat oli nostettu ylös niin että siitä oli vaikeampaa lähteä liikkeelle – herätti silloin tällöin keskustelua siihenkin aikaan. Kukaan ei kiistäne, että on vähintäänkin nöyryyttävää pakottaa ihminen pysymään sängyssään vasten tahtoa, vaipat jalkovälissä.
Ongelma on siinä, että länsimaisen lääketieteen viimeisen vuosisadan painotusten vuoksi ihmisten keho kestää paljon vanhemmaksi kuin pää. Suurin osa niistä, joiden liikkumista oli näin rajoitettu, ei tosiaankaan kyennyt mihinkään niin monimutkaiseen operaatioon kuin vessan löytäminen, pöksyjen laskeminen , pissiminen tai kakkiminen, vessan vetäminen, jälkien siistiminen, pöksyjen nostaminen ja vessasta pois löytäminen.
Useimmille tuotti melkoisia vaikeuksia jo pysyä omilla jaloillaan, kun tahtoa oli enemmän kuin tasapainoa. Moni dementikko muistuttaa pientä lasta henkisiltä kyvyiltään ja tasapainotaidoltaan, mutta aikuista muulta fysiikaltaan. Eräällä osastolla muistan olleen useammankin henkisesti täysin pihalla olleen potilaan, joiden annettiin vaellella vapaasti jo omaistenkin tahdosta. Heidän kasvonsa olivat kovin usein sinisenmustina pahempien kaatumisten aiheuttamista vammoista.
Kysymys ei ollut myöskään pelkästään potilaista ja hoitajien lisätyöstä silloin kun veri-, virtsa- ja ulostejälkiä jouduttiin siivoilemaan päivittäin eri puolilta osastoa. Holtittomasti vaelteleva ja arvaamattomasti käyttäytyvä dementikko on vaaraksi myös potilastovereilleen. Monet pelkäsivät näitä zombieita aiheesta tai aiheetta, ja kohtaamiset saattoivat päättyä hyvinkin kerkeästi tappelunnujakkaan silloin, kun toisenkaan osapuolen tajunnantila ei ollut niin ylimaallisen selkeä että hän olisi osannut suhtautua pyhimysmäisen pitkämielisesti ympärillään pyörivään sekopäähän.
Aina yhtä innokkaasti näissä yhteyksissä ruvetaan toitottamaan kysymystä ”mikseivät vanhukset saa olla kotona?”. Niin, miksei? Olisiko parempaa hortoilla dementikkona yksin mummonmökissä tai kerrostalokämpässä, ilman minkäänlaista apua? Vai olisiko parempi, että joku toinen, nuorempi, uhraa koko elämänsä ehkä moneksi kymmeneksi vuodeksi dementoituneen läheisensä ympärivuorokautisena hoitajana, korjaten paskoja ja siivoten kusilammikoita, valvoen yöt ja päivät ettei mamma tai pappa livistä ulos, kolhi itseään, riko mitään tai kompastu portaissa, hälytysvalmiina joka ikinen vuorokauden hetki? Ammattihoitajilla on vapaa-aika, työtoverit apuna ja lomat, omaishoitajilla ei (juurikaan).
Jos minä joskus höperödyn ja alan tarvita ympärivuorokautista apua, hoitoa ja seurantaa, minut saa mielihyvin kärrätä laitokseen. Kammottava ajatuskin, että joku muu joutuisi uhraamaan oman elämänsä minun palvelijanani.
Mutta minä en ole muutenkaan sitä mieltä, että esimerkiksi naisten pitäisi häipyä työelämästä ja luovuttaa viekkaudella ja vääryydellä hankkimansa työpaikat ne paremmin ansaitseville miehille. Naisiahan nuo peräänkuulutetut omaishoitajat liki järjestään lienevät.
