En voi väittää olevani mikään erityisen antaumuksellinen Laurie Anderson -fani, mutta vuonna 1988 julkaistu konserttielokuva Home of the Brave teki kyllä vaikutuksen. (Saisivat lopultakin julkaista jutun dvd:llä.) Andersonin tausta on klassisessa musiikissa ja lyhytelokuvissa, mutta hänen ilmaisunsa kehittyi vähitellen kohti kokeellista elektronista musiikkia ja performanssitaidetta. Home of the Brave oli huikean huumorintajuinen synteesi tästä kaikesta.

Soittamisen harrastajalle leffasta jäi mieleen myös joukko hulvattomia soitinteknisiä innovaatioita: Maailman kolein analoginen samplensoittaja, eli kieletön viulu jossa tallan paikalla oli nauhurin äänipää ja jousenjouhien tilalla pätkä ääninauhaa. Puku, jonka eri kohtiin oli kiinnitetty rumpukoneen padeja, jolloin rumpujensoittamisesta tuli tanssi. Aurinkolasit, joiden kehyksissä oli kontaktimikit vahvistamassa pään ääniä, kuten leukojen loksauttamista kiinni. Niin, ja elokuvan lopun paritanssi William S. Burroughsin kanssa.

Elokuvan jälkeen kontaktit Andersonin ilmaisuun ovat olleet lähinnä sattumanvaraisia, joten tilaisuus nähdä hänet livenä Juhlaviikkojen Huvilateltassa oli toki käytettävä hyväksi. Visuaaliset elementit oli karsittu minimiin – lavallahan oli Andersonin lisäksi soittamassa vain kosketinsoittaja Serth Calhoun ja Andersonin elämänkumppani Lou Reed kitaristina, joten kaikkien oli keskityttävä ensisijaisesti äänimaiseman tuottamiseen. Silti homma toimi hienosti ja kuulosti miltei välittömästi vanhoilta levyiltä ja elokuvasta tutulta Andersonilta. Käytössä oli myös vanha temppu muuntaa puheääni elektronisesti miehen ääneksi – tekniikka on kehittynyt sen verran, että nyt puheesta sai paljon paremmin selvää.

Ja, ennen kaikkea, ne tarinat. Yllättävät näkökulmat, omalaatuiset muistot, keskustelujen katkelmat. Eräänlainen nykytodellisuuden lausuttu tieteiskirjallisuus, vaihtoehtohistoria joka on sittenkin täysin totta tänään ja kaikille tuttua. Dystopiat jotka ovat niin tosia ja arkisia että ovat hulvattoman hauskoja.

Lou Reed pääsi soittamaan välillä muutaman omankin sävelmänsä. Hänen ilmaisunsa on paljon hiomattomampaa ja karumpaa, mikä lomitti loppujen lopuksi varsin tyylikkäästi Andersonin hiotumpaa ilmaisua. Myös sanoitusten vahingossa kuultujen kahvilakeskustelujen henki toimi kokonaisuudessa, joka hyvin pitkälti (edelleen) käsitteli kommunikaatiota. ”Pale Blue Eyes” on monille minun laillani suomalaisessa uudessa aallossa marinoituneille tutumpi Se-yhtyeen lauluna ”Mitä me tehdään?”, Reedin oma versio pelaili hyvin samanlaisissa tunnelmissa.

S totesi keikan jälkeen menneensä katsomaan Lou Reediä, mutta tykänneensä Laurie Andersonista. Kuten, epäilemättä, moni muukin.

Pistetäänpä loppuun kahdeksankötlukuinen versio Andersonin kenties toiseksi tunnetuimmasta kappaleesta ”Language Is a Virus”. (Tunnetuin on tietysti yllättävä ensihitti ”O Superman”.) Klippi väittää olevansa Home of the Bravesta, mutta tämä on kyllä minusta eri versio (ja ainakin eri versio kuin leffan soundtracklevyllä). Kokoonpanokin on eri, mutta olin tunnistavinani kyllä leffassakin mukana olleet kosketinsoittaja Joy Askew’n ja kitaristi Adrian Belew’n.

Anderson on tänäkin iltana Huvilassa, tosin keikka lienee loppuunmyydyhkö.

• Tweet
• Pin It